Marzi Nyman – kitara on soitinten kruunattu kuningas

Kitaristi Marzi Nyman on yksi sukupolvensa suurista muusikoista: superlahjakkuus, joka ei ole ainoastaan tekninen virtuoosi vaan kokonais-valtainen osaaja, jonka hurjimmissakin tilutuksissa ja revittelyissä kuuluvat nyanssit ja värit.

Näin loppiaisen alla 2017 kaivoimme lomalaisilla ja muille talvipäivän viettäjille Riffin arkistosta haastattelun, joka on alunperin julkaistu printtinumerossa 1/2012


Nymanin lähtölaukaus kitaristiksi oli Stevie Ray Vaughanin levy Couldn’t Stand the Weather, ja hän myös soittaa paljon Fenderin Stevie Ray Vaughan -mallin Stratocasterilla.
– Täytyy sanoa, että Couldn’t Stand the Weather on ihan mieletön mestariteos; aivan huikea, Nyman hehkuttaa.

 

 

– Kotipaikastani Lohjalta kotoisin oleva kitaristi Julle Westerberg soitti setäni kanssa bändissä levyn kahta ensimmäistä biisiä (Scuttle Buttin’ ja levyn nimibiisi). Kävin vakoilemassa bändin treenejä ja koetin sijoittua Jullen vahvistimen tulilinjalle.

– Sain kopioitua Couldn’t Stand the Weatherin itselleni ja se oli ensimmäinen levy, jota tuli aktiivisesti kuunneltua. Luulen, että tietynlainen saundi-ihanne jäi päähän jo silloin. Stratocaster-sävyissäkin on eri ihmisillä eri ideaalit: jotkut tykkävät enemmän Jimmie Vaughanista, jotkut rautalankasaundista ja Shadowsista, jotkut Jeff Beckin saundista. Kun kokeilin ensimmäistä kertaa Fenderin Stevie Ray Vaughan -mallia, kaula tuntui sopivan leveältä. Minulla on isot kourat, ja kitara kesti kyyditystä vähän paremmin kuin jotkut muut, joita olin kokeillut. Sittemmin olen hamstrannut muitakin kitaroita, mutta palaan aina Stratocasteriin. Ehkä sen takia, että se on ilmaisuvoimaisin kaikista kitaroista. Siinä on valtava dynamiikan ja sävyjen kirjo, joka tuntuu istuvan melkein kaikkeen musiikkiin. Ei siitä kylläkään raskasta humbucker-saundia saa, paitsi Yngwie Malmsteen, jonka käsissä Stratocaster on myös hyvä hevikitara. Stratocasterissa on jotain koukuttavaa, josta on vaikea päästä irti.

 

 

Miten jokainen kitaristi voisi löytää omaan soittoonsa sävyjä?
– Kaikilla on varmaan oma reitti sävyjen löytämiseksi, Nyman sanoo. Jotkut soittajat kuulostavat aivan fantastiselta niin, että se ainut nyanssi on kolme äffää (forte fortissimo = mahdollisimman voimakkaasti, kirjoittajan huomautus). On henkilökohtainen lähtökohta, mihin on mieltynyt ja mistä innostuu. Kun joku rock-kitaristi kuten Malcolm Young (AC/DC:n rytmikitaristi) soittaa sairaan hyvällä saundilla, nyanssit ovat olemassa, mutta eri haitarilla. Itse pidän monenlaisista artisteista, bändeistä ja soittajista, ja nyanssit tulevat siitä, että on niin laajalti kuunnellut ja saanut soittaa erilaisten tyyppien kanssa. Varsinkin viime aikoina soittaessa akustisten soittajien, muun muassa kamarimuusikkojen kanssa, on alkanut löytyä dynamiikan alapäätä. Sieltä löytyy sävyjä, joita voi käyttää Hendrix-tyylisessä mäiskeessä, ja toisinpäin.

 

Kamat keikan mukaan

Nyman kertoo, että hän ei yleensä osta liian kalliita kitaroita. Tällöin harmittaa vähemmän, jos kitara sattuisi vaikka menemään mäsäksi tai unohtumaan keikkapaikalle. Ainut arvokitara on Fenderin Starcaster ’70-luvun puolivälistä. Kitarassa on rapsakka saundi ja Nyman käyttää sitä erikoistarkoituksiin. Muista kitaroistaan ja vahvistimistaan mies kertoilee näin:

