Poets of the Fall on tehnyt kymmenen vuotta määrätietoisesti työtä ulkomailla menestymisen eteen. Ja menestystä on piisannut.
Soitinliikkeessä kuultu ”Tehdään Poets of the Fallit” -lause viittaa kaiken satsaamiseen bändin eteen. Jopa työn ja asunnon. Marko Saaresto, yhtyeen vokalisti ja yksi perustajajäsenistä kertoo miten POFfit tehdään.
– Istuttiin vuonna 2003 Ollin (Tukiainen, kitara) Opelissa ja pistettiin haaveita ylös. Mitä halutaan tehdä ennenkuin elämä on ohi. Päätettiin tehdä musaa.
Jotta täysipäiväinen puskeminen bändin eteen olisi mahdollista, oli silloisesta päivätyöstä luovuttava. Marko myi osuutensa mainostoimistosta jossa työskenteli, ja koska tuloja ei enää ollut, oli vuokra-asunnostakin luovuttava.
– Asuin vuoden verran mutsin ja faijan kellarissa jossa oli makuuhuone. Oltiin Ollin kanssa laskettu, että hillot riittäis just loka-marraskuuhun, jolloin levy pitäis saada ulos. Noh, levy tuli vasta seuraavassa tammikuussa mutta kaikki rahat oli käytetty jo lokakuussa. Eikä voinut hakea duunia, kun piti kattoa tämä kortti loppuun. Me tehtiin sitä levyä ja promoo ja muuta, koska oli pakko pitää homma liikkeellä. Muistan kun tuijotin seinää ja mietin että näinkö tää nyt meni? Tässäkö tää oli? Jaksettiin kuitenkin puhua ja tukea toisiamme ja pitää liekkiä yllä.
Kun Signs of Life viimein vuonna 2005 ilmestyi, odotuksia ei juurikaan ollut. Bändin varovaisena toiveena oli, että levy saataisiin kauppoihin ja keikkoja siunaantuisi sen verran, että bändi saataisiin edes jollain tavalla pyörimään. Mutta levy lävähtikin listojen kärkeen, biisit soivat radiossa ja keikkaa oli enemmän kuin bändi jaksoi soittaa. Tyhjästä ei tämäkään ilmiö silti syntynyt.
– Siinä oli paljon duunia alla. Mä oon laulanut kolmevuotiaasta ja bändejä on ollut monia. Sen lisäksi olen opiskellut moneen ammattiin ja yrittänyt kaikenlaista. Tämä ei siis ollu mikään ”overnight success” vaikka siltä saattoi ulkopuoliselle kuulostaakin. Asiat vain loksahtivat kohdalleen tällä kertaa.
Budjetointi oli yksinkertaista: kaikki liikenevä raha sijoitettiin bändiin ja levyntekoon, ja menot laitettiin mahdollisimman pieniksi. Kaikki mahdollinen tehtiin itse.
– Musavideot, kansien värimäärittelyt ja masteroinnit jne… kaikki tehtiin talkooporukalla. Pyrittiin innostamaan tarpeeksi hyviä ihmisiä, että saadaan hommaa eteenpäin. Nykyään olen onneksi parempi raha-asioiden suunnittelussa. Silloin oli vain ajatus että tää on pakko tehdä, meni syteen tai saveen! Kyllä sieltä jotenkin noustaan.
Bändi elää vieläkin samaisen mantran mukaan. Viihdeteollisuus on jatkuvassa aaltoliikkeessä, jossa epävarmuus on vallitseva mielentila. Saaresto kertookin että tiukoissa tilanteissa on eletty alun jälkeenkin.
– Ollaan sijoitettu kaikki rahat ja lähdetty kiertueelle toivomaan että reissu kannattaa. Tarpeeksi tappiota ja Poets of the Fallin taru olis ollu siinä. Aika riskaabelia puuhaa. Pitää olla tarkat suunnitelmat ja toivoa parasta.
Normipäivä
Kysyttäessä Saarestolta konkreettista esimerkkiä siitä, mitä tarkoittaa täysipäiväinen tekeminen bändin eteen, vetää hän esiin kuvainnollisen fläppitaulun ja alkaa vedellä ranskalaisia viivoja otsikolla ”Perus duunipäivä”:
• Aamupäivällä studiolle, maileja läpi pari tuntia. Sitten esimerkiksi deadline jollekin biisille, joka on lähdössä vaikka ra-dioon. Sitä tehdään ja väännetään ja käännetään.
• Sävellys, sanoitus, sovitus, tuottaminen.
• Promo/markkinointi-asioita.
• Kiertueen järjestelyjä, jossa miljoona liikkuvaa osaa.
