Monet legendaariset äänitetuottajat on liitetty käänteentekeviin saundeihin. Samoin jotkut muusikot ovat kuuluisia innovatiivisuudestaan. Mutta tunnetaanko äänittäjiä heidän luovasta taiteellisuudestaan? Onko äänittäjä taiteilija ja voiko puhtaasti teknisellä osaamisella selviytyä äänittäjän työstä?
Kysyin asiaa kahdelta kokeneelta ammattilaiselta: Robi de Godzinskyltä ja Jyri Riikoselta. Tapasin kummankin haastateltavan erikseen, mutta kävimme läpi samat kysymykset. Luontevinta oli järjestää vastaukset vuorokkain, sillä molemmat haastatellut toivat pohdittuihin asioihin toisiaan täydentäviä ajatuksia. Keskustelut avattiin kysymällä, liittyykö äänittämiseen jotain mystistä.
Robi: Mielestäni ei. Silloin tällöin tietysti sattuu onnekkaita vahinkoja, jotka poikivat äänitteeseen lisäarvoa. Olen aina ollut utelias kokeilemaan. Tiesin jo pienenä poikana, että kun kaiuttimen kytkee nauhuriin mikrofoniksi, niin tulokseksi saa sellaista tummaa ääntä. Myöhemmin ripustin kerran lyhyen flyygelin kaikupohjan alle kaksi kaiutinta hakeakseni niillä bassobuustausta ja sehän toimi! Tällä konstilla flyygelin saundi pitenee metrillä. Ei sitä missään ollut opetettu, että sä voit käyttää kaiuttimia mikrofoneina.
Jyri: Ihan älyttömiäkin juttuja kokeilemalla saattaa joskus löytyä jotain sellaista, mitä suunnittelemalla ei pystyisi keksimään. Äänittäjän tehtävä on ratkaista, miten muusikoiden tai tuottajan ideoista syntyy paras lopputulos, oli ne kuinka omituisia tahansa.
Jos joku haluaa vaikka soittaa komerossa, niin sitten soittaa siellä, jos hänen on siellä parempi olla, vaikka se kuulostaisi teknisesti huonommalta. Parempi tulkinta johtaa parempaan kokonaisuuteen.
Miten suhtaudut laitteiden kulttimaineeseen?
Jyri: Kyllä niitä käytetään, jos joku haluaa ja laite löytyy. Meillä oli kanadalainen David Bottrill tuottamassa. Yhtenä päivänä Bottrill sanoi äänittävänsä aina kitarat Radial JD7 Injectorin kautta. Sellaista ei ensin tuntunut olevan missään, mutta ongin maahantuojalta selville, että 5by5 Studiolla on yksi, jonka Perttu [Vänskä] sieltä antoi lainaan. Samaan sessioon vuokrattiin vielä muualta, jos sitä sellaiseksi halutaan kutsua, ”kulttimikrofoni”, Neumann U48.
Ei laitepyyntöihin ole mitään syytä suhtautua vastahankaisesti, vaikka itse muka ”tietäisit”, että joku väline ei ole sen kummempi kuin joku toinen. Tuottajilla on monesti vahvoja mielipiteitä. Voi olla yksinkertaisesti niin, että joku haluaa toimia aina samalla tavalla. Jos se tekee hänen olonsa turvalliseksi, niin sitä kannattaa tukea.
Mutta uskomuksia tällä alalla todella riittää ja ihmiset pitää niistä kiinni. Todellisuudessa vanhojen putkimikkiyksilöiden välillä on saundieroja, vaikka niillä olisi sama tyyppimerkintä. Mutta jos väline tekee tehtävänsä, niin sitten käytetään sitä.
Robi: Kaikkea kokeillaan, jos tarpeen on. Millä vaan päästään haluttuun lopputulokseen. Monilla on vahvoja illuusioita mikrofonien paremmuudesta tai huonommuudesta jossakin tietyssä käytössä. En halua olla ilonpilaaja, mutta olen tehnyt opiskelijoiden kanssa sokkotestejä. Verrattiin esimerkiksi U47 Tubea ja halpaa kiinalaista kondensaattorimikrofonia erilaisille laulajille. Joidenkin laulajien kohdalla kiinalaisen mikrofonin arveltiin ihan säännöllisesti olevan U47. Niille lauluäänille se kiinalainen mikrofoni vain sopi paremmin ja kuulosti kauniimmalta.