– Minulla on kaksi Fender Telecasteria, ’50-luvun Thinline Reissue, jonka ostin Ebay-verkkokaupasta, ja Hod Rod ’52 Reissue (puunvärinen mustalla pleksillä), jossa on Seymour Duncanin mini-humbucker kaulassa. Leningrad Cowboysissa käytin paljon Gibson Flying V:tä, joka on varsinainen äijäkitara ja hyvä rokkikeppi. Ostin sen käytettynä F-Musiikista ja siihen on kai vaihdettu jotain mikkejä. Minulla on muutama Duesenbergin kitara, ne ovat hyvännäköisiä ja niistä tulee sellainen Cadillac-fiilis. Iiro Rantalan Shit Catapult -biisin videolla käytän valkoista Duesenbergiä. Lisäksi minulla on Ibanez JEM, valkoinen herkku. Studiossa olen käyttänyt paljon Gibson Les Paul Goldtop ’57 Reissue -mallia, jossa on Bigsby-talla ja P-90-mikit. Siitä lähtien, kun näin Timo Kämäräisellä sellaisen, halusin samanlaisen. Omani löysin Kitarapajalta.

– Vahvistimista käytän usein Svartin Space Tone -pikkupönttöä ja Bad Catia kahdestaan stereona; silloin voi herkutella Line 6 -kaikupedaalin pingpong-delaylla. Bogner Shiva on äkäinen vahvistin. Teemu Viinikainen on laittanut minulle kuntoon ’60-luvun Fender Twinin. Marshallin JCM2000 Triple Super Leadia olen myös käyttänyt.

 

 

Olen usein keikoilla kuullut sinun soittavan sooloja, joissa on yläoktaaviefekti päällä. Toisin kuin useimmilla muilla kitaristeilla, soitto kuulostaa siltä, että käytät enemmän whammy-tyyppistä efektiä kuin Octaviaa.
– Minulla on itse asiassa molemmat pedaalit, sekä Roger Mayerin Octavia että Digitechin Whammy, Nyman vastaa. Whammy-pedaalia käytin pitkään juuri tuohon tarkoitukseen. Se kuulostaa niin vinkeältä ja ohjaa soittamaan eri tavalla. Se saundi myös leikkaa läpi hyvin. Nykyään käytän Bossin Super Shifteriä ajamaan samaa asiaa.

Nymanin mukaan hänen tärkein pedaalinsa on Bossin viritin.
– Saundi paranee kummasti, kun soitin on hyvässä vireessä. Bändeissä, joissa ei ole basistia, on ollut hauska käyttää Bossin Super Octave 3 -pedaalia. Siinä voi säätää taajuuden, josta alkaa oktaavituplaus alaspäin. Tällöin voi soittaa yläkielillä melodioita ja alakielillä bassoja. Iiro Rantalan ja Anna-Mari Kähärän kokoonpanoissa tämä pedaali oli korvaamaton. Aiemmin mainittujen lisäksi minulla on muun muassa kaksi Bossin Blues Driveria, joista toinen on modifioitu, sekä Analog Manin King of Tone.

 

Zappa, Vai & Beck

Ensimmäisen soololevynsä Nyman julkaisi vuonna 2006.
– Se on massiivinen kuin Iisakin kirkko, Nyman määrittelee. Levyä nauhoitettiin eri paikoissa ja siinä kävi paljon vierailijoita, mikä tuntui minulle luontevalta, koska nautin erilaisten muusikoiden kanssa soittamisesta. Toinen levyni on lauluja vaille valmis ja toivoisin saada sen julkaistua keväällä. Levyllä on Suomeksi laulettuja biisejä, joissa on härski annos romantiikkaa.

Nyman sai kuulijoilta runsaasti kehuja esittäessään Frank Zappan sävellyksiä UMO Jazz Orchestran kanssa.
– Oli mieletön kokemus olla ensimmäistä kertaa UMOn solistina. Sittemmin teimme muutaman vuoden aikana aika paljon Zappa-keikkoja. Se musiikki oli itselleni ominaista maaperää harmonisesti ja rytmillisesti. UMO on valtavan hieno bändi täynnä huikeita soittajia. Siitä on jäänyt lämpimät muistot. Erityisesti Seppo Kantonen kaivoi loputtomasta arsenaalistaan juttuja, jotka antoivat minullekin lisää potkua.

Nyman tutustui Frank Zappaan alun perin Steve Vain kautta. Vai oli nuorena Zappan ”stunt-kitaristi”.
–  Kun tajusin, että Vai ammensi harmoniaansa ja estetiikkaansa paljon Zappalta, löysin kaikki lukemattomat Zappa-levyt. Oli hienoa huomata, että Suomessa on paljon erittäin intohimoisia Frank Zappa -faneja. Minne vaan menikin, niin aina tuli vastaan ihmisiä, jotka tiesivät hirveän paljon Zappasta ja valaisivat minuakin jutuillaan.

