Mitä yhteistä voi olla keskiajan musiikilla, putkisyntikoilla ja high end -audiolaitteilla? Äkkiseltään luulisi, ettei mitään – kunnes tapasimme Jonte Knifin.
Knifonium-syntikan kehittäjä ja putkilaitespesialisti Jonte Knif on uuden polven suomalainen audioguru, jonka analogiprosessoreita löytää nykyään todella kovan luokan äänipajoista. Lähtötietojen perusteella Knif näyttäytyy renessanssi-nerona, joka on putkahtanut villeine ajatuksineen keskelle nykyaikaa. Häntä on joskus tituleerattu muusikoksi, välillä soitinrakentajaksi, toisinaan audioinsinööriksi. Mikä Knif on miehiään omasta mielestään?
– Nykyään hyvin vähän muusikko tai soitinrakentajakaan – paitsi tietysti Knifonium-syntetisaattorin osalta. Enimmäkseen kehittelen studioelektroniikkaa, Jonte Knif määrittelee.
Sibelius-Akatemiassa musiikkiteknologiaa opiskellut Knif kertoo, että jo opintojen aikoina suunnitellusta parista ensimmäisestä kompressorista sattui tulemaan soundillisesti niin onnistuneita, että firman perustaminen alkoi tuntua perustellulta.
Millaista hyötyä mahtaa olla siitä, jos sama henkilö tuntee syvää kiinnostusta vanhaan musiikkiin, soitinrakennukseen ja insinööritieteisiin?
– En tiedä hyödyttääkö se mitään! Knif naurahtaa mutta vakavoituu sitten.
– Kun on tehnyt niin paljon kaikenlaista musiikin ja äänenkäsittelyn parissa se varmaan kasvattaa näkemystä siitä, millaiset prosessit johtavat millaisiin soundeihin sekä akustisella että sähköisellä puolella.
Liikaa hilloa
Jonte Knifin yritys Knif Audio suunnittelee, valmistaa ja markkinoi niukkaa puolen tusinan studiolaitteen valikoimaa, jotka ovat korkealle arvostettuja. Laitteita löytyy Suomessa esimerkiksi Finnvoxin, Chartmakersin ja Virtalähteen masterointiyksiköiden räkeistä, maailmalla Knif Audion tuotemerkkiin voi törmätä vaikkapa losangelesilaisen Universal Masteringin tiloissa.
Mihinköhän arvostus mahtaa perustua – paitsi työn ja lopputuloksen laatuun? Onko laitteissa toteutettu jotain eri tavalla kuin muissa?
– Onhan maailmassa muitakin yksittäiskappaleina tuotettavien laadukkaiden studiolaitteiden valmistajia, mutta ani harva on putkipuolella tajunnut lähestyä masterointilaatuista laitesuunnittelua modernista vinkkelistä. Useimmat eivät osaa tai halua muuta kuin kopioida vanhoja yksi yhteen.
Tuotteesi eivät siis ole yleisesti ”studiolaitteita” vaan nimenomaan ”masterointilaitteita”?
– Katalogin tärkeimmät Vari Mu- ja Pure Mu -kompressorit sekä passiivinen Soma-taajuuskorjain ovat kaikki rakennettu niin, että täyttävät masterointipajojen vaatimukset, ja niihin ne valtaosin myydäänkin. Sitten ehkä neljäsosa menee miksaajille, ja on jotain myyty Jenkkeihin harrastajille kotikäyttöönkin – siellä tuntuu asuvan ihmisiä, joilla on aivan liikaa rahaa! Knif nauraa.
– Jokainen käyttää näitä mihin haluaa. Suomen kustannusrakenteella ja yritykseni toimintatavoilla ei kannata tehdä kuin parasta mahdollista.
Sopivasti väriä
Moni erottaa hyvän ja huonon soundin, mutta erojen hakeminen hyvän ja huippuhyvän välillä alkaa olla jo vaikeaa – niin korvilla kuin mittalaitteillakin. Pakko kysyä, puhutaanko huipputasolla oikeasti merkityksellisistä eroista laitteiden suoritus-kyvyssä tai niiden tuottamassa lopputuloksessa?
Knif myöntää, että vaikkapa amorfisella sydämellä varustettujen putkilaitemuuntajien tarjoama hyöty kuuluu sarjaan ”ilmiöt, jotka eivät ole välttämättä mitattavissa”. Niihin voi uskoa ken tahtoo, ja edut voi kuulla jos on kuullakseen.
