Sheryl Crow (s.1962) on mainio tapaus, ja tekee omalta osaltaan varsin mukavaa jälkeä sekoittaakseen Taylor Swiftin ja Beyoncen järjestelemää pakkaa edes vähän.
Laskutavasta riippuen hiukan toistakymmentä kokopitkää levyä julkaissut naapurintyttömäinen (ei tarvitse pahastua) nainen on hauskasti onnistunut luomaan tunnistettavan, oman sointinsa ja tyylinsä.
Rockin perusmeininki, fiksut oivallukset, pop-poljento ja aidonoloinen positiivisuus, jopa hauskuus, ovat tunnusmerkkejä artistille, ”joka vain haluaa pitää lystiä”, mikä ei siis todellakaan ole ainoastaan kollegansa Cindy Lauperin (s.1953) heiniä.
Crow´n ei taannoisen suunnitelmansa mukaan pitänyt ollenkaan enää edes tehdä kokonaista uutta levyä, 2019 ilmestyneen duetto-levyn Threads jälkeen, mutta kuten nyt todetaan, toisin kävi.
Ja jollakin tavalla ehkä naiivisti, ehkä ei, mutta josko tässä tuulisessa maailmassa olisi sitä oikeata inhimillisyyttäkin vielä vähän jäljellä, joissakuissa?
Ikä on vain numeroita, sanovat. Jep, mutta onhan levyn rupisesti rypistävällä kitarariffillä aloittava ralli, ja levyn ensimmäinen single herätyskellosta (Alarm Clock) jotenkin vähän hassu, isojakin asioita urallaan jo saavuttaneelle artistille.
Aito korvamato on kyllä, ja valmis tapaus radiolistoille. Pikkukiva pop-pala. Pitää melkein varoittaa, älä kuuntele montaa kertaa peräkkäin.
Ja täsmäpaukku vieläpä alle kolme minuuttia!
Crow on kynäillyt Evolutionin kappaleita yksin, sekä esimerkiksi Emily Weisbandin ja Mike Elizondon kanssa. Jälkimmäinen on myös pestattu Crowlle hieman epätyypilliseen tapaan ulkopuoliseksi tuottajaksi levylle. Heppu onkin sitten näitä lievästi ilmaistuna, moniosaajia, jotka tekevät parhaimmillaan itse aivan kaiken. Loput selviää, kun perehdyt lipukkeen ansiolistoihin tarkemmin.
Luottomies jo vuosien takaa ja tuttu nimi naisen isojen kappaleiden yhteydestä, Jeff Trott, on ollut mukana väsäämässä arkisesti, mutta pätevästi toteavaa You Can´t Change The Weather -kappaletta.
Näpsä ralli pitkään kiemurtelevalle highwaylle mukaan, mutta Max Townsleyn sähköistä slide-kitaraa olisi voinut kuunnella pitempäänkin ja miksauksessa vielä enemmän esilläkin olevana.
Terence F. Clarkin rummut tekevät sen, mitä pitää. Säestävät ja fillailevat oikein maukkaasti. Samaa Evolutionilla tekee myös Crow´n pitkäaikainen rumpali Fred Eltringham.
John Shanksin kanssa tehty Do It Again jää aika keskiverroksi ja jotenkin läpihuudoksi. Odotukset olivat isompaan, olihan tuo kaveri sentään 2012 mukana viimeisen (ja mainion) Van Halen -levyn maailmaan saattamisessakin, ja on ahkerasti värkännyt juttuja maailman sivu Bon Jovinkin kanssa.
Love Life -kappaleen komppiryhmä svengaa tavalla, joka saa tossun aivan väkisin polkemaan tahtia ja jenkkakahvat heilumaan jo istuma-asennossakin. Peijakas. Mutta yllätys on se, että kun lyriikat on laulettu läpi, yli puolet kappaleen kestosta ”lauletaan yhdessä” na-na-naata, kuten aikanaan The Beatlesin Hey Juden pompöösiksi lopuksi. Nyt otetaan jo ammattilaisistakin mittaa.
Erikoista, hyvin erikoista, mutta älä siinä enää ihmettele, vaan laula mukana!
Nimikappaleessa Sheryl Crow ottaa kantaa myös tekoälyn tekemään musiikkiin, tosin verhotummin sanakääntein kuin haastatteluissa tai vaikkapa Hollywood Reporterin vierailevana kolumnistina.
Rage Against The Machine -kitaristi Tom Morello vierailee soolossa, joka osoittaa taas kerran, mihin mies kykenee pienillä kikoillaan ja miten ilahduttavan persoonallinen hänenkin otteensa on.
Broken Record jatkaa osaltaan vähän Alarm Clockin viitoittamaa ”aivot narikkaan” -polkua. Harmiton ralli sinänsä, mutta olisi kieltämättä ja suoraan sanottuna sopinut paremmin jo 90-luvulla, jos ei Sherylin itsensä, niin kilpasisarensa Alanis Morrisetten levylle.
Kotimaansa markkinoilla tuo (taas) menee kyllä kuumille kiville, se on varmaa se. Ja saanhan tässä artistilta itseltään vapauttavan tuomion kappaleen riimeissä: ”You hate me more, when you hear this song”.
Crow sinällään erottuu edukseen kanssasisaristaan aika helposti pelkästään soittamiensa instrumenttien määrässä. Laulun ohella häneltä kun taipuvat kitarat ja koskettimet melko luontevasti.
Kriitikon on aina helppo löytää virheet ja puutteet, mutta se, mitä ei koskaan lakkaa ihmettelemästä on, miten se sama keskitien rock-kipale (Waiting In The Wings) voidaan yhtä sujuvan soljuvan mallikkaasti tehdä aina yhä vain uudestaan ja uudestaan ja... Siihen pääsee mukaankin heti alusta asti ja ensimmäiseltä kuulemalta – ja kuten Sheryl jo itsekin sen todisti – se on kuultu jo aiemmin, mutta se vain toimii ja svengaa.
Jotain noilla rapakon takana asustavilla kyllä on veressään, mitä meillä Härmässä välttämättä ei – ainakaan näin toistuvan takatalven puuduttamina – niin paljoa.
Kiitettävä arvosana tulee kiistatta siitä, että tätä pitkäsoittoa ei ole oikein turhalla tauhkalla venytetty. Vajaat 36 minuuttia ja yhdeksän vetoa. Kiitos!
Mitä tuohon tekniseen puoleen levyltä muuten ilmi sitten käy, niin miksaus on nyt sitä trendikästä Atmosta. Vaikka me analogi-jampat tyydymmekin edelleen myös kuranttiin stereo-toistoon aivan hyvin. Let it Roll !
PS.
Mainittakoon tässä myös, että pikantti, Amy Scottin ohjaama dokumentti ”Sheryl” parin vuoden takaa tästä omista taisteluistaan selvinneestä, tasapainoisen tallaajan tuntuisesta muusikosta löytyy internetin ilmaispalveluista.
Sheryl Crow: Evolution (The Valory Music Co. 2024)
