New Yorkissa toimivan Mandolin Brothersin asiakaslistalta löytyy jos jonkinlaista musiikki-maailman tähteä. Taannoin 40 vuotta täyttäneen liikkeen valikoimat sekä uusien että vintage-aikakauden korkea-luokkaisten kitaroiden, mandoliinien ja banjojen saralla ovatkin vaikuttavat.
– Toimintamme on kai jonkinlainen tosielämän versio siitä idealistisesta ajatuksesta, että elämäntyönään tulisi tehdä sitä mitä oikeasti haluaa. Minulle kitaristina tämä 40 vuotta on ollut unelmien täyttymys, kun olen voinut auttaa ihmisiä löytämään hienoja kitaroita, toteaa Stan Jay, liikkeen toimitusjohtaja ja toinen sen alkuperäisistä perustajista.
Istumme liikkeen ”High end” -huoneessa, ja monivivahteisesti puhuva Stan pursuaa mielenkiintoisia tarinoita. Stan Jay onkin tunnettu monista vintage-kielisoittimia käsittelevistä artikkeleistaan eri julkaisuissa. Hänen kynästään ovat peräisin myös Mandolin Brothersin värikkäät nettisivukuvaukset sekä liikkeen julkaisema Vintage News -lehti. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä ennen soitinkauppiaaksi ryhtymistä taustalla olivat lähes väitöskirjaan johtaneet opinnot englannin kielessä.
Mandolin Brothers sijaitsee New Yorkin kaupungin eteläisimmällä saarella Staten Islandilla. Se on lauttayhteyden päässä Manhattanilta, jonka jälkeen edessä on vielä 10–15 minuutin bussimatka perille. Ensimmäiset viisi vuotta liike toimi Staten Islandin ranta-alueella, joka kuitenkin tuolloin oli epäilyttävää seutua.
– 1970-luvun New York oli täysin erilainen kaupunki. Hallinto ei ollut tilanteen tasalla, joten rikollisuus ja väkivalta rehotti ja meno oli kuin villissä lännessä. Muun muassa eräs idaholainen asiakkaamme sai todistaa oikein kunnon ammuskeluvälikohtausta ollessaan illallisella liikkeemme lähistöllä. Hänelle ei onneksi käynyt kuinkaan, saipahan vain kunnon muiston käynnistään, Stan nauraa.
– Nykyään asiat ovat toisin. New Yorkia pidetään maailman turvallisimpana suurkaupunkina, ja Staten Island puolestaan on New Yorkin turvallisinta seutua. Guilliani ja Bloomberg ovat olleet vahvoja pormestareita mitä tulee rikollisuuteen ja elämän laatuun liittyviin seikkoihin, hän jatkaa.
Nykyisessä osoitteessaan liike on toiminut jo yli 35 vuotta. Yksi tekijä Mandolin Brothersin menestyksekkäässä toiminnassa lieneekin aikoinaan tehty ratkaisu ostaa omat liiketilat.
– Olemme erittäin tyytyväisiä tähän ratkaisuun. Useinhan hyvin menestyneen kaupan vaikeudet alkavat siitä, kun vuokraisäntä haluaa lisää rahaa, jolloin liikkeen täytyy muuttaa toiselle alueelle. Ja juuri lähteminen siltä alueelta, missä on onnistunut vakiinnuttamaan hyvän liiketoiminnan on mielestäni yksi suurimpia virheitä liikeyrittämisessä, Stan korostaa.
Kolmen kategorian kauppaa
Mandolin Brothers tunnetaan ns. high end -kitaraliikkeenä, joten etupäässä se on keskittynyt hinnaltaan keskihintaisista ylöspäin nouseviin instrumentteihin. Mutta mahtaako kaupalla sitten olla jonkinlainen normiasiakas?
– No, jos sellainen on todella olemassa, näkisin että hän on tuo äskeinen nuorehko mieshenkilö alakerrassa, joka kokeili Huss & Daltonin, Virginian Stanfordissa toimivan pienen ja erittäin laadukkaan kitaravalmistajan soitinta.
Stan jakaa yhtiönsä liiketoiminnan kolmeen eri tasoon: kaupan seiniltä löytyy niin suurvalmistajien, pienempien pajojen kuin yksittäistenkin soitinrakentajienkin tuotteita.
– Tuo Huss & Daltonin kitara kuuluu siis keskimmäiselle tasolle, ja muistaakseni sen hinta oli 3295 dollaria. En sano, että tuo olisi juuri se keskihinta millä eniten teemme kauppaa, mutta on hyvin mahdollista että näin on. Myymme nimittäin joitain instrumentteja 30 000 dollarilla ja joitain taas 400–450 dollarin hintaluokassa. Uskoisin siis, että mediaani olisi todellisuudessa jossain 3500–4000 dollarin tienoilla.