Verrattiin myös tosi halpaa A/D-muunninta toiseen paljon kalliimpaan muuntimeen. Sokkotestissä ei löydetty vedenpitävää
eroa. Kohinat ja säröt on molemmissa ihan asianmukaiset ja saundi hyvä. Ääritilanteet, niin kuin yliohjattavuus, tai sen sellainen on sitten eri asia. Olen äänittänyt yli parikymmentä vuotta Oktavan keskikokoiskalvoisilla mikrofoneilla. Isokalvoisuuden ehdoton paremmuus on todella myytti.
Jyri: Tekninen laatu ei ole taiteen tae. Tekniikka palvelee sitä. Jos tulkinta ei ole hyvä, niin on aivan sama, äänitetäänkö Shure 57:llä vai Neumannin U47:lla. Toki kannattaa aina käyttää mahdollisimman hyvää mikkiä, mutta jos hyvä tulkinta syntyy vain sillä viisseiskalla, niin ottaa mieluummin sen sitten.
Entä ennakkosuunnittelu?
Robi: Se on erittäin tärkeää. Äänittäjän on tärkeää ymmärtää kyseisen kappaleen tai musiikkigenren dramatiikkaa ja rakennetta. Se on hyvä selvittää, niin että saa kaiken talteen ja valitsee oikeat välineet. Käytän toki hyväksi tunnettuja mikrofonitekniikoita, mutta yleensä laitan siihen rinnalle myös vaihtoehtoisen setin ja vertaan niitä alkuvaiheessa, ainakin itsekseni.
Jyri: Yleensähän tuottaja kertoo mitä ollaan tekemässä ja miksi. Projektista riippumatta selvitän kuitenkin aina kokoonpanon, ja mitä muita mahdollisia soittimia on tulossa. En minä kaipaa referenssejä toivotusta tyylistä, mutta siitä puhutaan ensin.
Utelen bändiltä, miten ne tykkää soittaa, ja miten niillä on tapana tehdä asioita. Joskus onkin ilmennyt, että bändi on tottunut soittamaan treenikämpällä jossakin tietyssä asetelmassa, mutta ne eivät ole koskaan tykänneet siitä!
Mietin valmiiksi vähintään kolme setuppia. Minkälaisilla mikeillä ja miksi. Aloitetaan sellaisella järjestelyllä, että bändillä on mahdollisimman hyvä olla, ja saundi on mahdollisimman hyvä. Jos se asetelma ei toimi, niin tarvittava suunnittelutyö on valmiiksi tehty. Vaihto käy nopeasti, ja tuotanto katkeaa mahdollisimman vähän. Muut vaihtoehdot on sitten sellaisia, että ok, näinkin voidaan tehdä. Sillä tavalla saa huonoimmassakin tapauksessa talteen mahdollisimman hyvän saundin.
Miten kommunikoit soittajien kanssa?
Jyri: Varsinkin alkuvaiheessa olen aika paljon studiossa bändin kanssa. Yritän varmistaa, että kaikki on hyvin ja toimii, ja on niin kuin pitääkin. Sitten kun sessio pyörii, niin käytetään talkbackiä. Jos on kyse jostain isommasta asiasta, esimerkiksi setupin muuttamisesta, niin menen studioon ja jutellaan niitä asioita siellä läpi.
Robi: Mä olen jostakin napannut käsitteen ”Listen Back”, joka on paljon tärkeämpää kuin komentomikrofoniin puhuminen. Kannattaa kuunnella sitä artistia, että mitä sillä ihan oikeasti on sydämellään. Turha kommunikaatio on hyvä minimoida, mutta pitää toimia niin, että ajatukset kohtaa.
