Kymmenen vuotta kasassa ollut Atomirotta on ahkeroinut ja ehtinyt jo viidenteen levyynsä. Yhtyeen filosofia on kiteytettävissä niin, että lähes kaikki pyritään tekemään itse, niinpä julkaisukin saatetaan päivänvaloon omalla levymerkillä.
F.E.M.M.A on erittäin energinen, monipuolinen ja eteenpäin katsova kokonaisuus. Vakavatkin aiheet elämän laajasta kirjosta tuodaan riimien riveillä kuulijalle niin kuin ne ovat, arkirealismin otteella sen enempää murehtimatta ja märehtimättä. Mitään varsinaista irvistelyä ja hampaidenkiristystä ei silti juuri ilmene.
Tempo on tarmokas, yleisilme pysyttelee duurissa ja siellä täällä vilisee oikeinkin mainioita, oivaltavia musiikillisia koukkuja, joita hyvässä kappaleessa pitää kyllä mielellään ollakin.
Monipuolisuus on ilman muuta levyn valtti. Ei ole oikein puuduttavaa hetkeä ja punaisena lankana oma ehjä tyyli nivoo kappaleet yhteen. Löytyy punkkia, funkkia ja Atomirottaa.
Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset – sekä iso osa äänityksistä omassa studiossa – menevät bändin nimiin yhteisesti. Ei ole muuten ollenkaan hassumpi menu tässä katettuna.
Rane Raitsikka laulaa ja soittaa sekä kitaraa että bassoa, koskettimia unohtamatta. Mikko Sarjanen laulaa ja Juuso Kallioinen hoitaa atk:n, kuten ansiolistaan tekijät ovat sen halunneet ylös kirjata.
Apusoittajista mainittakoon Viljami Viippola ja Jyri Riikonen koskettimissa sekä Abdissa Assefa rummuissa ynnä perkussioissa.
Levyn aloittava Taivaanrantaan-funk svengaa ja vie heti mukanaan. Tyylitajuista nautiskelua, jota kelpaa kyllä soittaakin esimerkkinä siitä, miten pienistä haltuun otetuista perusasioista saadaan loistavaa materiaalia aikaan.
Instrumentteja valitaan kappaleen ehdoilla, eikä levyllä, kappaleesta toiseen, todellakaan pelata koko ajan saman paletin väreillä.
Lauluille ja sovituksille annetaan myös tilaa hengittää, ei ahdeta niitä tavaraa ja viimeisintä trendi-kikkaa umpeen.
Seuraava, Nostetaan maljaa, ei (nimestään huolimatta ole mikään alkoholin ylistys), jää edellisestä kappaleesta yhtään jälkeen. Rehvakkaasti aloitetaan, kuten The Beatles, kertosäkeellä ja laulussa piilee jämerä totuus yhdestä ystävyyden olennaisimmasta ja keskeisimmästä seikasta: ”Pitäis useammin nähdä”.
Ranen pieni kitaraspotti on asiaa ja söpöydessään juuri sopivan (improvisoidun) kotikutoinen.
Kertosäkeet heti levyn kahdessa ensimmäisessä kappaleessa tarttuvat kuin lehmuksen syyskesäinen mahla auton kattoon, ja räväkkä rytmijengi paahtaa ylänuotissa menemään. Ja ettei unohdu nyt ottaa esille – artikulointi sekä tuotanto yleensäkin – ovat tässä poikkeuksellisen ja edukseen erottuvan osuvia.
Teematkin näissä Atomirotan lauluissa ovat kiitettävän omintakeisia, kun rähinäksi riffataan jopa rankkurin edesottamuksia.
Kake ”lähtee lentämään” ja bändi siinä samassa sulavaan nousukiitoon makoisan, mukaansa imevän, juurevan riffin myötä. Jälleen pieniä yksityiskohtia isosti. Taitoa.
”Huijari” muistuttaa etäisesti melskaavalla otteellaan muinaisia donhuonoja, ja kuten nuokin sen parhaimmillaan osasivat, ehta korvamato on vaivihkaa luikerrellut kuulijan tajuntaan.
Kuten sanottu, Atomirotalla se ei jää lajista tai tyylistä kiinni.
”Pää räjähtää” skan tahdissa, kun Syyntakeeton-laulussa koskettimet ujeltavat hiukan pahaenteisesti kuten legendaarisessa television Twilight Zone -ohjelmassa. Näinpä sitä ennenkin niitä tunnelmia luotiin!
Rummut miksataan maukkaan tehokkaasti ihan kuuntelijan eteen. Maistuu, kyllä.
Tekstit levyllä tuntuvat olevan arkisen arjen sekä ei-niin-välttämättä-mukavienkaan kokemusten siivittämiä. Syrjäytymisen tunteet, vähäosaisuus ja koruton todellisuus käyvät päälle, mutta toivokin, hersyvän huumorin ohella, elää silti.
Konkretia ja elämänmaku ovat nyky-Suomen äänitetuotannossa välillä olleet enemmän kuin hakusessa. Atomirotta muistuttaa meitä päivän polttavista asioista, ja liian usein unohdetuista, lähiökulmien tallaajien murheista sekä toisaalta niistä reippaasti puurtavista, normipäivien selviytyjistä. Arjen vaatimattomista sankareista. Hienoa.
Kerrassaan mainion kokonaisuuden ja levyn päättävä ”Kullankaivaja” sanoittaa itseään tylyllä, mutta realistisella tavalla, sitä vääjäämätöntä loppua miettiessä ja odotellessa. Tämä räpätään siintävään horisonttiin kuitenkin yhtä kaikki yhä vain tiukasti svengaten.
Lopputuloksen takaavat Jyri Riikosen miksaus ja Svante Forsbackin masterointi.
Aktiivisesti keikkaileva Atomirotta pitäisi nähdä nyt livenä. En tiedä, kuinka he mahtavat homman keikalla käytännössä hoitaa, mutta seuraava levy olisi metkaa kuulla ilman nimimiesten soitannollista apua. Mihin heitä tarvitaan?
Niin tai näin, joka tapauksessa: yläfemma!
Atomirotta: "F.E.M.M.A" (Atomi, 2024)