Ero on siis melkoinen tavallisiin amerikkalaisiin ”naapuruston” musiikkikauppoihin, joissa myytyjen musiikki-instrumenttien keskihinta on Stanin mukaan 179 dollaria.
– Jos asiakas hakee meiltä vaikkapa ensimmäistä kitaraa lapselleen, eikä ole valmis satsaamaan siihen sitä 450 dollaria mikä on Taylorin ja Martinin baby-kitaroiden lähtöhinta, ohjaamme heidät mielellään pariin läheiseen musiikkikauppaan. Mutta kerromme myös, että hinta on usein suhteessa laatuun ja että laatu astuu yleensä kuvioon 350 dollarin paikkeilta. Tuolla rahalla alkaa saada kestäviä, helposti soitettavia sekä säätömahdollisuuksia tarjoavia instrumentteja. Ja nimenomaan aloittelija tarvitsee helposti soitettavan instrumentin, jonka kanssa voi pitää hauskaa ja kehittyä, hän toteaa.
Mandoliineille on liikkeessä oma huoneensa…
…kuten on myös banjoille!
Vähittäismyynnin Pearl Harbor
Erityisesti vintage-instrumenttien kaupasta puhuttaessa herää kysymys nykyisen taloudellisen epävarmuuden vaikutuksista toimialaan. Onko tämä jatkuva epävarmuus heijastunut Mandolin Brothersin myyntiin?
– Kyllä se on, siitä ei ole epäilystäkään. Kun lama alkoi vuonna 2008, se oli kuin vähittäismyynnin Pearl Harbor. Se muutti kaiken, sillä tuolloin monilta mukavaan elämäntilanteeseen tottuneilta ihmisiltä kiskaistiin aivan yllättäen matto jalkojen alta. Vaikutusta myyntiin on siis ollut nähtävissä, mutta hyvien akustisten vintage-instrumenttien arvo ei laskenut kovinkaan paljon.
Sen sijaan vintage-lankkusähkökitaroiden markkinoille 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntynyt hintakupla puhkesi kertaheitolla.
– Esimerkiksi Stratocastereiden, Telecastereiden, Jazzmastereiden ja Les Paulien hinnat laskivat lamaa edeltävältä tasolta. Pahimmillaan pudotus oli 50 000 –70 000 dollarin hintaluokasta reiluun 20 000 dollariin, Stan toteaa.
Hänen mukaansa tämän ilmiön syntyyn vaikutti osaltaan monta samoihin aikoihin tapahtunutta asiaa. Eric Claptonin instrumentteja huutokaupattiin New Yorkin Christie’sillä (2004) ja monet muutkin kuuluisuudet kauppasivat soittimiaan.
– He todellakin valitsivat juuri oikean ajan, kun pitivät huutokauppansa ennen lamaa! Toki rahat menivät hyvään tarkoitukseen, joten siinä ei sinänsä ole mitään väärää.
Esimerkiksi Stevie Ray Vaughanin vuoden 1965 ”Lenny”-Stratocaster myytiin Clapton-huutokaupassa 623 500 dollarilla.
– Kun sähkökitaroiden keräilijät huomasivat tiettyjen vuosien soittimien menevän kaupaksi tähtitieteellisillä hinnoilla, he ajattelivat että voivat ostaa täsmälleen samanlaisen instrumentin samalta vuodelta kymmenesosan hintaan. Näin ollen tiettyjen mallien kysyntä kasvoi ja nosti markkinahintoja.
Stanin mielestä ostomotiivit vanhojen sähkö- ja akustisten kitaroiden suhteen ovat olleet erilaiset.
– On monta teoriaa siitä, ketkä noita vintage-sähkökitaroita itselleen ennen lamaa oikein hamstrasivat ja miksi? Olivatko he ihmisiä, joilla oli kovapalkkainen työ Wall Streetillä, isot bonukset ja joiden idoleita olivat 1950- ja 1960-luvulla levyttäneet artistit, esimerkiksi Clapton? Minun teoriani mukaan he ostivat tiettyjä instrumentteja luodakseen yhteyden noihin nuoruuden idoleihinsa. Sen sijaan akustisten instrumenttien ostajat ovat hankkineet kitaroitaan enemmänkin soinnin takia. Esimerkiksi sinä kokeilit juuri tuota vuoden 1957 Martinin D-mallia ja rakastit sen sointia – niinkuin me kaikki! Motiivit hankintapäätöksen suhteen olivat erilaisia, ja siksi akustisen sektorin hinnat eivät muuttuneet niin paljon.
