Laitoin levyn kuunteluun lukematta kansitekstejä, musiikki musiikkina ja sitä rataa… Puolivälissä sitten mietin, että miten tätä oikein luonnehtisi, kun Tikanmäki on jo käyttänyt sen niin paljon kertovan maisemakuvia-termin. Eipä hätää sittenkään, Juha Kujanpää on nimennyt uuden levynsä erittäin osuvasti – juuri kertomuksista ja matkoista tässä on kysymys, vieläpä mehukkaasti kerrotuista ja reheviä mielikuvia synnyttävistä.
Musiikilliset genrerajat rikotaan suvereenisti siinä missä maakuntien ja kansallisvaltioiden rajatkin. Musiikissa on jotain perinpohin suomalaista, mutta vaikutteita idästä ja lännestä yhdistellään oivallisesti. Sävykirjo ulottuukin Kaustisilta Balkanille ja kuusimetsän siimeksestä maailman todellisten metropolien proge-estradeille siinä missä jazz-luolien hämyynkin.
Kujanpää on säveltänyt runsaasti teatteri- ja elokuvamusiikkia 2000-luvulla ja tämä kuuluu kaikessa. Luonnikkaat melodiat, rytmiikan ja tahtilajien moninaisuus sekä kautta linjan taidokkaat sovitukset kertovat paitsi lahjakkuudesta ja laajasta musiikillisesta sivistyksestä, myös äärimmäisestä harjaantumisesta. Työtä on tehty, vaivaa on nähty ja tulos todellakin palkitsee.
Orkestraatio on monipuolista ja pääosassa akustiset soittimet. Runsaat puhaltimet, jouset sekä Henrik Sandåsin soittama bandoneon ilahduttavat kovasti. Niiden joukkoon solahtavat luontevasti Kujanpään pianon ja harmoonin ohessa soittamat sähköiset koskettimet, Tero Tuovisen sähköbasso sekä Timo Kämäräisen sähkökitara. Rumpali Jussi Miettolan ja parilla raidalla vierailevan lyömäsoittaja Markus Jaatisen panos täydentää maisemallisen sävelmatkailun. Musiikki soljuu yhtäällä leppeästi, toisaalla se tempaa arvaamatta mukaansa rajuun pyörteeseen, kunnes kantaa kuulijan auringonvalossa kylpevän kareliaanisen koivikon reunustamalle niitylle hengähtämään ennen seuraavaa näytöstä.
Kivenpyörittäjä on myös erinomainen esimerkki siitä, että jyräävyys ei synny tai sen ei tarvitse syntyä särön ja kompression määrästä. Puhtoisillakin soundeilla saa jykevää aikaan, kunhan yhteinen rytmiikka on kunnossa ja sävelikkö oikea.
Tällä levyllä kaunis on kaunista, raju rajua ja kumpikin aidosti itseään. Ansiokas äänitys ja miksaus tukevat kokonaisuutta esimerkillisesti.
Erityisesti mieltä lämmitti Kujanpään ja orkesterin koko levyn kattava dynaamisuus – kyky rakentaa ja purkaa jännitteitä. Staattiseen äänivalliin turtuneena arvostan sen suomaa virkistystä ja innostavuutta. Tanssilliseksi en vaikutusta osaa kuvailla, mutta mukana tekee mieli nyökytellä, nilkka hakee poljennon perussykettä ja käsikin naputtaa nojatuolin kylkeen ostinatorytmiä ihan huomaamatta.
Kujanpäällä on myös riittävästi tervettä itsetuntoa, eikä seremoniamestarin oma soitin huseeraa kaiken yllä näytösmielessä vaan luo kokonaisuutta yhtenä muiden joukossa. Pääosassa saavatkin loistaa enemmän muut kuin säveltäjä itse. Tästä soisi monen soololevyään työstävän instrumentalistin ottavan oppia – joskus tilaa kannattaa antaa muillekin. Se saattaa tuottaa sellaista moni-ilmeisyyttä, jonka äärellä kuulija viihtyy pitkään.
Kivenpyörittäjä julkaistaan EtnoSoi-festivaalilla 9.11. Helsingissä
