Surftones: CfA2 – mitä, mitä?

Image

Hieman olin ihmeissäni levyä ensi kertaa kuunnellessani. Bändin nimi kertoo yhtä, levyn kansi toista ja musa kolmatta. Pastissifuusiorockia discomaustein? Huumorijazzrockia progehtavin tahtilajein? Eh? 

No, nimi on nimi ja kansi on kansi, musiikki ratkaisee. Toki musiikissa on paikoitellen sitä avaruutta, mitä kansi lupaa, mutta mukana on todella montaa muutakin maisemaa. Taitava, viisimiehinen bändi soi hyvin kaksien kosketinsoittimien ja saksofonin värittäessä keitosta. Mallikas rumputyöskentely ja rumpalin oivaltavat kompit sekä muutamat soundioivallukset ovat minulle levyn parasta antia. 

Hatusta kiinni!

CfA2 -albumi tuntuu teemakokonaisuudelta, eräänlaiselta matkakertomukselta tai soundtrackilta. Liekö kyseessä matka Maahan ja takaisin kotigalaksiin? 
No, oli miten oli, musiikki on monimuotoista, kyseessä on fuusiosta sanan varsinaisessa merkityksessä. Eri musiikkityylit ja -aihiot vilahtelevat korvien ohi melkoisella vauhdilla ja onkin varsin vaikeaa saada mitään varsinaista kokonaiskuvaa yhtyeen ajatuksista, mieltymyksistä tai sielusta. Teknisesti osaavaa, mutta tunnetasolla minut aika kylmäksi jättävää musiikkia.
Äänitys ja miksaus on varsin mallikasta. Tosin pellit ovat minun makuuni liian pinnassa ja kitara jotenkin täysin anonyymi yhtä kappaletta lukuunottamatta. Melko reilu masterkompressointi tekee paketista hieman liian kiinteän, hengitys käy välillä hieman vaivalloisesti.
Kappaleissa on usein melkoista soitannollista ja sävellyksellistä tunkua. Toimikoon levyn avaava Transforming siitä havaintoesimerkkinä: 
Lupauksia herättävä kevyt arpeggiaattori- ja vocoderimaisema aukeaa lyhyeksi diskohtavaksi menoksi, josta siirrytään melko nopeasti tomifilleillä täytetyn väliosan kautta T Wah -kitarateeman ajamaan A-osaan. A-osan jälkeen vuorossa on meikäläisen suosikkikohta koko levyllä, hieno avaruuslepo-osa. Seuraavaksi kerrataan A-osa ja sama filtteriteema, siitä siirrytään kompittomaan avaruusmatto-osaan, johon ui mukaan Tapani Rinteeltä kuulostava saksofonisti. Rumpalin ja kompin tullessa mukaan siirrytään iskujen kautta laukkaavaan komppiin, jonka päälle fonisti tuuttaa melko perinteistä jazzrockahtavaa sooloa. Pieni takauma avaruuslepoon ja alun arpeggiaattoriajatus säestettynä ja kappale on paketissa. 

Tiivistettyjä havaintoja CD:n muista kappaleista:
• Red Shift – oivaltava fuusiohtava rumpukomppi ja Brecker-veljekset mieleentuova filtteröity foniteema. A-osan teema tuo esiin yhden minua vieraannuttavaan seikan: levyn teemat ovat jokseenkin yhdentekeviä, “tunteettomia”. 
• Syntax Terror: 70-luvun dekkarimaisema. B-osan hauska ärjyvä syntikka ja synkopoitu bändi, koukkuinen, tilanteeseen sopiva “melodia” on yksi levyn kohokohdista. Melko vahvaa musiikkiopisto, ns. “Ogeli”-makua soitannossa ja sovituksessa. 
• Jupiter Cafe: Hauska 9/4-komppi, jälleen Rinneradion mieleen tuova foniteema ja -soundi. Nujazzilta mukavasti tuoksuva osa, joka vaihtuu mellotronihuilun ajamaan avaruudelliseen B-osaan. Nasta, poreileva sointimaisema. 
• The System: Yhtyeen pääkosketinsoittaja Mr. Randomizerin mietteliäs sooloteos, joka soi varsin mallikkaasti hieman Larry Fastin (Synergy) hengessä, tosin melko kylmiä syntikkasointeja suosien.
• Celestial Journey: Matkakertomus. 70-luvun jazzrock- ja progemaisemat vuorottelevat hyvinkin suomalaiskansallisen fonimaaston kanssa. Sykähdyttävä säröbasson johtama rytmittely on levyn kolmas huippukohta.
• Approaching Tellus: Ensimmäiset elonmerkit kitaristi A.D:ltä, hieman David Gilmourin mieleentuovat kitararevitykset tuntuvatkin todella raikkailta melko raskassoutuisten synteettisten sointien jälkeen. Levyn masteroinnin (tahi miksauksen) melko reipas kompressointi on valitettavasti nostanut pellit varsin pintaan ja kitaristin solismi jää hieman tuon ärsyttävän peltivellonnan alle. Johtuneeko siitä, että olen itse eniten kitaristi, 
tämän kappaleen teemoissa kuulen sitä peräänkuuluttamaani tunnetta.

Loppuyhteenveto

Ei auennut tämä levy minulle. Tunnustan toki, ettei jazzrock ole suosikkejani (joitakin Return to Forevereitä ja Jeff Beckejä lukuunottamatta) enkä oikein ymmärrä musiikillista huumoria. Surftonesin musiikki jää minulle akateemiseksi harjoitteeksi tai opinnäytteeksi soitto- ja sovitustaidoista. Teemojen vähyys, niiden kylmyys ja kappaleiden tyylikirjo vieraannuttaa, jäin kaipaamaan lämpöä, tunnetta sekä muusikoiden oman tunteen välittymistä, heittäytymistä. Muutama valonpilkku jättää aihetta mietiskelyyn, ehkä seuraavalla kerralla osuu paremmin.