Riffiin aiemmin haastateltua George Gruhnia Stan kertoo arvostavansa hyvin korkealle sekä kollegana että ihmisenä. Gruhnin mukaan kaarevakantisten orkesterikitaroiden hintoja pitivät ylhäällä käytännössä kaksi keräilijää, joiden lopetettua ostamisen hinnat laskivat. Stanin mukaan näidenkään kitaroiden hinnanpudotus ei ole kuitenkaan ollut yhtä iso kuin lankkukitaroiden.
– Yleensähän kaarevakantisilla tarkoitetaan D’Angelicoja, D’Aquistoja sekä joitain muita, ja noiden soittimien arvo on sinänsä instrumenteissa itsessään, eikä se ole keinotekoisesti luotua. Keräilijät ostivat niitä lähinnä siksi, että ne ovat aika harvinaisia ja siksi hyviä sijoituksia. D’Aquistot (371 kpl) ovat vielä paljon harvinaisempia kuin D’Angelicot (1164 kpl), koska Jimmy-raukka sairasteli paljon. Antonio Stradivari teki elinaikanaan 1100 viulua; se taitaakin olla aika lailla määrä, mihin yksi mestarirakentaja elinaikanaan pystyy mikäli voi työskennellä joka arkipäivä, kuten John D’Angelico varmaankin teki, hän arvelee.
Pikkusäädöt ja arvioinnit hoituvat asianmukaisessa ympäristössä.
Ilman lupia kauppa ei käy
Kansainvälisen CITES-suojelusäädöksen sekä Yhdysvaltojen Lacey Act’in sanotaan hankaloittaneen arvokkaampien instrumenttien kauppaa sekä niiden kanssa matkustamista. CITES-säädöksen tiukimmassa I-liitteessähän on aikoinaan kitarateollisuudessa käytetyistä materiaaleista esimerkiksi Brasilian ruusupuu. George Gruhnin näkemyksestä hieman poiketen Stan Jay ei näe tilannetta yhtä vaikeana kansainvälisen kaupanteon kannalta, vaikka on itsekin havainnut viime aikoina pientä kitkaa lupaprosessissa.
– Tiedän, että Georgella on hieman hankalampaa, enkä oikein tiedä mistä se johtuu. Meillä taas ei ole koskaan ollut vaikeuksia saada lupia, vaikkakin on myönnettävä, että tänä vuonna CITES-hakemuksemme oli käsittelyssä vielä 3–4 kuukautta sen jälkeen kun olimme jättäneet sen. Se oli ennenkuulumatonta ja turhauttavaa. Niinpä tein jotain, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt, eli olin yhteydessä kongressiedustajani Michael Grimmin toimistoon, josta taas otettiin yhteyttä kyseiseen virastoon. Sitten lupa tuli viikossa!
– Voimme siis tehdä kauppaa Brasilian ruusupuuta sisältävillä kitaroilla maamme rajojen ulkopuolelle, kunhan vain ostaja-osapuolen maahantuontiluvat ovat yhtä lailla kunnossa. Toki myös Lacey Act vaikuttaa asioihin, mutta se koskee enimmäkseen Yhdysvaltoihin saapuvaa tavaraa, ei niinkään vientiä. CITES taas vaikuttaa nimenomaan vientitavaran toimituksiin.
Ovatko nämä lupa-asiat tuoneet teille paljon ylimääräistä työtä?
– Meille se on ihan toimistorutiinia. Kun kuulin, että Brasilian ruusupuun CITES-listausta vuonna 1992 valmisteltiin, lensin Washingtoniin, jotta olisin paikan päällä vaikuttamassa asioihin. George Gruhn ja (flamenco- ja klassisten kitaroiden valmistaja) Richard Bruné puolestaan osallistuivat tuohon keskusteluun kaiutinpuhelimen välityksellä. Kerroimme lainsäätäjille, että meidän pitää saada amerikkalaiset vintage-instrumentit tullista läpi ja että vientilupahakemukset tulee käsitellä järkevällä aikataululla, jotta koko toimiala ei tukehdu.
Brasilian valtio asetti ruusupuun raakapuuna vientikieltoon vuonna 1969, jonka jälkeen sen käyttö väheni. Stan kuitenkin korostaa, että monet isoimpien kitaramerkkien ennen vuotta 1970 tehdyt instrumentit sisältävät ainakin jossain määrin Brasilian ruusupuuta. Akustisissa kitaroissa sitä saattaa olla esimerkiksi otelaudoissa ja talloissa, vaikka sivut ja pohja olisikin valmistettu muusta materiaalista.
