Music Man oli ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen ”hybridivahvistin”, ja sen taustalta löytyi nimekästä joukkoa, Leo Fender etunenässä. Myös käyttäjäkuntaan kuului tunnettuja kitaristeja Mark Knopflerista ja Eric Claptonista lähtien. Mutta minkälainen on klassikon uuspainos?
Termi ”hybridivahvistin” on usein totuttu yhdistämään sellaisiin vahvistimiin, joissa etuaste on toteutettu putkilla ja pääteaste puolijohdetekniikalla. Toinen tapa tehdä hybridivahvistin on päinvastainen lähestymistapa, ja juuri tähän perustuivat alkuperäiset Music Man -kitaravahvistimet. Ne saavuttivat 1970-luvulla ja ’80-luvun alussa laajaa suosiota erityisesti luotettavina keikkakoneina.
Vahvistimet jäivät jossain vaiheessa pois tuotevalikoimasta, vaikka Music Man onkin jatkanut menestyksellisesti instrumenttivalmistajana. Tuotemerkin nykyinen haltija Sterling Ball on kuitenkin etsinyt yhteistyökumppania vahvistinlinjan comebackille, ja nyt sellainen löytyi, kun MarkBassin Marco De Virgiliis lähestyi itse Ballia asian tiimoilta.
Uudet Music Man -vahvistimet on suunniteltu Italiassa MarkBassin toimesta ja ne valmistetaan sarjatuotantona Indonesiassa. Mallisto käsittää neljä kitaralle tarkoitettua tuotetta: HD 130 -mallin kombon ja nupin, 412 GS -mallin kaapin sekä 112 RD 50 -kombon. Otimme testiin viimeksimainitun, joka on teholtaan ja kooltaan joukon pienin.
Ripaus uuttakin
Ulkoisesti kaikki Music Manin vahvistimet muistuttavat aika paljon Fenderiä, ei vähiten hopeanharmaan etukankaan, säätönuppien tai päällyslistojen vuoksi. Siinä missä alkuperäinen 112 RD 50 oli takaakin täsmälleen Fender-tyyliä, uutuuspainoksen kohdalla on hieman toisin. Putket ja kaikutankin peittävät ylä- ja alalevyt on vankempia, ja niiden keskelle jäävä avoin kohta on suljettu nykymääräysten mukaisesti metalliverkolla.
Uusiopainos tarjoaa instrumentille yhden tulojakin, mutta etuvahvistinkytkentöjä on kaksi erilaista. Valinta hoidetaan Clean/Limiter-kytkimellä. Näistä clean on toteutettu ilman putkia, kun taas limiterin (eli särömoodin) gain-säätöä ajaa 12AX7-putki – muilta osin senkin kytkentä on transistoreilla toteutettu. Tämä etuasteputki on muuten sijoitettu fyysisesti toisen pääteputken taakse, joten sen vaihtaminen vaatii hieman kurkottelua.
Pääteputket ovat nyt tyyppiä 6L6, eli ne poikkeavat hieman alkuperäisversion 6CA7-tyypistä, joka on eräänlainen amerikkalaisversio EL34-putkesta. Vaihtoon lienee syynä se, että 6CA7 on nykyään melko harvinainen. Accutronics-jousikaiku on originaalin tavoin kolmella jousella toimiva, tosin nykyisen Accu-Bellin Korean-tuotantoa.
Kaiuttimena uutuuspainoksessa käytetään DV Markin valmistamaa neodyymimagneettiin perustuvaa mallia. Tämän kerrotaan olevan selvästi kevyempi vaihtoehto. Tämä onkin yksi syy siihen, että 112 RD:n kantokahvaan on mukava tarttua. Alkuperäinen vastaava malli painoi vajaat 15 kiloa, nyt paino on tippunut lähes kolmella kilolla.
Vaan miten se soi?
Puhtaan etuvahvistusasteen soinnissa on jo lähtökohtaisesti tarpeeksi keskialuetta, joten middle-säädintä sen korostamiseen ei jää kaipaamaan. Treble- ja basso-säädöt toimivat musikaalisesti, eikä ensimainittu tuota isostikaan annosteltuna epämiellyttävää klangia. Stratocaster soi kauniisti eri rekistereistä, ja myös alimmat sävelet saa ilmoille kiinteinä ja selkeinä.
Oman lisänsä sävykirjoon tuo Fender-tyylinen kytkin, jolla voi valita joko normaalin tai ylä-äänekseltään korostetun soinnin. Bright-asennon koin erityisen hyödylliseksi hiljaa soitettaessa, eli samaan tyyliin kuin juuri Fenderin vahvistimissa. Ja mukavahan tällaista puhdasta sointia on kuunnella; esimerkiksi Claptonin Lay Down Sallyn alkuriffiin soundi löytyi bright-asetuksen ollessa päällä helposti.
