Slidekitaran soittaminen vaikuttaa aluksi helpolta: kun kitara viritetään sointuun ja putki lätkäistään kielten päälle, ainahan siitä jotain hyvää tulee. Mutta kuten kaikkien soittimien mestaroinnissa, alkeiden opettelun jälkeen seuraa tarkkuuden ja musikaalisuuden oppiminen ja ehkä lopulta oman ilmaisun kehittyminen.
Etevät soittajat eivät anna näennäisten rajoitusten estää ideoiden virtaa ja löytävät ilmaisutapoja suoran putken ja avovirityksen ehdottamien intervallien jatkoksi. Derek Trucks liikkuu slideputkella sujuvasti ympäriinsä kitaran kaulalla ja tuo fraseerauksella soittoonsa eksoottisiä sävyjä. Nyt tutkailtavana oleva Sonny Landreth puolestaan hallitsee taidokkaasti tekniikan, jossa hän putken liu’uttamisen lisäksi täydentää sointuja ja sooloja painamalla kieliä soimaan pikkusormessa pitämänsä putken alta.
Landrethin edellisellä, kokonaan instrumentaalisella albumilla Elemental Journey (2012) käväistiin monenlaisissa musiikkityyleissä. Meininki oli mainiota, mutta blues jäi vähiin. Bound by the Bluesilla ei jää, sillä pakettiin kuuluu puoliksi Landrethin tulkintoja muutamasta alan klassikosta sekä puoliksi hänen omia uusia biisejään, nekin hyvin sinisävyisinä.
Avauskappaleena kuullaan Son Housen Walkin’Blues, joka on kuulunut Landrethin keikkaohjelmistoon jo hyvän aikaa. Sen sovitus on hiljalleen jalostunut nykyiseen muotoonsa ja heti alkuriffeistä kuullaan, että Landreth jälleen kulkee omia polkujaan sekä harmonian että sooloilun linjauksissa. Sama meininki jatkuukin kautta levyn. Levyn nimikappaleen voi kuunnella vaikka tämän youtube-linkin kautta.
Tampa Redin It Hurts Me Too on slidekitaristien ikisuosikki ja toiminut monille oivallisena sooloilun pohjana. Pystyykö Landreth löytämään siitä jotain aiemmin kuulumatonta? Toki, eikä hän irtiotossaan kuulosta vanhan liiton bluesilta. Luulisi kuitenkin puristeillekin kelpaavan.
Albumin loppupuolella kuullaan vielä peräkkäin kaksi standardia, Dust My Broom ja Key to the Highway, joiden aiemmista levytetyistä tulkinnoista ei todellakaan ole pulaa. Edellisessä Landreth sipaisee melkein jokaisen muun keskeisesti soittamaa slidesointuriffiä vain kevyesti ja myöhemminkin tekee biisistä omannäköisensä tiukoilla intervalleillaan.
Highwayta ei suinkaan murjota tunnistamattomaksi, mutta se antaa Landrethille mahdollisuuden kepeään irrotteluun, jossa hän välillä melkein soittaa itsensä suohon, mutta selviää kuitenkin näppärästi.
Landrethin omista biiseistä nätti resonaattorikitaran sävyttämä nimiraita nousee varmasti hänen vakio-ohjelmistoonsa.
Kaksi levyn biiseistä, Firebird Blues ja Simcoe Street ovat uusia instrumentaaleja. Usein tällaisia – jos arvata saa – melko spontaaneja vetäisyjä ajatellaan täyteraitoina. Nyt ne eivät haittaa yhtään, sillä Landreth pääsee revittelemään molemmissa oikein kunnolla. Firebird on kunnianosoitus Johnny Winterille, ja vaikkei Landreth tavoittele wintermäisyyksiä, hän päästelee repivällä fuzzilla, joka on kuin ruosteinen mutta silti terävä puukko.
Simcoe Street puolestaan on juuri sellainen bluesboogie, joka Landrethilta rullaa mainiosti ja hän pääsee saumattomasti vuorottelemaan putkella ja sormin soitetun sooloilun välillä. Tätä levyn railakasta päätösraitaa olisi kuunnellut pitempänäkin versiona.
Landreth tuntee slidekitaran perinteet hyvin ja osoittaa niille kunnioitusta, mutta silti välttää tavanomaisuuksia. Levy on oivallista kuultavaa uusia inspiraatioita slidekitaran soittamiseen hakeville. Sekä tietysti kaikille modernin bluesin ystäville.
Sonny Landreth: Bound by the Blues (Provogue, 2015)
Timo Östmanin toimittama Sonny Landrethin haastattelu julkaistaan Riffin numerossa 4/2015, joka ilmestyy 2. syyskuuta. Laita tilaus vetämään Riffin verkkokaupassa ja varmista lehden saanti kotiin kannettuna.