– Asioita helpottaaksemme katsoimme aiheelliseksi huomauttaa tuolle paneelille, että nämä instrumentit ovat pääosin sarjanumeroituja, jolloin valmistusvuoden todistaminen on suhteellisen helppoa. Tuo tapaaminen tasoitti vintage-kielisoittimien myyjien tietä saada toimitusluvat suhteellisen nopealla aikataululla.
– Joskus on toimittava tuolla tavoin vaiston varassa. Ja väitänkin, että juuri George Gruhn, minä ja muutama muu henkilö olemme tehneet melkoisen työn, jotta nämä asiat sujuisivat yksinkertaisemmin, Stan kertoo.
High end -huoneessa soittimien kokeilu on tehty mukavaksi.
Dynastia
Stan Jayn ohella Mandolin Brothersin palveluksessa on reilu kymmenen työntekijää. Tähän lukeutuu talon soitinkorjausosasto, joka huoltaa liikkeeseen tulevat vanhat soittimet hyvään soitto- ja myyntikuntoon. Tunnetuin soitinkorjaajista on ollut ”Talking Guitars” -dokumentista tuttu Flip Scipio, jonka kohdalle sattui myös yrityksen historian tunnetuin toimeksianto.
– Flip Van Domberg Scipio oli vuosia soitinkorjauspuolemme johtaja, ja hän korjasi meillä Paul McCartneyn Höfner-basson, joka oli aina ollut epävireisesti soiva, siis myös Beatles-aikaan. Kun Paul viimeinkin halusi soittimensa kuntoon, hänen assistenttinsa John Hammel haastatteli viittä johtavaa kitarakorjauspaikkaa ongelman tiimoilta. Valinta osui meidän kohdallemme, ja Hammel oli jatkuvasti paikalla kun bassoa korjattiin nuo kolme päivää täällä meillä. Flip hoiti homman hienosti, sillä hän huomasi heti, että otelautanauhat oli alunperin asennettu hieman pieleen.
– Olimme työn jälkeen varpaisillamme, sillä emme kuulleet Paulin mielipidettä lopputuloksesta. Hieman myöhemmin hän sitten mainitsi Bass Player -lehden haastattelussa, että Mandolin Brothers osui naulan kantaan! Sen jälkeen teimme hänen kanssaan muitakin kauppoja.
Stan Jay on tyytyväinen Mandolin Brothersin vanhan ajan johtamismetodiin, joka näkyy esimerkiksi korjauspuolen hierarkiassa.
– Jos haluamme olla maailmanluokan kauppa, meillä tulee olla maailmanluokan instrumenttien ja hyvän asiakaspalvelun lisäksi laadukkaat soitinkorjaajat. Flip Scipio valmensi johtoon Leroy Aiellon, joka puolestaan siirtyi viime vuonna itsenäiseksi soitinrakentajaksi. Hän kuitenkin tekee edelleen ekstra-vaativat korjaustyömme, D’Angelicot ja 1930-luvun Martinit, jotka vaativat hänen kokemustaan. Hän myös valmisti tehtäväänsä nykyisen korjauspuolemme pomon Rocco Monterosson. Tämä on siis dynastia, jossa paras kouluttaa toiseksi parhaan omalle paikalleen, Stan kiteyttää.
Mandolin Brothers on toiminut vuodesta 1976 lähtien osoitteessa 629 Forest Avenue, Staten Island.
Lisätietoa: Mandolin Brothers
CITES pähkinänkuoressa
CITES-yleissopimus on yksi maailman laajimmista kansainvälisistä ympäristönsuojelusopimuksista. Se sääntelee yli 30 000 uhanalaisen kasvi- ja eläinlajin, niiden osien ja niistä valmistettujen tuotteiden kauppaa. CITES-sopimus astui voimaan vuonna 1975, ja sen on allekirjoittanut tähän mennessä yli 170 maata. Suomessa sopimus astui voimaan vuonna 1976.
Kauppaa valvotaan pääasiassa tuonti- ja vientirajoituksin. Valvonta tapahtuu maiden ympäristöviranomaisten myöntämien, tullissa esitettävien kirjallisten lupien avulla. Esimerkiksi Brasilian ruusupuu on ollut CITES-listattu vuodesta 1992 lähtien, joten sitä ennen valmistettu kokonainen instrumentti ei kuulu rajoitusten piiriin, vaikka se tuota puulajia sisältäisikin.
Lisätietoa Cites-sopimuksesta löydät tämän linkin kautta.
•••
Tämä Timo Östmanin toimittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 2/2013.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
