New Yorkin Long Islandin katu-uskottavat, mutta oivallisen älykkäät veijarit muistavat meitä jälleen. Aina edukseen yhtä viehättävän erilainen BÖC on piristynyt mukavasti 2000-luvulla julkaisutoimissaan, ja kuten niin hyvin monet kollegansa (syystä, tai yleensä ilman), ovat tällä kertaa kartoittaneet arkistojensa aarteita.
Ainakin itselleni täysin aitona mukavana yllätyksenä, heillä onkin tarjota varsin pätevä paketti äänityssessioista aikanaan yli jääneitä kappaleita, tai nyt niiden aihioista loppuun asti valmisteltuja teoksia.
Yhtyeen vanhoille kannattajille, ja aivan varmasti nyt niille potentiaalisille uusille, tulee lisämetkuna mukavasti materiaalia ihan sen alkuperäisen kokoonpanonkin tekemisistä. Siis juuri siltä kokoonpanolta, jossa rytmiryhmän muodostivat Bouchardin veljekset Albert (rummut ja laulu) sekä Joe (basso,kitara, koskettimet ja laulu) ynnä 2013 edesmennyt kosketinsoittaja-kitaristi Allen Lanier.
Kaikkineen levyn täysi tusina kappaleita ajoittuu vuosille 1978 – 1983, poislukien herkullinen The Beatlesin If I Fell -versiointi vuodelta 2016.
Bouchardin veljekset loistavat nyt jämäkästi myös tässä julkaistujen kappaleiden tekijöinä. Ja kuten vaikkapa The Eaglesilla, on BÖCilläkin kovana valttina useiden vokalistien optio.
Nyt päälaulajina kuullaan toki (nykykokoonpanonkin) Eric Bloomia sekä Donald Roeseria, mutta myös Albert Bouchardiakin. Viimemainittu on esimerkiksi kynäillyt nyt julkaistavan Soul Jive -kappaleen yhdessä bändin pitkäaikaisen ystävän ja kollegan, itsensä Patti Smithin kanssa.
Yhtyeen tyyliä on hankalaa (ja turhaa) asettaa yhdelle hyllylle, joten sanottakoon sen latteasti olevan tässäkin, ja yhä edelleen, hyvin monipuolinen.
Bändiin jo ennestään vihkiytyneet tunnistavat tiettyjä ominaisuuksia ja tekotapoja sen persoonien edesottamuksissa, mutta on kyllä yhä uudelleen yhtä piristävää kuulla vaikkapa Eric Bloomin pikanttia laulua.
Miehen äänenväri on välittömästi tunnistettava, eikä välillä hyvin pastissinomaiset, tai yksinkertaisesti melko tavanomaisetkin rock-lyriikat töki yhtään, hänen julkituominaan. Vokaaliosuudet kun toimivat joskus juuri ”vain” yhtenä instrumenttina kokonaisuudessa.
Ja kun kappale toimii, vaikka sitten arkistostakin esiin napattuna, se toimii. Jo keväällä julkaistun Ghost Stories -levyn maistiaissinglenä julkaistu So Supernatural, tekoälyn avulla valmistettuine videoineen vangitsee tunnelmallaan, kohtalaisen pitkästä kestostaan (5:55) huolimatta.
Nyt ei olla kalastelemassa radiosoittoa, vaan kerrotaan tarinaa, kummituksilla tai ilman. Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja sci-fi ovat olleet aina osa bändin tarinaa.
Donald ”Buck Dharma” Roeser saa perinteisemmän rockin näyttönsä alle kolmen minuutin Cherryssä, ja Bloomin nahkatakki puolestaan narisee Late Night Street Fight sekä Don´t Come Running To Me -vedoissa herkullisesti.
Parissa kappaleessa rummuissa kuullaan myös Rick Downeyta, joka nähtiin bändin kokoonpanossa heidän ensimmäisellä Suomen keikallaan 1983.
Paitsi Liverpoolin poikia, yhtye versioi myös MC5:a, näiden (ja oman keikkasettinsä) bravuurilla Kick Out The Jams sekä lisäksi The Animalsin ikivihreätä, We Gotta Get Out Of This Place.
Alkuperäisiä sovituksia myötäillään hämmästyttävänkin uskollisesti , mutta myötähäpeää ei tarvitse kenenkään tuntea. Musiikki kun on rajaton riemu. Kaikilla artisteilla on omat esikuvansa, ja ne artistit, joita ylöspäin katsotaan.
Frank Zappa kysyi aikanaan ”Does Humour Belong in Music”?
Niin tai näin, on aina yhtä hauskaa bongata muistumia musiikin kaanonista, nyt tässä tuo ilmenee esimerkiksi Joe Bouchardin yksinään kirjoittaman Money Machinen lopukkeessa. Annankin lukijan (oletetun kuuntelijan) hahmottaa sen aivan itse, enempää kertomatta!
Nyky-BÖCissä yhtenä pääjehuna toimii Richie Castellano, joka Ghost Storiesilla on huolehtinut jälleen myös miksauksesta sekä väkertänyt tuottajana Steve Schenkin ohella. Vanhemman materiaalin tuottaja, George Geranios, on ollut mukana haalimassa sitä kokoon ja siirtämässä digitaaliseen muotoon.
Erittäin viihdyttävä paketti arkistoista paranee kuuntelukertojen myötä. Vanha totuus. Kuten se, että roimien rockien väliin sujautettu balladi toimii lähes aina, kuten tässä, Albert Bouchardin kirjoittama The Only Thing. Hienosti syksyiseen maisemaan ja tunnelmaan sopiva kappale muistuttaa jälleen, miten ne jotkut vain todella osaavat. Ja onhan yhtye sen 50-vuotisjuhlansakin toki jo viettänyt.
Blue Öyster Cult: Ghost Stories (Frontiers Records)