Yksi Nymanin viime vuosien tiukimmista kokoonpanoista on ollut Pekka Pohjolan musiikkia hienosti tulkinnut fuusioryhmä Husband, joka esiintyi muun muassa Pori Jazz -festivaaleilla 2010, samassa konsertissa Jeff Beckin kanssa.
– Husband on tavallaan veljesorkesteri. Olemme hyviä ystäviä kokoonpanon toisen kitaristin Varre Vartiaisen kanssa. Komppipari Harri Rantanen ja Anssi Nykänen on sama kuin triossani. Varre on kuvaillut, että Husband soittaa ”jazzia juopoille”. Se on fuusiojazz-musiikkia, jossa on hienhaju. Siinä bändissä on painetta ja tulivoimaa.

Esiintyminen samalla lavalla Jeff Beckin kanssa oli hieno kokemus myös Nymanille, joka kertoo aina diggailleensa Beckiä.
– Jeff Beckin keikka oli mahtava, Nyman ylistää. Minulla oli paikka eturivissä, ja People Get Ready -kappaleen kohdalla ripautin muutaman kyyneleenkin. Kaikki se, mikä kitarasankaruudessa on hyvää, sen Jeff Beck osaa. Beck harrastaa kaikenlaisia tilutuksia ja vibrakampikikkoja, jollaisia muutkin tekevät, mutta hän tekee ne paremmin kuin muut. Myös bändi oli mahtava. Kauan Beckiä oli Suomeen odotettukin, ja Porissa kaikki odotukset lunastettiin.

 

 

Pianon ja beatboxin välissä

Nymanin parhaista kokoonpanoista on erikseen mainittava myös Iiro Rantala New Trio, sittemmin ikävä kyllä lopettanut kokoonpano, jonka live-esiintymiset olivat täysin mykistäviä. Piano-virtuoosi Rantalan ja Nymanin lisäksi kokoonpanoon kuului beatboxari Felix Zenger, joka imitoi suullaan rumpujen äänet.

– Iiron triossa oli haastavaa löytää meidän kolmen yhteinen saundi ja kaikkien soittajien omat roolit. Iirolla on sellainen tapa, että joskus soitetaan joku biisi vain kerran ja otetaan se sitten keikkaohjelmistoon. Biisit muokkautuvat keikalla. Felixin beatboxin monitorointi oli aluksi haastavaa ja riippui kulloinkin käytettävissä olleesta PA-kalustosta. Yhdistelmä piano, kitara, & beatbox ei ole helppo miksattava. Onneksi Pekka Virtanen tuli vakiomiksaajaksi ja sai loihdittua meille hyvät saundit. Rundasimme paljon ulkomailla. Iiro on järjettömän hieno muusikko ja pianisti. Mukana oli fanitusta, kun diggailin Iiron soittoa soundcheckien aikana; itselleni keskinkertaisena pianistina se oli mannaa korville. Felix on tietysti ihan ilmiömäinen. Iiron triossa soittaminen teki hyvää. Joutui miettimään, miten musiikkia voisi värittää ja mikä olisi hyvä tapa täydentää pianon ja beatboxin yhdistelmää.

Keitä muita tärkeitä vaikutteita sinulla on ollut aiemmin mainittujen lisäksi?
– Jarmo Saari on mielestäni maailman paras kitaristi ja ehkä tärkein pedagogini. Raoul Björkenheim, joka on opettanut minua Sibiksessä, on kuin pyörremyrsky ja niin inspiroiva tyyppi, että kun häneen törmää, tekee heti mieli mennä soittamaan kitaraa ja yrittämään löytää soitossa jotain uutta. Krakataun Alive on samantasoinen triolivelevy kuin Jimi Hendrixin Band of Gypsys.

Suuret muusikot kautta aikojen ovat olleet esimerkkejä omistautumisesta soittimelleen ja musiikille. Tällainen esimerkki on myös Marzi Nyman. Ei ole ihme, että hänestä on tullut yksi tämän hetken taitavimmista muusikoista. Nyman sanoo lopuksi:
– Kitara on soitinten ehdoton kruunattu kuningas, ylivertainen sävyissä ja dynamiikan ääripäissä. Jos joku lukija vielä arpoo kitaran ja jonkun muun soittimen välillä, kannattaa valita kitara. Pyrin koko ajan oppimaan mahdollisimman paljon sovittamisesta, säveltämisestä ja tuottamisesta, mutta pohjimmiltani olen kitaristi. Kun vaikka Timo Kämäräinen tai Teemu Viinikainen soittavat kitaraa niin että rytisee, niin kuulija menee sopivasti sekaisin. Tulee sellainen olo, että karvat nousevat pystyyn. Siinä on jotain itselle tärkeää. On mahtavaa olla kitaristi.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2012Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

05.01.2017
|
Teksti: Jussi Huolman | Kuvat: Kari Rosenberg

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy