Kun vaikutepaletista paistavat Leonard Cohen, Laura Marling sekä Joose Keskitalo ja työt siviilissä tehdään vanhusten parissa, syntyy unohtumattomia, hartaita ja syväluotaavia biisejä. Ainakin jos asialla on vielä alle kolmikymppinen sensaatio nimeltä Piia Viitanen.
Viime vuoden ehkä ravistavin albumi oli laukaalaislähtöisen Piia Viitasen Uni onnesta. Vakavasta folkrockista paikoin jylhäksi kumpuava ilmaisu ja hartaankaunis äänikuva yhdistettynä monen tekstin yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen teki lähtemättömän vaikutuksen sekä musadiggareihin että kriitikoihin.
Aiemmin vain yhden levyn julkaissut biisinikkari vaikutti tulleen lähes tyhjästä. Millainen maaperä suo moista antia?
Musiikkia oli 1987 syntyneen Piian ympärillä pienestä pitäen. Nelihenkisen perheen äiti lauloi ja soitti kitaraa omaksi ilokseen, isän työkalut armeijan harmaissa olivat käyrätorvi ja basso. Sotilassoittajan ammatin vastapainoksi levyhylly kotona paisui kevyemmästä tavarasta.
– Jossain vaiheessa kiinnostuin isän vinyyleistä ja tutustuin etenkin funkiin sekä jazziin, Viitasen Piia muistelee.
– Musiikista en silti kaavaillut uraa, eka tärkeä ilmaisukeinoni oli kirjoittaminen.
Himalajan maisemissa 2008 kaikki muuttui.
– Tein Diakin opintojeni yhteydessä työharjoittelua katmandulaisessa katulapsikeskuksessa ja olin siinä elämänvaiheessa ilmeisesti vähän vailla uutta tapaa toteuttaa itseäni. Kirjoittaminen ei enää riittänyt, ja satuin tarttumaan kitaraan. Se meni ihan pakottamatta ja tiedostamatta, hyvin luontevasti. Kohta huomasin tehneeni vähän puolivahingossa lauluja. En mennyt valmiiden biisien treenaamisen kautta, enkä pitkiin aikoihin osannutkaan soittaa kuin omia tekeleitäni.
Suomeen palattua koitti aika astua lavalle.
– Osasin reissusta tullessa nippa-nappa pari omaa laulua ja jossain mielenhäiriössä puhuin itseni keikalle. Minua vaivasi sellainen ajatus, että kappaleet eivät ikään kuin ole oikeita ennen kuin olen esittänyt niitä muille. Ja oli siinä itseni voittamistakin. Koko ”pystynkö minä tähän?” -tilanne oli pelottava ja jännittävä, mutta myös koukuttava. Aika pian tuli ajankohtaiseksi koota bändi ja tehdä levy. Vaikka tärkein motiivi olikin saada itselle muisto ja dokumentti. Tajusin vasta myöhemmin, että muutkin tuntuvat saavan jotain irti biiseistäni.
Kitaraa sekä banjoa soittava Matias Hernesniemi ja rumpali Jarkko Ikonen löytyivät lähipiiristä, basisti sosiaalisen median avulla.
– Laitoin Facebookiin tiedustelun, johon Callistossa vaikuttava Juho Niemelä vastasi. Hän oli kuullut biisejäni ja lähti mukaan. Juho kai halusi itselleen uudenlaisen projektin, me taas iloitsimme kun yksi bändistä tuli ihan eri taustasta. Ei sillä, Callistossa on vähän eri muodossa vastaavaa synkkyyttä ja raskautta kuin minun ja monien ihailemieni lauluntekijöiden ja yhtyeiden tuotannossa – Ihan Leonard Cohenista lähtien.
Levy nimeltä Viitasen Piia julkaistiin omakustanteena marraskuussa 2012, ja huomiota nostatti niin rempseä ote kuin painava asiasisältökin.
Shokkiefektiä ei silti haettu tietoisesti. Sosionomiksi opiskellut lauluntekijä vain oli avannut uuden väylän yhdistää elämän alueita.
Biisien teko sekä keikkailu jatkui, ja kun Viitasen yhteistyö Hernesniemen kanssa muuttui toisen luonteiseksi, kiinnitettiin kitaraan Mikko Malmivaara.
– Hän teki vaikutuksen muun muassa sillä, että osaa soittaa niin tyylikkäästi vähän. Tiedostan kyllä, että pojat ovat minun kanssani jo äärirajoilla ”vähän soittamisessa”, mutta esimerkiksi juuri kitaraosastolla arvostan harkitulla tavalla karsittua ilmaisua enemmän kuin tilan täyttämistä tiluttamisella. Ja siksi olenkin treeneissä aina vaatimassa vähemmän ja vähemmän.
Kohta materiaalia riitti myös seuraavaan albumiin, ja matkan varrella ehti myös matkaharmonin soittaja Matias Tyni hitsautua porukkaan.
– Tajusimme kuitenkin, ettei toista omakustannetta lainoineen ja järjestelyineen voi ottaa taakaksi. Onneksi Louhivuoren Eva vinkkasi, että Texicalliin kannattaa ottaa yhteyttä. Ja Marttihan (Heikkinen, Texicalli Recordsin perustaja ja toimitusjohtaja) innostui. Ehkä joku muukin olisi leikkiin lähtenyt, mutta yhtä hyvin olisi toinen levy voinut jäädä tekemättä. Ja kun vielä tuottaja ja äänittäjä Oona Kapari lähti niin antaumuksella mukaan, tuli levyn teosta hieno retki.
Intuition ohjaamana
Piian startti omien biisien tekemisen polulle poikkeaa useim-pien kollegoiden vastaavasta, ja monen autodidaktin tavoin on hänkin kokenut epätietoisuutta ja riittämättömyyden tunnetta. Nainen tiedostaa tulevansa kiinni kappaleisiin usein täysin originaalista vinkkelistä, ja tunnustaa välillä kauhistelevansa teoreettisen osaamisensa vähäistä määrää.
– Minullahan on historiaa vain kahden levyn verran, enkä osaisi vieläkään vetää keikalla kovin useaa lainakappaletta. Moni biisintekijä lukee kaiken maailman oppaat ja osaa viimeistään niiden pohjalta luottaa siihen, että kun tietyt asiat esimerkiksi rakenteessa toteutuvat, biisistä tulee hyvä. Itselläni ei tällaista mahdollisuutta ole, joten menen tässäkin vahvasti intuition mukaan.
Uteliaisuuden puutteesta tai monialaisuuden karttamisesta Viitasta tuskin silti pääsee syyttämään. Isän levyhyllyltä aikoinaan irrottauduttuaan hän kertoo käyneensä kävi läpi muun muassa ”hc-punkin ja vastaavan raskaamman musan” kaudet. Aivan lähiaikoinakin on tullut tehtyä uusia avauksia.
– Hankala sanoa, onko kyseessä joku vanhenemisen merkki, mutta olen ikään kuin löytänyt klasarin uudestaan. Joskus radiotuubaan vain kyllästyy ihan totaalisesti, ja sitä kautta huomasin taannoin, että klassinen musiikkihan on ihan mahtavaa! Ehkä kyseessä on samalla vähän juurille paluuta, koska vietin lapsena aikaa isän orkesterien konserteissa.
Kaikkiaan Viitasen suhde musiikkiin on kausiluonteista.
– Joskus kuuntelen paljon, toisinaan hyvin vähän. Tätä sivuten minusta myös tuntuu, että pystyn nauttimaan musiikista eri tavalla kuin teoriasta ja tekniikasta kaiken tietävät. Ja koska otan jutun niin fiilispohjalta, arvostan myös eniten levyjä, joiden tekijöillä on taito välittää tunnetta. Minua on vaikea saada syttymään teknisellä virtuositeetilla, vaikka eihän se tietenkään ole mikään tunteen välittämisen vastakohta – eivätkä nämä asiat myöskään sulje toisiaan pois.
Erilaisista sivujuonteista ja innostuksista huolimatta Viitanen kertoo viettäneensä aikuisikänsä pääosin lauluntekijöiden parissa. Ja kun Uni onnesta oli työn alla, huomio kiinnittyi kuin itsestään taas sarakkeeseen, jossa sanoitus on keskiössä.
– Kuuntelin paljon Laura Marlingin paria uusinta, samoin Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston Kiestinkiä (2011), joka on viime aikojen vaikuttavimpia julkaisuja. Olin teemallisesti paikoin samoissa maisemissa, joten ehkä se siksikin veti puoleensa. Upea kokonaisuus sekä tekstillisesti että musiikiltaan.
Instrumentaalimusiikki on totta kai luku sinänsä, mutta pääsääntöisesti teksti menee Piialla sävelmien edelle.
– Ei Cohenia ja Dylania ole mitenkään suotta siihen nero-asemaan nostettu. Ja omat tottumukset nyt vain ovat sellaiset, että vaikka musiikki olisi kuinka hyvää, en innostu, jos teksti on paska.
Piia kiinnittää huomiota myös ulkoisiin muotoseikkoihin, vaikka vakuuttaakin oman levyn ikonisten Bengtskär-kuvien syntyneen hetken mielenjohteesta.
– Sisareni, joka on valokuvaaja, teki jokunen vuosi sitten lähtöä Meksikon kautta Jenkkeihin, ja halusimme tehdä sitä ennen yhdessä jonkun reissun. Puhe kääntyi Bengtskärin majakkaan, mutta vasta kun olimme päättäneet mennä sinne, hoksasin saaren hyväksi kuvauspaikaksi. Pakkasin yhden ylimääräisen koltun laukkuun ja pyysin siskoa varautumaan fotosessioon. Eli ihan fiilis edellä taas mentiin.
Viitanen kehuu paikan sopineen täydellisesti kuvaamaan tunteita, joita Uni onnesta kuvaa: yksinäisyys ja meren sekä luonnon karuus vetosivat, samoin majakan symbolinen arvo toivon pilkahduksena autiuden keskellä.
– Olen iloinnut ihmisten kertoessa levyn toimineen heillä ikään kuin majakkana synkkyyden keskellä. Tällainen palaute on tärkeää, koska pidän joskus biisejäni toivottoman masentavina.
Kantaa voi ottaa saarnaamattakin
Lyyrikkoesikuvia Piialta löytyy niin koti- kuin ulkomailtakin. Jo mainittujen Leonard Cohenin ja Bob Dylanin ohella hän korostaa Paula Vesalan roolia kollegana, joka on onnistunut välittämään massoille painavaakin asiaa.
– En tahdo saada soittolistoille valikoituvasta musasta mitään kovin syvällistä irti, ja siksi kuuntelen radiota aika vähän. Minulle toimii vähän rosoisempi ja synkempi meininki, eikä sellaista juuri huolita siihen virtaan. Suomalaisista puhtaasti tekstittäjänä arvostan eniten Joose Keskitaloa, joka on ihan omaa luokkaansa. Sanoituksissa riittää kerroksia ja levyjen tunnelma sekä estetiikka uppoavat. Hyvin tärkeä esikuva on myös Joensuun Mikko, jonka läsnäolo lavalla on jotenkin pysäyttävä, ääni ja tekstit yhdessä. Jos ”mies ja kitara” –meiningistä puhutaan, hänen kuulemisensa saa minut liikuttumaan edelleen lähes joka kerta. Ja levyistä pitää mainita Mannan Blackbird (2014), joka oli syksyn mittaan ahkerassa kuuntelussa.
Horisonttia muuhunkin tekstiin lavennettaessa Viitanen harmittelee sitä, miten vähän proosaa on oman mittapuunsa mukaan ehtinyt kahlata.
– Huomaan lukevani enemmänkin elämäkertoja, muusikoiden ja muiden kiinnostavien hahmojen. Myös runot viehättävät, mutta voimakkaita esikuvia ei sillä osastolla ole. Lukeminenkin menee minulla vähän kausittain. Ja voi johtaa kaikenalaiseen: kun löysin kirpparilta ihan omilta tuntuvia Mikko Kilven runoja, päädyin tekemään biisin hänen tekstiinsä Luopumisen aikaan. Siitä tuli hyvä pieni välisoitto, muttamuuten olen levyttänyt vain omia tekstejäni.
Omista lyriikoistaan tyytyväisin Piia on niihin, jotka tarjoavat ”syvyyttä ja moniulotteisuutta”.
– Nuku, oi nuku on hyvä esimerkki. Siitä syntyy minulle itselleni ajatuksiin hyvin vahva kuva, eli kappaleessa lienee vahva tarina. Jos joku maisema tai sarja kuvia nousee mieleen, olen tyytyväinen. Ja sitten jos vielä sattuu löytymään lisää pureskeltavaa monitulkintaisuuden kautta, tulen iloiseksi.
Armottoman elämänkatkelman maalaava Lehtolapsi kuuluu tähän sarjaan. Jos biisille altistuu myönteisessä olotilassa, jatkuu tarina kuulijan mielessä kauniiseen auringonlaskuun. Jos taas tunnelma on miinusmerkkinen, saattaa mieli syöksyä Tiina Raevaaran Laukaisu-romaanin (2014) syövereihin tai syvemmällekin.
Synkeä kappale on tirkistysreikä yhteen meikäläisen yhteiskunnan pimeistä paikoista, ja Viitasella vaikuttaisikin olevan tarve sosiaalisesta epätasa-arvosta laulamiseen.
– Tuntuu, että koko ajan rahaa leikataan vääristä paikoista ja eniten apua kaipaavat ovat paitsiossa. Tämä menee enemmän siviiliammatin puolelle, mutta lastensuojelusta vähentäminen on todella lyhytnäköistä toimintaa. Viimeinen paikka, mistä pitäisi leikata! Sinne pitäisi päinvastoin lisätä resursseja. Nykyinen toiminta käy vielä tulevaisuudessa tosi kalliiksi yhteiskunnalle.
Saarnaaminen ei Piiaa kuitenkaan enemmän kiinnosta, ja hän linjaakin jättävänsä ihmisille mieluiten mahdollisuuden peilata teksteihin omaa historiaansa ja ajatusmaailmaansa.
– Lehtolasta tehdessä en ajatellut yhtään, otanko kantaa johonkin vai en. Tuli vain pakottava tarve kirjoittaa yhden ihmisen tarina ulos itsestä. Mutta kyllähän siinä taitaa koulutus kuulua. No, eihän tyhjänpäiväinen ilakointi Suomessa muutenkaan oikein putoa.
Uni onnesta sisältää hyvin laajalla skaalalla eri-ikäisten ja erilaisissa tilanteissa olevien ihmisten tarinoita, mutta painotus on niin sanottujen pienten ihmisten tunteilla ja kohtaloilla.
– En ole ainakaan aiemmin osannut ajatella, että musiikkini voisi olla joku vaikuttamisen kanava tai väline. Vaikka samaan hengenvetoon täytyy rehellisyyden nimissä lisätä, että ainahan biisintekijä ottaa valinnoillaan kantaa. Halusi tai ei. Ja olisihan hyvä, jos onnistuisi vaikuttamaan asioihin.
Tämän puolesta puhuu myös Piian varmuus siitä, että ilmaisun kieli on suomi.
– Meillä on mahtava, rikas ja haastava kieli, enkä koe pystyväni tuomaan tunteitani kunnolla julki muuten kuin sitä käyttäen. Vaikka esimerkiksi englanniksi tekemällä pääsisi kyllä ehkä aika paljon helpommalla. Monella ainakin tuntuu olevan sillä kirjoittaessa rima tosi matalalla ja sanat ihan diiba-daabaa. Minusta joka tapauksessa on kiehtovaa käyttää omaa äidinkieltäni. Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää pienestä pitäen, ja ehkä joskus saan aikaan muutakin kuin laulunsanoja.
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2015. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Viitasen Piian musiikkin voi tutustua vaikkapa tämän videon kautta:
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