Yhtä kaikki, Knif olettaa olevansa ainoa ammattiaudiovalmistaja, joka käyttää muuntajina ruotsalaisen Lundahlin erikoismalleja, joiden sydänmateriaali on amorfista terästä.
– Siinä ei ole kiteitä eli se voi muuttaa magneettista tilaansa hienojakoisemmin, jolloin matalatasoinen informaatio, kuten jotkut tila-aistimukset ja joidenkin mielestä myös transientit välittyvät paremmin.
Knif sanoo itsekin joskus miettivänsä, missä määrin huippukomponenttien tuottamat hiuksenhienot laatuerot ovat oleellisia äänitteen loppukäyttäjälle.
– Toisaalta saan asiakkailta suoraa palautetta, että laite teki soundille gutaa, joten erojen havaitseminen ulottuu kyllä vähintään tekijäpiiriin eli tuottajiin ja muusikoihin.
Miksi Knifin laitteista sitten tykätään? Ainakin kitarakamojen ja mikkien kohdallahan haetaan nimenomaan tiettyä väritystä, ”putkisoundia”, kun taas Knif Audion laitteiden lähtökohtana taitaa olla tietyllä tapaa neutraalimpi soundi?
– Yleensä putkilaitevalmistajat tekevät laitteita, jotka värittävät soundia voimakkaasti, Knif nyökkää.
– Ja juuri sitä masteroija ei halua! Masteroija pyrkii tekemään muutokset materiaaliin hienovaraisesti, ja siinä on haitaksi jos laite värittää ääntä liikaa.
Uskoa vai tiedettä
Laatulaitteet ovat komponenttiensa summa, mistä esimerkkinä Knif kertoo välttävänsä putkilaitteissaan elektrolyyttikondensaattorien käyttöä kuin ruttoa.
– Käytän aina polypropyleenikondensaattoreita siellä, minne ne vain mahtuvat. Suunnittelen kytkentöjäkin vain sitä silmällä pitäen, etten joutuisi käyttämään ”elkoja”.
– Esimerkiksi etuvahvistimessani ja mikrofonissani niitä ei ole yhtään lähelläkään signaalitietä, mikä on nykylaitteissa äärimmäisen harvinaista. Uskomus, että ”elkot” ovat vahingoksi soundille periytyy hifipuolelta, Knif tokaisee.
Hetkinen – uskomus?
– Yleensä kun käytetään korvia ja tehdään havaintoja on päädytty siihen, että elkoista on haittaa, mutta ei ole kattavia vertailuja joilla pystyisi todistamaan, että se on fakta tai tiedettä. Ainakin elkot ikääntyvät ja kuivuvat, mikä vaikuttaa laitteen huollettavuuteen.
Huollettavuus onkin Knifin keskeisiä periaatteita. Etupaneelien takaa ei löydy isoja piirilevyjä, joissa olisi kiinni läjä kytkimiä eivätkä takalaidankaan liittimet ole suorassa yhteydessä piirilevyihin. Kaikki sisäiset liitokset on pääsääntöisesti kolvattu, nauhakaapeleita riviliittimillä ei näistä laitteista löydy.
– Kaikki tietävät kuinka heikosti tyypilliset halvalla tehdyt interfacet kestävät. Kun yhdessä kasassa ei ole paljon liitoksia, yhden rikkoutuessa sen vaihtaminen on mahdollista ja mukavampaa.
Vanhaa varastoa
Putkien nimeen vannova Knif on tutkinut asiaa niin pitkään ja pieteetillä, että haluaa varoittaa kirjavasta tarjonnasta. Silloin kun putkia käytetään tiettyyn tarkoitukseen ammattilaitteessa, saattaa luotettavastakin lähteestä hankitusta uustuotantoerästä lentää roskiin puolet, joskus koko satsi.
Knifin mukaan tänä päivänä valmistettavien putkien laadunvaihtelu on tolkutonta – tuotteet eivät täytä tyyppinsä speksejä.
– Ja miksi uudet putket ovat luvattoman paskoja? Koska niitä ei tarvita nykyään mihinkään kriittiseen. Ei ole sotilaallista, lääkinnällistä tai radiotekniikkakäyttöä, ja siksi ketään ei kiinnosta enää tehdä putkia hyvin. Ei joku Yleisradio olisi entisaikoina pärjännyt putkilla, jollaisia nykyään tuotetaan, kyllä olisi lähetys katkeillut tämän tästä!
