Peter Erskine – pannujen mestari!

Peter Erskine on soittanut ammatikseen yli 40 vuotta rytmimusiikin huippunimien kanssa: Weather Report, Steps Ahead, Steely Dan, Brecker Brothers, Yellowjackets, Pat Metheny, John Scofield... Loputon luettelo kattaa satoja albumeita ja tuhansia keikkoja edellä mainittujen sekä lukemattomien muiden kanssa. Nyt puhuu kokemus.

Kun Riffin toimittaja istahtaa alas tenttaamaan Peter Erskineä, maailmankuulu rumpuauktoriteetti on juuri päättänyt parituntisen mestariluokan Sibelius-Akatemian jazzosastolla. Klinikoinnin lisäksi Erskinen tiiviisti aikataulutettuun visiittiin kuului syyskuussa 2014 jazzkeikkaa Iiro Rantalan kanssa ja ties mitä. Varsinaisesti Erskinen lennätti Helsinkiin kuitenkin hänen nimeään kantava konsertto, joka on sävelletty rumpu-setille ja sinfoniaorkesterille. Brittiläisen nykysäveltäjä Mark-Anthony Turnagen uudessa sävelteoksessa jazz- ja lattarivaikutteita uitetaan konserttimusiikkiin omintakeisella tavalla. Kyseessä on tilausteos Erskinelle, joka kuljettaa miestä pitkin maailmaa parhaimmillaan kerran kuukaudessa, kaikkien muiden keikkojen ohessa.

Suomessa Erskinen kanssa lavalle nousi Helsingin Kaupunginorkesteri ylikapellimestari John Storgårdsin johdolla. Vaikka Erskine kehuukin HKO:n suoritusta, hän myöntää että yleisesti ottaen satapäisen sinfoniaorkesterin kanssa esitetyssä rytmisesti vaativassa biisissä on samaa sisäänrakennettua mahdottomuutta, kuin jos yrittää keräillä kissanpentujen laumaa koriin. Pennut haahuilevat eri suuntiin – ja kun viimein luulee saaneensa kaikki napattua, taas on vähintään yksi liuennut jonnekin!

Luotettavaa kyytiä

Erskine kokee olleensa onnekas saatuaan kasvaa muusikoksi 1960-luvulla.
– Kuusikymmenluku oli kiinnostavinta muutoksen aikaa kulttuurissa, musiikissa – ihan kaikessa. Jokainen uusi levy oli kuin postikortti tulevaisuudesta! Erskine tiivistää, eikä tarkoita pelkästään jazzia, vaan jakaa tunnustusta myös rokkiosastolle.

– Jos haluaa rumpaliksi, jolla pukkaa keikkaa ja jonka soitto kuulostaa hyvältä, kannattaa oivaltaa se, minkä parhaat pop- ja rock-rumpalit tajusivat jo ajat sitten: ”älä soita niitä rumpuja, soita sitä biisiä!” Ringo Starr osasi sen, samoin Earl Palmer tai Steve Gadd. Me jazzarit olemme olleet tässä huonompia, meidän pitää päästä näyttämään ja rönsyillä kaikkea ylimääräistä.

– Rumpalihan on orkesterin kuski, jonka kanssa muilla soittajilla ja laulajalla pitäisi tulla niin turvallinen olo, että he voivat nousta bussin kyytiin luottaen siihen, ettei kuski nukahda tai tee muita typeryyksiä matkan varrella.

Erskinen mielestä muusikon pahimpia mokia on, että innostutaan soittamaan solistin päälle. Varsinkin lauletussa musiikissa fillit varastavat helposti liikaa tilaa.
– Aina kun biisi siirtyy seuraavalle tasolle, rumpalilla on tapana alkaa mättää tomeja. Tomi ottaa hitosti tilaa, se on sointi-alueeltaan laaja instrumentti. Me rumpalit emme tätä aina tajua. ”Äh, yksi pieni tomi, ketä se voisi haitata – antaa palaa vaan!” Erskine ironisoi.

Tauon taikaa

Erskine todistaa Seth MacFarlanen kanssa tekemäänsä tuoreehkoa big band -levytystä esimerkkinä käyttäen, että vaikka kolmimuunteisuus onkin jazzissa olennaista, joskus biisi svengaa paremmin kun rumpali pelkistää komppinsa neljäsosiin ja soittaa ”swing”-elementit vain päässään. Orjallisen triolifiiliksen sijaan svengin ydin voikin löytyä suorien 1/8-nuottien harkituista legatoista sekä aksentoinnista, joka ajoitetaan kohoille painollisten iskujen sijaan.