• Yhteistyökumppaneille soittelu, mailit sinne missä tarvitaan mustaa valkoisella.
• Levynkansien, julisteiden ja t-paitojen suunnittelua ja muut kauppatavarat.
• Videoasioita, ohjaajapalavereita…
– Siis perus-toimistoduunia, jossa joka hommalle varataan oma aikansa, mutta sitä on ihan älyttömästi, kun kaikki tehdään itse. Se ei ole niin, että mennään studioon, soitetaan biisi ja joku miksaa, tuottaa, masteroi ja tekee kannet ja videot. Ehei, me tehdään kaikki ite. Kun se mylly käynnistyy, niin se ei sammu välillä yölläkään, koska silloin teen sanoituksia, eikä kukaan varmasti häiritse.
Saaresto tähdentää ettei kaikkia lankoja voi kuitenkaan pitää omissa käsissä. On hyvä luottaa muidenkin ammattitaitoon.
– Esimerkiksi vaikka olen itse graafikko ja suunnittelen meidän visuaaliset materiaalit, niin mulla on pari graafikkokaveria, joihin luotan ja joille voin uskoa ”omia duunejani”, kun en itse pysty niitä tekemään. On hienoa huomata, että lopputulos voi olla parempi sen takia, että ihan kaikkia lankoja ei pidäkään omissa käsissään. Lopullisen hyväksynnän haluamme kuitenkin tehdä itse.
Taiteellinen herkkyys ja bisnes-ajattelu asustavat tunnetusti harvemmin samassa osoitteessa. Ne eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois.
– Väittäisin että kaikki asiat mitä me tehdään –- autolla ajamisesta sähköpostien lähettelyyn – tallettuu korvien väliin talteen ja ne saa kaivettua sieltä tarvittaessa. Sama homma luovan työn kanssa. Sille pitää olla oma aikansa ja hiljentyminen. Mailit kiinni ja busineksen hoito sivuun. Nyt tehdään musaa ja varmistetaan, että kukaan ei pääse katkaisemaan sitä flowtilaa. Se aika pitää löytyä. Joskus jonkun biisin syntyminen vaatii vartin, joskus taas kolme kuukautta. Inspiraatiota voi lähteä myös etsimään, vaikka toisin sanotaan. Taitava tekijä pystyy siihen myös pakon edessä. Se ei välttämättä ole hauskaa ja sitä alkaa jossain vaiheessa toistamaan itseään, kun ei saa kokea eikä inspiroitua.
Suomesta on hyvä aloittaa
Poets of the Fallin uran alkumetreillä joku päästi suustaan lauseen: ”In three years, Hollywood will know my name”. Vaikka Saaresto tunnustaa todenneensa, että ”onpas kornia”, ajatuksesta päätettiin kuitenkin pitää kiinni.
– Meidän toiminta meni tosi nopeesti globaaliksi. Aluksi ajattelin, että mä vastaan kaikille, jotka laittaa sähköpostia meille, mutta niitä tuli tuhansia päivässä ympäri maailmaa. Enhän mä pysty mitenkään vastaamaan näille kaikille. Kyllä mä vastailin niille jonkun aikaa. Osa kehu musaa ja osa ehdotti yhteistyötä. Pari viikkoa siinä meni ja sitten opettelin mitä kamaa pitää skriinata pois.
Yhtyeen ensimmäinen hitti, ”Late Goodbye” ponnisti samantien kansainväliseen tietoisuuteen ja samaiselta levyltä irroitettu ”Lift” lisäsi pökköä pesään.
Seuraavana jouluna ”Maybe Tomorrow is a Better Day” -kappale laitettiin ennen levyn ilmestymistä yhtyeen nettisivuille lahjaksi faneille. Biisiä ladattiin välittömästi ympäri maailman. ”Carnival of Rust” -video keräsi nopeasti yli kymmenen miljoonaa hittiä Youtube-sivustolta.
Onko tällaisen keskellä vaikeaa pitää jalat maassa?
– Jos ne on maassa, kyllä ne pysyy. Meillä on sellainen tapa, että pysähdytään silloin tällöin katsomaan, mitä ollaan saatu aikaan. Silloin muistaa olla kiitollinen tästä kaikesta. Silloin kun teet hommia satasella pää laatikossa, sitä saattaa keskittyä ihan epäolennaisuuksiin eikä näe koko kuvaa. Saattaa olla hajalla jostain pikku asiasta vaikka taustalla on hieno historia, nykytilanne ja muita asioita, jotka ruokkivat sitä positiivista kierrettä. Ihminen on aina tietyllä tavalla omien ajatustensa summa.