Knifin laitteiden vanhoissa putkissa ei tietenkään ole kyse käytetyistä putkista vaan vanhasta varastosta, jota on hautautunut tehdashallien nurkkiin pitkin poikin maapalloa. Puheissa vilahtelee Venäjää, Slovakiaa sekä Itä-Saksan tai Neuvostoliiton kaltaisia jo kadonneita valtioita. Mikrofoneissa ja etuvahvistimissa Knif käyttää viisikymmenluvun Saksassa radiotekniikan tarpeisiin valmistettuja Telefunkenin putkia.
Kun Knif itse löytää lupaavan putkitoimittajan, ensin tilataan ja testataan koe-erä – ja sen jälkeen pannaan kaikki peliin. Putkityyppiä on parasta ostaa niin paljon, jotta varasto riittää loppuiäksi tai vähintään firman koko laitemäärälle ensiasennus- ja varaputkiksi.
Esimerkkinä Knif kertoo haeskelleensa Knifoniumiin soveltuvaa oskillaattoriputkea, jollaista ei ollut valmistettu vuosikymmeniin. Kun lähde löytyi, Knif tilasi niitä välittömästi tuhat.
Hän avaa hyllystä laatikon, johon on siististi ladottu parisataa putkea. Paketin kyljessä lukee, että putket on USA:n puolustusvoimille valmistanut RCA Corporation vuonna 1976.
– Näitä vanhoja paketteja on aina tunnelmallista aukoa ensimmäistä kertaa, voi ajatella että ”tämänkin on joku pakannut ja teipannut kiinni minä kun olin vauva”!
Työtä käsille
Istunnon tässä vaiheessa alkaa käydä selväksi, mikä Knif Audion purnukoissa maksaa: huippuluokan osat, pienet sarjat, tarkka käsityö ja asiakaskohtainen räätälöinti. Tinkimättömyys paistaa sisuksista ulkokuoreen asti, koska ei ole yhdentekevää sekään, miten komponentit on pakattu.
Knifin räkkilaiteiden kotelot ovat paksua alumiinia, joka ei suunnittelijan mukaan johda verkkomuuntajien häiriökenttiä samoin kuin teräspelti, eikä siten aiheuta potentiaalieroja kotelon osien välille. Paksut alumiinikuoret toimivat lisäksi jäähdytyslevyinä virtalähteen regulaattoreille.
Kun laitteita tehdään pääsääntöisesti tilauksesta, miinuksena ovat pitkät toimitusajat mutta plussana voidaan tehdä pieniä muutoksia perusmalliin asiakkaan toivomuksesta.
Käsityöstä Knif muistuttaa, ettei se sinänsä ole laadun tae, vaikkakin usein vaikuttaa suotuisasti tuotteen pitkäikäisyyteen, tarkkuuteen ja huollettavuuteen.
– Ei käsityö ole automaattisesti ”jotain parempaa” – käsityönä asiat voi tehdä myös todella huonosti!
Elämää putkissa
Ääniprosessoreissaan vaalimansa suhteellisen värittämättömyyden vastapainoksi Jonte Knif alkoi jossain vaiheessa tuntea poltetta tehdä jotain tälle periaatteelle vastakkaista. Tämän puuhastelun päätepiste, Knifonium-analogisyntetisaattorin prototyyppi, näki päivänvalon kolme vuotta sitten, ja tänä kesänä valmistuneen toisen myyntisarjan jälkeen Knifoniumeja on nyt maailmassa reilu tusina.
Monofoninen Knifonium esittelee putkitekniikan kääntöpuolen, siinä Knif on kasannut signaalitielle lukuisan määrän harkittuja virheitä, esteitä, suotimia ja muita komponentteja, joiden voimin signaali värittyy viimeisen päälle.
Syntikan lähtöpotkuna oli Knifin vetämä SibA:n musiikkiteknologian kurssi, jonne hän suunnitteli opiskelijoiden ”puuhailuobjekteiksi” Moog-tyyppisen filtterin ja perinteisen rengasmodulaattorin, molemmat elektroniputkilla.
– Se oli niin hauskaa ja soundikin kohdallaan, joten ajattelin että ehkä suunnittelenkin kokonaisen synan samalla menetelmällä! Knif muistelee huvittuneena.
Mikään helppo rasti Knifonium ei lopulta ollut, eikä tullut laakista valmiiksi.
– Ensimmäinen versio on rakentajan horror, niin täynnä piuhaa ettei mitään järkeä. Tämänvuotinen versio on jo huomattavasti mukavampi rakentaa ja järkevämpi huoltaa.