Erskine uskoo, että jos soittaja malttaa olla merkkaamatta rummuilla kaikkea näkyväksi ja kuuluvaksi, kuulija kokee olevansa tervetullut mukaan täyttämään aukkopaikat itse.
– Musiikillisesti edistyneissä tyyleissä tätä kuulee koko ajan, ajatellaan vaikka jotain hurjaa kuubalaisbändiä. Paljon puuttuvia elementtejä, mutta mielettömän svengaavaa ja tanssittavaa. Siinä ollaan tosi kaukana diskosta. En ole koskaan tajunnut, miksi ihmiset tykkäävät tanssia jotain niin rytmisesti alleviivaavaa kuin disko.

Erskine huokaisee yleensäkin olevansa kyllästynyt sessioihin ja keikkoihin, joilla soitetaan ”ärsyttävää” musaa – siis kyllästyttävää, ennalta-arvattavaa, epäkiinnostavaa.
– Liian usein on löytänyt itsensä studiosessiosta, jossa tuntuu että jokainen taitaa nyt yrittää vähän liikaa – ja haluaa näyttää itselleen ja toisilleen. Miksi kukaan haluaisi kuunnella sellaista biisiä toista kertaa?

Rönsyjä kitkemässä

– Tottahan nuorena on pakko soittaa paljon ja nopeasti – nopeammin kuin Dave Weckl. Ja vaikka sellainen kuuluukin kuvaan, meidän kokeneempien ikävä velvollisuus on muistuttaa tulokkaita olennaisista asioista. On hyvä, jos voi kitkeä rikkaruohot puutarhasta vähän aiemmin. Kun kuuntelee omiakin nuoruuden levytyksiään toivoo joskus, että kun saisi soittaa tuonkin uudestaan niin tekisi sen paljon tyylikkäämmin.

Erskine maalailee, kuinka muusikoksi aikova kamppailee vuosikausia soittimensa kanssa opetellen huikeita komppeja ja fillejä neljällä raajalla. Ja sitten sama uudestaan, vasen edellä. Lopulta ollaan ihan umpisolmussa.
– Yritän saada oppilaani kuulemaan oman soittonsa aina myös muiden muusikoiden näkökulmasta, ettei jäädä jumittamaan vain siihen, kuinka siististi se paradiddle tai ratamacue meni.

Erskinen mukaan ulkopuolisen katsannon kautta voi välttää luutuneiden tapojen orjaksi jäämistä. Itseensä keskittyvä soittaja näet ajautuu kuin huomaamattaan pisteeseen, jossa ei enää ymmärrä tarjota soitossaan jotain tuskattoman helppoa ratkaisua, joka antaisi musiikille tilaa hengittää.
– Muusikolla on suuremmat mahdollisuudet kuulostaa paremmalta, jos ei yritä liian kovasti. Pitää antaa itselleen lupa soittaa vähemmän – ja kuunnella muita enemmän. Rumpalin tärkein homma on soittaa sellaisella tavalla, joka saa muut soittamaan paremmin.

Mättämisen meininkiä

Erskine kertoo aina reissuilta palatessaan selailevansa kotisohvalla rumpulehtiä, joita postimies luukkuun kantaa. Häntä ihmetyttää, kun kansikuvat ovat nykyään täynnä suu vaahdossa huutavia vihaisia bodareita.
– Aggressio tuntuu olevan kaikki kaikessa, keskitytään kilpailemaan siitä kuka soittaa lujimmin, vaikka mikki on ihan siinä rummussa kiinni. Mikrofonin kalvo liikkuu suhteessa äänenpaineeseen ja liike muutetaan jännitevaihteluksi. Jos kalvo liikkuu maksimimäärän, ei ole enää tilaa liikkua enempää, ja koko gain-ketjua täytyy ruuvata sen mukaan. Ja minusta lopputulos kuulostaa skeidalta! Erskine tykittää.

Erskine ehdottaa, että jos rumpali malttaisi soittaa hieman kevyemmin, mikit pääsevät tekemään työnsä, ja keikkamiksaaja tai studioäänittäjä saa käyttöönsä kaiken sen tilan ja yliohjausvaran, joka tarvitaan jotta soundista saa muokattua oikean kokoisen – tarvittaessa siis vaikka kuinka suuren.
– Opin tämän viimeistään silloin, kun kiersin Steely Danin kanssa todella isoja areenoita. Tajusin, että jos yritän täyttää areenan soittamalla, satutan vain itseäni. Oli pakko pidätellä, ja hoinkin joka ilta ennen lavalle menoa mantraani: ”Jim Keltner, Jim Keltner, Jim Keltner”. Annetaan mikkien hoitaa hommansa!