Suosio on kaupunkikohtaista
Poets of the Fallin päämarkkinat ovat Keski-Euroopassa ja Aasiassa, poislukien Kiina ja Japani. Uutena valtauksena on Britannia, jossa pää on mukavasti avattu. Venäjällä bändi on kiertänyt jo monta vuotta.
– Intiassa käydään silloin, kun kaikki natsaa ja päästään menemään. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa on paljon yleisöä, varsinkin Argentiinassa, Brasiliassa ja Meksikossa. Mutta koska ollaan yhä indielabel, maailman toisella puolella keikkailu vaatii ihan toisenlaisia ponnistuksia. Sellainen julkaisu ja kiertue, että sinne kannattaa lähteä, antaa vielä odottaa itseään. Siellä on käyty, muttei joka rundilla. Se on täysin oma markkina-alueensa.
Esiintymisareenat vaihtelevat 500 – 5 000 henkeä vetävien paikkojen välillä. Euroopassa liikutaan 500 – 1 500 kapasiteetilla ja muutamat paikat vetävät 3 500 – 5 000 henkeä. Vaikka sanotaan että musiikki ylittää rajat, niin joka maassa on erilainen keikkailu- ja musiikkikulttuuri. Suosiota määrittelee paljon mikä soi radioissa, mikä on undergroundia ja miten sana liikkuu sosiaalisessa mediassa.
– Esimerkiksi Moskovassa on yleensä isompia areenoita. Myös Intiassa on hurjan menon lisäksi hämmentävän iso meininki. Suosio maailmalla on maakohtaisuuden lisäksi myös kaupunkikohtaista. Jossain paikoissa missä asuu paljon ihmisiä, paikat on isompia ja ihmisillä enemmän rahaa, isompia keikkoja järjestetään enemmän. Mutta niissä kaupungeissa on joskus myös ylitarjontaa. Sellaisissa paikoissa saattaa olla vaikeampi saada yleisöä. Uusissa paikoissa taas pitää tehdä pohjatyötä, että löytää oman yleisönsä ja pääsee soittamaan isompia keikkoja.
Lontoon Camdenin yhtye myi viikossa loppuun, toisin kuin Manchesterissa, vaikkakin paikka oli isompi. Joka kaupungissa on oma kulttuuri ja fiilis.
Juuri ennen haastattaleua Poets of the Fall oli palannut Venäjän kiertueelta. Ukrainan tilanne aiheuttaa päänraapimista itse kullekin, mutta suomalaiset eivät kohdanneet minkäänlaisia hankaluuksia. Meininki oli Saareston mukaan kaikenkaikkiaan mahtava ja yleisö sydämellä mukana. Vaikka bisnespuolella on vaikeuksia, se ei välity livetilanteeseen millään tavalla.
Ei please lentämistä
Kiertuebussissa on kuuden soittajan lisäksi kolme henkeä tekniikkaa hoitamassa, kiertuemanageri ja paikallisen promoottorin edustaja sekä kuski. Kaksitoista tyyppiä bussissa voi olla aika stressaavaa. Jokainen tarvitsee kuitenkin oman tilansa ja rauhansa. Kiertueella vaadittavaa sietokykyä on pakko valmentaa etukäteen. Välipäiviä ei rundeilla pidetä, ellei tule pakollisia matkustuspäiviä tai keikkapaikan vapautumisen odottelusta johtuvaa luppoaikaa.
– Välipäivät yritetään minimoida. Mieluiten keikat peräkkäisille päivillä, että pystytään nukkumaan siirtymän aikana. Joskus lentojen takia menee päivä hukkaan. Lentäminenkin vie uskomattoman paljon aikaa. Jossei tarttis ikinä lentää olisin tyytyväinen. Bussissa on kuitenkin oma vapaus liikkua ja mennä. Hengata verkkareissa ja mennä bunkkaan silloin, kun väsyttää. Dösässä on kaikenlaisia lokeroita, joihin pääsee pakoon. Lentokoneessa jäkität kahdeksan tuntia paikallaan yhdessä asennossa. Helpointa on mennä väsyneenä koneeseen ja nukahtamislääke huiviin ja unta palloon koko lennon ajan.
Yhtye soittaa joka ilta tunnin ja 40 minuutin pituisen perussetin, joten joskus välipäiville olisi tarvetta, ihan jo lauluteknisistä syistä. Saksassa Saaresto oli flunssassa seitsemän päivää. Silloin olisi välipäivä maistunut.