Isoille nimille
Kaikille tutusta analogisyntikkamaailmasta Knifonium muistuttaa ja jatkaa eniten Moogin perinnettä, ollen kuitenkin esimerkiksi Minimoogia monipuolisempi. Näemmekö joskus tulevina vuosina polyfonisen Knifoniumin?
– Tuskin. Siitä tulisi järjettömän kokoinen ja hintainen, koska melkein jokainen osa täytyisi monistaa, jokaiselle äänelle omat oskillaattorit, filtterit, vca:t ja mikserit.
Suunnittelijalle itselleen Knifonium näyttäytyy ”maailman eloisimman ja akustisimman kuuloisena” syntikkana, mikä on Knifin mukaan soittimen kaiken kompleksisuuden ja hauskojen pikku epätäydellisyyksien ansiota.
Soittimen ominaisuudet ovat puhutelleet myös joitakin absoluuttisia kuuluisuuksia. Esimerkiksi maailman ykköskastiin rankattu Hollywood-elokuvasäveltäjä Hans Zimmer osti pari vuotta sitten valmistuneesta ensimmäisestä Knifonium-sarjasta kaksi laitetta, ja on käyttänyt niitä leffoissaan.
– Ja tämänvuotisesta satsista yhden osti Aphex Twin, Knif iloitsee.
Räätälöity kaiutin
Knifoniumit ovat yleisesti päätyneet syntikkafriikkien studioihin, mutta Knif itse painottaa soittimen esityskäyttöä. Hänestä mikään tyypillinen PA- tai monitorikaiutinratkaisu ei ole Knifoniumille suotuisa, koska niiden kautta ääni säteilee liian kapealle alueelle, jotta sointi vastaisi akustisten instrumenttien säteilyä. Ensimmäiseksi kapeasti säteilevä kaiutin kadottaa soinnista diskantit.
Tästä johtuen Knif on suunnitellut Knifoniumin keikkakäyttöön soveltuvan äänentoiston, jossa kahdeksan laajakaistaelementin ja kotelon pohjaan kätketyn sub-kartion muodostama yksi aktiivikaiutinyksikkö vastaa soittimen äänen välittymisestä niin yleisölle kuin soittajalle itselleenkin.
Kaiutinsuunnittelusta kaikki silloin teininä alkoi ja Knif vihjaa, että seuraavat Knif Audion uutuudet julkaistaankin todennäköisesti sillä saralla.
Image
Paavot pinossa
Jonte Knifin mukaan jotkut pitävät Knif Audion Vari Mu -kompressoria lajinsa monipuolisimpana putkikompurana, sillä se tarjoaa paljon ominaisuuksia, alkaen Mid/Side-matriisista, jolla stereosignaalia jaetaan keski- ja reunainformaatioon.
Jos Vari Mu:hun on ahdettu niin paljon ominaisuuksia kuin kompuraan voi, pikkuveljessä Pure Mu:ssa on huomattavasti vähemmän näpelöitävää. Stereofoninen elektroluminessikompressori Lumi on puolestaan jalostettu versio Teletronixin kuuluisasta LA2-laitteesta.
Soma-taajuuskorjain taas on saanut alan raamatussa, Sound on Sound -lehdessä ylistävät arviot. Kyseessä saattaa olla markkinoiden ainoa passiiviekvalisaattori, josta löytyy esimerkiksi aito Q-arvon hallinta.
Siinä missä Knif Audion studioprosessorit edustavat ulkoisesti teollista muotoilua sanan varsinaisessa merkityksessä, K804-mikrofoni edustaa toista ääripäätä.
– Esteetikko minussa pääsi valloilleen, eihän mikin tarvitsisi toimintansa takia olla noin hienon näköinen. Varsinkin pronssivalukuoret ovat valmistuksen kannalta jo mahdottomuuden rajoilla, Knif esittelee.
Yhdeksänasentoisella suuntakuviovalitsimella varustettu Knif K804 periytyy lähtökohdiltaan Neumannin kuuluisasta U67-mallista, joskin vakiokapselina käytetään U87-mikrofonista tuttua K87:ää. Kapseli ei kuitenkaan ole Knifin mielestä ainoa autuaaksi tekevä asia, vaan olennaisempaa mikrofonissa on neutraali ja transparentti elektroniikka. Samaan runkoon onkin syksyllä luvassa kapselia, joka on velkaa AKG:n perinnölle.
Saatavilla olevien studiotuotteiden jatkeena Knifin tuotekehittelyssä on useampikin kaiutinmalli sekä jopa masterointipöytä, jotka päätynevät jossain vaiheessa kaupallisiksi tuotteiksi.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