Myrskyn silmässä

Steely Daniin ja vastaaviin sinänsä merkittäviin keikkoihin verrattuna Erskinen yksi aiempi ja pidempi pesti nousee yli muiden. Kiinnitys Weather Reportiin vuonna 1978 oli vähän sattuman kauppaa – niin kuin monet isot käänteet elämässä usein ovat. Bassohirmu Jaco Pastorius päätyi kuuntelemaan Erskinen keikkaa yhteisen tuttavan kautta ja suositteli keikan jälkeen Joe Zawinulia tsekkaamaan tätä ”uutta jäbää”, sillä Alex Acuña oli lähdössä ruodusta ja rumpupallille kaivattiin tuoretta verta.

Erskine naureskelee, että hänen koesoittonsa Weather Reportiin taitaa olla rytmimusiikin historian erikoisimpia ja lyhyimpiä. Zawinulin edustaja soitti tiedustellen, osaako Erskine soittaa Nubian Sundancen kompin (Mysterious Traveller -levyn hypnoottisella avausraidalla soittaa kaksi rumpalia, toim. huom.), mihin Erskine empimättä vastasi: ”Joo, kyllä lähtee!” Zawinul taisi pitää vastauksesta, koska Erskine sai keikan, joka kesti viitisen vuotta.

Erskine kuvailee elämäänsä tulisieluisessa taiteilijajoukossa selviytymiskamppailuksi keskellä taistelutannerta. Weather Reportin ajasta puhdistautuakseen hän on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä ”No Beethoven”. Merkittävä selviytymiskeino ja iso läksy, jonka Erskine sanoo Report-ajoista oppineensa on, ettei kannata ottaa rumpupenkille kohdistettuja paineita tai heittoja turhan henkilökohtaisesti.
– Jos liideri karjuu, että ’älä vedä noin, senkin mulkku’, en ota siitä itseeni. Ei muuta kuin kapulat käteen taas ja jatketaan. Musaahan tässä ollaan luomassa!

Peter Erskinen pohdintoja...

§ Harkinnasta ja luovuudesta
Kun John Abercrombie opettaa improvisointia, hän voi asettaa ehdoksi ettei saa soittaa yhtään nuottia jonka aika-arvo on pienempi kuin 1/4. Oppilas joutuu yhtäkkiä sen eteen, onko hänellä luovaa potentiaalia ja punnitsemaan todella tarkkaan minkä nuotin valitsee, sillä sen täytyy toimia melodisesti, harmonisesti ja rytmisesti. Ja näin on siirrytty skaalojen kelailusta luomiseen – säveltämiseen!

§ Kontrastin tärkeydestä
Dennis Chambersin tullessa kuvioihin diggasin välittömästi hänen soittoaan, että siinäpä tosi lujalyöntinen ja nopea ryöpyttäjä. Myöhemmin meidät buukattiin rumpufestivaaleille esiintymään ja oma soolovuoroni oli hänen peräänsä. Esiintymisjärjestys veti mieleni matalaksi, tuntui ettei huvita lähteä keikalle ollenkaan. Vaimoni – joka on japanilainen – ehdotti: ”No, käytät vain hänen voimaansa hyväksesi!”. Ja niin tein. Kun Dennis oli myllyttänyt settinsä, menin lavalle sudit kainalossa.

§ Nuotinluvusta
Rumpaleille kirjoitetaan aika kehnoja nuotteja, joita on vaikea seurata. Siksi hyvä ”prima vista” on tärkeää. Jos nuotissa on paljon taukoja keskellä tahtia, niitä on hankala laskea samalla kun soittaa. Kun lukee lappua vähän etukenoon, ja nimenomaan tahdin lopusta alkuun, ei tarvitse edes yrittää ynnätä reaaliajassa mitä taukomerkeistä yhteensä kertyy.

§ Solistista ja kompista
Liittyessäni Weather Reportiin olin nuori ja kovaääninen rumpali, jonka käsitykset solistin tukemisesta olivat aika keskenkasvuisia. Kuvitellaan, että komppiryhmä on sininen taustakangas, jonka päälle saksofonisti – Wayne Shorter – alkaakin yllättäen puhaltaa jotain kaunista, punaista. Fonin punainen ei ole merkki bändille, että ”nyt jätkät, punaista peliin ja äkkiä!” Älä soita sitä minkä jokainen tajuaa, ei ole tarvetta todistaa että ”hiffasin tuon” ja imitoida samaa perään. Luota siihen, että soittajatoverisi ymmärsivät että kyllä sinä kuulit ja hiffasit, mutta teit tietoisen valinnan – koska punainen sinisellä taustalla tuottaa tarvittavan jännitteen.