Puhdas kanava myös pysyi puhtaana lujallakin voimakkuudella, ainakin yksikelaisilla mikrofoneilla. Sointi oli tasapainoinen ja sisäänmeno vaikutti myös pedaalien kannalta sopivalta. Bright-asennossa Fender Bassman -säröpedaalikin soi todella musikaalisesti – vaikka sointi oli kirkas, se ei muuttunut riipiväksi.
Särökanavan kimppuun
Limitteriksi kutsutussa etuvahvistusasteessa on erikseen voimakkuuteen ja säröytymiseen liittyvää säädöt. Gain vaikuttaa yliohjautumiseen, sen sijaan volume on itsenäinen, särömoodin lopullinen voimakkuussäätö, joka toimii vaikka gain olisi nollassa. Tälläkin kanavalla saa siis puhtaampia sointeja, jos gain-säätöä ei avaa.
Itse olen soittanut silloin tällöin erään bändin treeneissä vanhalla 110 RD -Musarilla. Särösoundin luonteen koin tässä uutuuspainoksessa pääpiireittäin samanlaiseksi, eli se on muroinen ja paksuhko (ei kuitenkaan high gain -mielessä). Keskialue narskuu ja mukana on mielestäni hiukka soraista vivahdetta. Kaikkein hienovaraisinta laatua tämä särö ei välttämättä ole. Testimallin 12-tuuman kaiutin tuuttasi koostaan johtuen luonnollisesti tuhdimmin kuin verrokkikoneen vastaava, mutta sanoisin, että sävykkäämmin.
Parhaimmillaan limiter-osasto laulaa, kun volumea nostaa sen verran tarpeeksi, että sointiin alkaa tulla mukaan pääteasteen rikkaampaa ja kirkkaampaa harmonista sävyä. Ihan hiljaisella särösoundi tahtoo olla jonkin verran mutainen. Soit-to-dyna-miik-ka tuntui luontevalta, ja omaa korvaa miellyttäviä sävyjä voi sitten hakea säätämällä gain- ja volume-säätöjä eri suhteisiin.
Tehoa riittää hyvin. Itse pääsin hyvinkin keikoilla riittävään voimakkuuteen, kun volume oli kolmen, neljän välillä ja gain puolivälin tienoilla. Toisaalta clean-vaihtoehto sopii hyvin myös hiljaisempaan soittoon, se oli nimittäin luontevan kuuloinen myös olohuonevoluumilla.
Image
Ei verkkohurinaa
Vahvistimen päällekytkennän jälkeen tuli mukava tunne sen suhteen, ettei läsnä ollut matalaa verkkohurinaa. Valitettavasti testiyksilön perusteella kuitenkin jonkin verran hurinaa joutuu sietämäään, jos haluaa käyttää vahvistimen omaa kaikua. Accu-tronicsin kaikutankki on soundiltaan kyllä asiallinen, mutta sen koosta ja ilmeisesti kytkennästä johtuen tasosäädön tulee olla reilusti auki, mikäli kaikua haluaa saada selkeästi sointiin mukaan. Tällöin nousee myös hurinan taso.
Asia tuskin on ongelma kovalla bändivolyymilla soitettaessa, mutta hiljaa ja isolla kaiulla yksin näplätessä (tai äänittäessä) seikka voi olla jossain määrin häritsevä.
Musarilla pärjää edelleen
Mielestäni Music Man ei ole soinniltaan yhtä leimallinen kuin vaikkapa putkivahvistinten arkkityypit Fender, Marshall tai Vox, ja ehkä 112 RD 50 sopiikin tässä mielessä aika moneenkin pirtaan. Puhtaalta soinnin puolesta toki Fender tulee mieleen.
Soinnillisesti tämä uutuuspainos toimii ihan mainiosti, myös kaiuttimen suhteen. Ainoastaan tuo kaiun säädöstä tullut hurina hieman häiritsi allekirjoittanutta. Kokonaisuudessaan soittotuokio oli kuitenkin nautinto.
Music Man 112 RD 50 on kombo erityisesti niille, joille selkeä ja puhtaana pysyvä sointi sekä erillinen särömoodi ovat mieleen. Ja erityisesti jos hybridivahvistinta hakee, suosittelen testaamaan. Musari on täällä taas.
Music Man 112 RD 50
• suunniteltu Italiassa, koottu Indonesiassa
• nimellisteho: 50 W RMS
• putket: 2 × 6L6; 1 × 12AX7 (ECC83)
• yksi kanava, Clean- ja Limiter-kytkennät
Clean
• volume
• normal/bright-kytkin
• bass & treble
Limiter
• volume & gain
• bass & treble
• jousikaiku
• 12-tuumainen DV Mark -kaiutin
• liitäntä jalkakytkimelle
• kaiutinlähdöt: 2 × Ω (total), 1 × 8 Ω, 1 × 16 Ω
• paino: 11,9 kg
Hintaluokka: 1 300 €
Lisätiedot: EM Nordic
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 1/2015. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa. Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