– Kun röhä menee tonne rööreihin, niin ääntä piti avata neljä tuntia yhden keikan takia. Siihen auttaa, että keskittyy olennaiseen. Tietää miten omaa instrumenttiaan käytetään sitä rikkomatta. Lämmittelyä se vaatii. Mittasin sykemittarilla, että 75 minuutin setin aikana paloi keskimäärin 1 100 kaloria. Se on urheilusuoritus. Sitä ei voi tehdä ellei ole suht hyvässä kunnossa.
Keikkailu on loppujen lopuksi aika arkista puuhaa. Matkapäivät koostuvat lähinnä odottamisesta ja keikkapäivät sujuvat yleensä minuuttiaikataulussa. Saaresto kutsuu keikkaelämää survivaliksi – eloonjäämistaisteluksi, jossa loppupeleissä olennaista on ruoka, vesi, uni ja wc.
– Palkinto on kun lavalla saa sen hyvän energian, että nyt menee hyvin ja näät sen myös yleisössä, jonka kanssa energiaa pallotellaan edes takas. Keikan jälkeen laulajana kun pitää säästää ääntä, niin hotellihuoneeseen tai bussiin ja unilääke huuleen ja kanttuvei. Kaiken maailman juhlimiset on mun osalta pääasiassa poissa kuvioista. Perusasioista on pakko pitää huolta.
Onko kymmenen vuotta opettanut vai oliko juhlimisen välttäminen selviö jo alusta asti?
– Kyllä se on jossain määrin ollut jo ihan luontaista alusta lähtien, mutta tie on ollut pitkä ja mutkainen, että kyllä tässä on ehtinyt kaikenlaista oppimaan kantapään kautta, myös juhlimisesta ja jaksamisesta, itsestään huolehtimisesta. Se tulee tietyn työmoraalin kautta. Että haluaa antaa sille yleisölle täyden panoksen ja kokemuksen. Juhlimisen vaikutuksia oli ehtinyt nähdä paljon jo siihen mennessä. Meille on tärkeää valita hyvä porukka jossa kaikki tuntee rajansa jota ei ylitetä. Ensimmäisistä bänditreeneistä lähtien meillä ei ole ollut montaakaan sääntöä, mutta yksi on että keikalle ei mennä kännissä.
Marko toteaa, että luettuaan isojen bändien kirjoista heidän megalomaanisista sekoiluistaan, hänen on nyt helppo ymmärtää sitä. Jaksamisen ja tunnekirjon vuoristorata, jolla yhtyeet ajavat päivästä toiseen varsinkin kiertueella, saattaa vaatia jos jonkinlaisia piristeitä, mitä ne ikinä ovatkaan.
– Usein kokee, että tässä olis hyvä hetki nostaa fiilistä jollain. Mutta sen vaan tietää, että siitä ei hyvä heilu vähän ajan päästä. Sitäpaitsi saman energian saa päälle siitä, että on ihmisten kanssa läsnä siinä tilanteessa. Se adrenaliinipiikki tai hyvä fiilis on paljon siistimpi juttu, eikä jätä muita lieveilmiöitä taustalle.
– Sitä pyrkii muutenkin olemaan ammattilainen silläkin tavalla, että kun joskus tuntuu, että keikka ei lähde millään, niin onneksi tätä on tehty sen verran, että homman osaa huononaki päivänä 110 lasissa, vaikka tuntuis miltä. Se on duunia. Taustalla voi olla mitä tahansa tragedioita, mutta keikka pitää vetää täysillä.
Onko Suomalaisuus valtti ulkomailla?
– Mä taidan olla jäävi vastaamaan tuohon. Olen kuullut jotain kommentteja, että Suomesta tulee tällä hetkellä parhaat bändit. Mun mielestä eri alueilla on oma aikansa. Jostain tulee aina jotain, joka jää elämään. Kuitenkin joka bändin tulee ottaa se oma auransa ja kyntää oma peltonsa. Olisi kiva tietää joku kaava, miten huippu saavutetaan mutta musabines on aaltoileva meri – välillä sä olet aallonharjalla, välillä pohjalla. Suhdannealtis ala. Silloin tällöin pääsee vastaamaan kysymykseen että kun Suomesta tulee pelkkiä metallibändejä, niin mikäs kummajainen te olette, kuittaa Marko Saaresto haastattelun lopuksi.
Jos ”kummajainen” ei vielä ole tuttu niin youtube tarjoaa runsaasti oivallista havaintomateriaalia bändin materiaalista. Jotain kertoo jo se, että 2014 elokuussa ladattu video ”Daze” on kerännyt päälle miljoona näyttöä, ja ”Carnival of Rust” vuodelta 2009 huitelee puolestaan päälle neljän miljoonan lukemissa.
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2015.
Tsekkaa bändin nykymeininki Genelec Artist Roomissa hiljattain taltioidulta videolta:
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2015. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