Menen välillä studioon ja otan soittajista kuvia. Annan niitä heille sitten muistoksi siitä kun he olivat studiossa. Toimin siellä studiossa heidän kanssaan, että ei tule sellaista jakoa, että se pelottava tekniikka on jossain kaukana erikseen. Kahvitunneilla ja tauoilla kannattaa ylläpitää välitöntä ilmapiiriä. Olen nähnyt aika paljon pelokkaitakin esiintyjiä. Pelko pitäisi saada riisuttua pois heti alussa. Se kuuluu äänittäjänkin tehtäviin.
Esiintyjä kannattaa yrittää saada kotiutumaan studioon. Se on monille outo ja pelottava paikka. Ne studion kuulokkeet, tai kuulokekuuntelu yleensä, on monille outo. Jos soitan juuri tehdyn oton soittopuolen kaiuttimiin, niin balanssi ei välttämättä välity hyvin. Silloin saatan pyytää tarkkaamoon kuuntelemaan, varsinkin silloin, jos suorituksia aletaan oikein punnita. Yhdessä kuunnellessa voi samalla kommentoida. Voi näyttää eleillä, jos vaikka joku ääni on falski. Yhdessä kuunteleminen on hyvä asia, mutta esiintyjää ei kannata turhaan juoksuttaa pois siitä tilasta, johon hän on alkanut kotiutua.
Kuinka paljon joudut rauhoittelemaan tai vakuuttelemaan, että tarvittavat ainekset ovat tallessa?
Robi: Hyvinkin paljon. Moniraitaäänityksessähän juuri oton jälkeen balanssi saattaa olla mitä tahansa. Muusikko saattaa jäykistyä, että tämä kuulostaa ihan väärältä. Äänittäjän tehtävä on kertoa, että älä ole huolissasi, kaikki on tallella ja saundi balansoidaan kuntoon.
Esimerkki Pitäjänmäen Photosonicsista 80-luvulta: osa soittajista istui äänipöydän etupuolella, vähän alempana sohvalla ja sanoivat, että muuten ihan hyvä, mutta onpas tumma saundi. Pyysin heitä tulemaan tiskin taakse, jonne kaiuttimet oli suunnattu. Siellä kuulosti paremmalta.
Jyri: Jos artisti kysyy, miten otto meni, niin siihen vastaaminen on tuottajan asia. Äänittäjän ei pidä kommentoida muita kuin teknisiä asioita. Taiteellisia asioita en kommentoi, jos ei suoraan kysytä. Tietysti soittoteknisistä asioista, taimista tai vireestä pitää sanoa. Kannattaa viestiä pääasiassa tuottajan kautta ja pitäytyä äänittäjän roolissa. Äänittämisessä on ihan tarpeeksi duunia, että sen pystyy tekemään hyvin.
Robi: Joskus muusikon kuulokkeissa on liikaa tavaraa. Jaakko Salo tuotti aikoinaan Erkki Junkkarisen levyä. Salo oli tehnyt kappaleisiin tosi hienot sovitukset, kompin lisäksi oli jousia ja puhaltajia. Innoissani tein laulajalle mielestäni hienon kuuntelubalanssin. Junkkarinen kuitenkin lauloi käsittämättömän epäpuhtaasti ja liian matalalta koko ajan. Otettiin uudestaan ja uudestaan ja sama jatkui. Tuottaja pähkäili, että mistä tämä nyt johtuu. Junkkarisen keikalla pari viikkoa aikaisemmin laulu oli ollut ihan puhdasta. Sitten Salo kysyi, että mitä Erkki kuulee keikalla? Harmonikan, basson ja rummut. Ota pois kaikki nuo hemmetin viulut ja torvet! Kun niin tehtiin, niin tuli puhdasta laulua.
Menetkö työn alla olevaan musiikkiin tunteella mukaan?
Jyri: Totta kai, nautin monesti siitä musiikista, jota tehdään. Mulla on myös ollut niin hyvä säkä, että olen saanut tehdä paljon sellaista musiikkia, josta pidän. Olen päässyt tekemään hienojen muusikoiden kanssa. Kun on hyvät soittajat, jotka osaa vetää sen, niin onhan se tosi hienoa.
Minähän soitin ensin itse ja aloin sitten tuottaa. Äänitin kyllä harrastuksekseni. Mutta samalla kun tuotin, äänittäjät opetti mut äänittämään. Ne oli vielä sattumalta erittäin hyviä äänittäjiä.
Tällä hetkellä tuotan vähän ja enimmäkseen äänitän. Pelkästään äänittäjän työ on niin iso työ, että sitä ei voi tehdä kuin yhdellä tavalla. Olet tarkka ja pedantti. Homma vaatii todella paljon aikaa ja ennakkovalmistelua.
Robi: Kyllä, koska musiikki on minulle tärkeää. Erityisesti silloin, jos musiikki on sellaista, jota valitsisin itselleni levyhyllystä. Olen saanut äänittää paljon jazzia, joka on mun sydäntäni lähellä. Kyllä on usein noussut karvat pystyyn nautinnosta. Täytyy kyllä myöntää, että olen myös äänittänyt paljon ei-mielimusiikkia, mutta äänittäminen on työtä.
Mutta – täytyy olla aika kova itsekuri. Jos sä alat fiilistelemään, niin voi mennä pieleen. Nuorena tuli tehtyä kaikenlaisia virheitä myöskin tässä asiassa, mutta aika nopeasti mä opin pitämään varani. Jos sä vajoat syvälle mukaan siihen sykkeeseen, niin yhtäkkiä voi vaikka laitteet pysähtyä, tai tapahtua jotain muuta radikaalia, ja sä et huomaakaan. Sanotaan vaikka, että mä sallin itseni mennä fiilikseen mukaan noin 20-prosenttisesti. Sitten mä kyllä palaan ruotuun.
Jyri: Ammattietiikan näkökulmasta; jos sä osaat tehdä vaan yhtä juttua, niin millä tavalla se muu musiikki on muka erilaista? Mun mielestä on suuri rikkaus, että voi tehdä vaikka bigbändejä ja heviä. Ei ne sulje toisiaan pois. Tekniset asiat on kaikessa äänittämisessä samoja.
Voiko puhtaasti teknokraatti olla äänittäjä, jos sellaista ihmistä voi olla olemassa?
Jyri: Musiikin äänittäjän pitää kyllä ymmärtää musiikkia ja taidetta todella hyvin. Mutta onhan olemassa muutakin kuin musiikin äänittämistä, jolloin puhtaasti tekninenkin henkilö on varmasti hyvä. Tietyissä lajeissa voi olla parempikin, että ajattelee täysin teknisesti. Tekninen laatu voi olla parempaa.
Robi: Kyllä voi. On äänittäjiä, jotka ei ole muusikoita. Sellainen ihminen voi olla valistunut musiikin kuuntelija, joka on kuunnellut tuhansia levyjä. Tietää, miltä kuulostaa tietyn tyyppinen hyvä musiikki. Jos on tarpeeksi talonpoikaisjärkeä ja tilannetaitoa, niin ei ole mitään estettä.
Mutta sitten tullaan siihen, että osaako hän kohdella oikein herkkiä artisteja, jotka puhuu omaa kieltään? Muusikot saattaa puhua ihan omituisia asioita, joita umpiteknikon on vaikea tulkita. Mutta uskon, että tekniikan ja estetiikan tajun avulla pystyy saamaan hyvää aikaan.
On siis osattava lukea sanattomia viestejä?
Robi: Juuri näin. Edesmennyt fonisti Seppo Rannikko oli kerran soittamassa jotain ad libitum -sooloa pariin kappaleeseen. Jarmo Jylhä tuotti. Jarmo on hyvä tuottaja ja itsekin muusikko. Jostain syystä Seppo ei oikein löytänyt sitä oikeaa juttua, vaikka Jarmo välillä vähän neuvoi. Sitten kävi niin onnettomasti, että Seppo katsoi juuri ikkunan läpi tarkkaamoon, kun Jarmo katsoi kelloaan. Jarmo sanoi minulle, että kello on puoli seitsemän ja hänen piti soittaa vaimolle kuudelta. Seppo ei tietenkään kuullut, mitä tarkkaamossa puhuttiin, ja Seppo meni aivan kipsiin. Siitä hetkestä lähtien, kun tämä ele meni sinne studion puolelle, soitosta ei tullut enää yhtään mitään. Vasta jälkeen päin selvisi, että Seppo oli luullut, että tuottaja hermoilee, että kello on jo näin paljon, eikä fonisti ole saanut mitään aikaan.
Se mitä ei sanota, voi raunioittaa koko tilanteen. Tarkkaamossa ei pidä myöskään naureskella niin, että se voidaan tulkita studiossa väärin, jos ei kuulla toisiaan. Tää on kommunikaation taidetta.
Jyri: Sosiaaliset taidot on kaikkein tärkeimmät. Tekniikan ja kaiken muun voi oppia. Edes keskivertoääoolla varustettu oppii tekniikan. Mutta sun pitää olla koko ajan läsnä siinä mitä teet. Ei voi miettiä jotain muita juttuja siinä samalla.
Meillä käy paljon työharjoittelijoita. Joistakin näkee heti, että nuo sosiaaliset taidot ei tule riittämään tähän hommaan. Parhaimmat työharjoittelijat on olleet vaikka kahvilassa asiakaspalvelutöissä ja tykänneet siitä. Niistä on kiva tehdä töitä ihmisten kanssa. Sellaisilta tyypeiltä löytyy heti sellainen valmius, että ne on mukana siinä hommassa, ja ymmärtää tilanteita.
Robi, olet opettanut Sibelius-Akatemiassa ja Konservatoriossa. Painotatko välineiden vai taiteen ymmärtämistä?
Robi: Noissa oppilaitoksissa on paljon taiteen koulutusta muussa opetuksessa. Sitä paitsi he ovat kaikki muusikoita. Pääasiassa opetan teknisiä asioita. Mutta on opeteltu myös korvan treenaamista. Se on eräänlaista teknistä säveltapailua, jossa opetellaan kuulemaan puhtauksia ja epäpuhtauksia, balansseja ja häiriöitä äänessä. On myöskin puhuttu kommunikoinnista taiteilijoiden kanssa.
Sanon yleensä opiskelijoille, että antakaa artistin olla se taiteilija. Te löydätte omiin juttuihinne toiset foorumit, joilla voitte briljeerata. Olette hyviä, mutta älkää kilpailko äänitystilanteessa. Sitten kun aletaan balansoida, värittää, kaiuttaa ja sijoittaa, niin anna silloin sen taiteilijasi tulla sieltä esille, mutta synergiassa esiintyjien ja tuottajan kanssa. Lopputuloksen täytyy olla esiintyjän ja teoksen näköinen.
Mitä ajattelet alan koulutuksesta?
Jyri: Se on Suomessa hirveän monitasoista. On todella hyvää, ja on todella huonoa. Joillakin on esimerkiksi olemattomat taidot äänittää monta instrumenttia yhtä aikaa. Tulee äänittäjiä, jotka ei tiedä, miten vuotoja käytetään hyväksi.
”Äänittäjä” mielletään aika monella tavalla. Äänittäjä voi olla se kundi, joka äänittää makuuhuoneen nurkassa, saunakamarissa, studiossa tai missä vaan. Voi olla äänittäjiä, jotka ei ole koskaan äänittäneet bändiä.
Netistä on vaikea löytää oikeaa tietoa. Keskustelupalstat on onnettomia, siellä toiset tuomitsee kaiken ja tyrmää aloittelijoiden kysymykset.
On hienoa nähdä, kun työharjoittelijoiden silmät aukeaa että Ahaa! Tämä Liittyy Tähän! Harjoittelijoiden rooli on olla assarina ja keittää kahvia, huolehtia, että esiintyjillä on hyvä fiilis ja hyvä olla. Assistentti on olennainen osa sitä. Silloin kun assari tajuaa sen, niin silloin mennään eteen päin. Minä olen osa tätä tekemistä, tämä mahtava levy valmistuu! Vähitellen ne oppii laittamaan mikrofonit ja niin edelleen. Käsken harjoittelijoita aina kysymään kaikki tyhmätkin kysymykset. Välillä kuulee, että tällaisesta ei koulussa puhuttu mitään. Tietenkin menee aikaa, että asiat oppii ja hahmottaa oman asemansa siinä yhteisössä, joka on tekemässä sitä levyä. Se on ehkä se ydin tässä. Iän tuoma kokemus auttaa ymmärtämään, millainen äänittäjän rooli on.
Tunnetaan legendaarisia tuottajia ja muusikoita. Millainen on legendaarinen äänittäjä?
Jyri: Legendaaristen äänittäjien maine on syntynyt siitä, että ne on olleet äänittämässä jotain legendaarisia levyjä. Mutta ne on taltioineet ne levyt, ne ei ole soittaneet sinne nuottiakaan. Ne on olleet paikalla äänittämässä, mutta se olisi voinut olla joku toinenkin kuudesta tuhannesta äänimiehestä.
Monet legendaariset äänittäjät on varmasti olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa muusikoiden ja tuottajan on ollut mukava tehdä sitä levyä. Että on ollut hyvä olla siellä studiossa. Menestys poikii, ja tulee uusia tehtäviä. Kantautuu maine, että se kaveri tekee mahtavaa saundia. Todellisuudessa sillä ehkä vaan on hyvät hermot ja se osaa ottaa toiset hyvin huomioon, eikä yritä tehdä itsestään suurta numeroa. Ehkä on myös niin päin, että on taiteilijoita, jotka ovat ruvenneet äänittämään? Ja tuottajia, esimerkiksi Brian Eno.
Robi: Olen kuunnellut taas pitkästä aikaa Tom Dowdin äänityksiä 1950-luvulta. Kun kuuntelin LaVern Bakerin levyä ”LaVern sings Bessie Smith”, niin ajattelin, että Tom Dowd oli kyllä äänitaiteilija. Hän sai talteen kaiken oleellisen ja loi äänikuvia, jotka kuulostavat upeilta.
Asiakas saattaa joskus sanoa, että tämähän kuulostaa paremmalta kuin luonnossa. Silloin sä olet heittänyt sinne sekaan vähän enkelipölyä. On syntynyt jotain sellaista, joka vallitsee vaan siinä äänittäjän tai miksaajan hyppysissä, ei luonnossa.
Jyri: Pitää muistaa, että äänittäjällä ja äänisuunnittelijalla on suuri ero. Esimerkiksi teatterin tai elokuvan äänisuunnittelija on kyllä taiteilija. Hän suunnittelee teoksen.
Onko äänittäminen tiedettä vai taidetta?
Robi: Minä näen itseni taiteen välittäjänä. Antaa artistin olla se taiteilija. Taiteilijat ovat usein perfektionisteja ja tietävät, millaista heidän taiteensa pitää olla.
Minä äänittäjänä koetan välittää sitä teknisin keinoin, niin jalostettuna kuin vain mahdollista. Jos äänittäjä alkaa leikkiä taiteilijaa, niin se johtaa armotta kilpailuasetelmaan. Jos alat puhua omista taiteilijan kyvyistäsi, tai alat antaa neuvoja esittämiseen, seuraa konflikti.
Jyri: Moni äänittäjä tietysti mielellään haluaisi siihen taiteelliseen rooliin, joka tuottajalla on. Niin moni haluaisi jakaa taiteellista näkemystään. Omasta mielestäni minä olen taltioimassa taidetta. Käytän ammattitaitoani ja osaamistani siihen, että autan jonkun muun taidetta tulemaan näkyväksi. Se on mun tehtäväni studiossa äänittäjänä.
Tänä päivänä moni ääni-ihminen tosin leikkaa ja liimaa ja tekee studiossa vaikka mitä, jolloin sillä työllä on paljon isompi rooli kuin pelkkä taltiointi. Silloin se työpanos on osa taiteen lopullista muotoa.
Joku tietysti kokee, että tekee teknisesti niin hienoja ratkaisuja, ja antaa saundiin niin paljon, että se on osa sitä taidetta. Mutta minä vähän luulen, että kyllä se taide on siellä teoksessa vähän toisenlaisellakin äänityksellä.
Kuvat: Tommi Posa, Riffi
Oheinen Eero Aron toimittama ja Tommi Posan kuvittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2014. Vastaavan tyyppisiä henkilöhaastatteluita julkaistaan jokaisessa paperille painetussa Riffin numerossa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
