Tech 21 Acoustic Fly Rig – akustisen kitaristin matkakumppani

Tech 21 Fly Rig –malliston pedaalit on suunnattu matkustavalle muusikolle, ja ne tarjoavat kompaktissa paketissa muutaman efektin perusvalikoiman. Nykyään yleistyneen tavan mukaan efektit on aseteltu omilla kytkimillä varustettuihin lohkoihin, jolloin kutakin niistä voi käyttää itsenäisesti. 

Tech 21 Acoustic Fly Rig puolestaan on malliston uusin tulokas. Siinä on yksi plugi-tulo instrumentille, joka on varustettu vaiheenkäännöllä kierron ehkäisemiseksi. Sen jälkeen signaalia voi käsitellä yksinkertaisella analogisella kompressorilla, jonka soundia valmistaja kuvailee lämpimäksi, läpinäkyväksi ja musikaaliseksi. Tarjolla on myös itsenäinen, soinnin keskialuetta vahvistava Boost-toiminto, jossa nostovaraa on noin 12 desibeliin saakka.

Tech 21 Acoustic Fly Rigissä on analoginen Sansamp-etuaste, jossa on paitsi puoliparametrinen keskialueen säätö, myös alipäästösuodin epämiellyttävien korkeiden taajuuksien pehmentämisen. Jälkimmäisen sweep-alue ulottuu 16 kilohertsistä 1,5 kilohertsiin. Tämän lisäksi etuaste on varustettu notch-filtterillä, jolla voi leikata pois akustiselle kitaralle tyypillistä matalaa kiertoa 70-350 hertsin haarukassa.

Näiden ominaisuuksien ohella Tech 21 Acoustic Fly Rig on varustettu kromaattisella viritysmittarilla sekä Reverb- ja Delay/ Chorus -efekteillä. Chorus jäljittelee 12-kielisen kitaran helinää, ja viive puolestaan analogisen delayn lämmintä soundia. Jälkimmäinen on myös varustettu Tap Tempo –kytkimellä, joka on kaksitoiminen, koska pitkällä painalluksella kytketään päälle signaalin mykistävä viritysmittari.

Tech 21 Acoustic Fly Rig tarjoaa kaksi lähtöliitäntää, joista yksi on balansoitu XLR ja toinen balansoimaton plugilähtö. Jälkimmäisen voi valita toimimaan myös kuulokelähtönä. Virtaa otetaan yhdeksän voltin verkkolaitteella. Sellainen toimitetaan pedaalin mukana, ja International-malli mukautuu valmistajan mukaan automaattisesti 100-240 voltin välillä. Sitä voi käyttää siis missä päin maailmaa tahansa, kunhan mukana on isäntämaan pistorasioihin sopiva adapteri.

Lisätiedot: Musamaailma

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

 

 

 

24.10.2017

Syntronik-syntikkakokoelma nyt myös iPadille

Jo aiemmin tietokoneelle koodattuna pakettina lanseerattu Syntronik on nyt saatavilla myös iPad-versiona. Se tarjoaa 17 virtuaalisoitinta, joihin on pakattu edustava otos kaikkiaan 37 klassikkosyntikan soundeista.

IK Multimedian tiedotteen mukaan Syntronik on laajin iPadille saatavilla oleva virtuaalisyntikoiden kokoelma. Soundien alkujuurena Syntronikissa ovat alkuperäissoittimista napatut samplet, mutta muokkauksesta huolehtii tehokas mallinnustekniikka, joka valmistajan mukaan toisintaa esikuvien ominaisuudet ja ominaispiirteet pienintäkin piirtoa myöten.

Erityisenä jujuna IK Multimedia mainitsee Drift-tekniikan, jolla virtuaalisten oskillaattoreiden virettä ja sävyä huojutetaan samaan tapaan kuin aidossa analogitoteutuksessa tapahtuu. 

Soittimet tunnistaa ilmeikkäistä naamatauluistaan ja neljän soittimen soundit voi kerrostaa päällekkäin omine splitteineen, arpeggio-ohjauksineen ja efekteineen.

Mallinnettujen suodinten joukkoon on poimittu mm. Curtisin, Moogin, Oberheimin ja Rolandin suotimien lisäksi Classic-nimen saanut alipäästösuodin, sekä formantti. ja vaihesuotimet.
Virtuaalimaailman ansiosta näitä suotimia voi myös vaihtaa tai yhdistellä keskenään luovasti, jolloin saadaan aikaan asioita joita ei analogimaailmassa ole kuultu.

Pakettiin kuuluu 36 ammattiluokan efektiä ekvalisaattorista modulaatiotehosteisiin ja dynamiikkaprosessoreista kaikuihin. Yhden soittimen muokkaukseen voi valjastaa kerrallaan viisi eri efektiä.

 

 

Syntronikin iPad-versioon kuuluvat mukaan ”99” (Yamaha SY99), Blau (PPG Wave 2.3), Bully (Moog Taurus I, II ja 3), DCO-X (Roland JX-3P, JX-8P ja JX-10), Galaxy (Alesis Andromeda), Harpy 260 (ARP 2600), J-8 (Roland Jupiter 4, 6 ja 8), J-60 (Juno 60), Minimod (Minimoog, Modular ja Voyager), Noir (Moog Prodigy, Micromoog ja Multimoog), OXa (Oberheim OB-X ja OB-Xa), Polymorph (Polymoog, Opus 3, Rogue, ja Concertmate MG-1),
Pro-V (Prophet-5 ja Prophet-10), SAM (Oberheim SEM), String Box (ARP, Elka-, Hohner-, ja Roland-jousikoneet), T-03  (Roland TB-303), V-80 (Yamaha CS-80, GX-1 ja CS-01).

Ik Multimedia Syntronik iPadille on myynnissä App Storessa ja siitä on tarjolla myös ilmainen kokeiluversio.

Lisätiedot: Into-Luthman

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

23.10.2017

Kuuntele ainakin lopuksi

Olen kirjoittanut monta juttua mittaamisesta. Monelle on jäänyt varmasti harhainen käsitys, että eikö se Saarinen kuuntele enää ollenkaan. 
Kyllä se kuuntelee, edelleen.


Aloitin äänentoiston kanssa työt C-kasettiaikakaudella, ennen mittalaitteita. Tietysti mukana raahattiin de-magne-tointi-laitet-ta, isopropyylialkoholia äänipäiden puhdistamiseen ja testikasettia sekä taajuusmittaria oikean nopeuden säätämiseen. Lämpötila muuten vaikutti todella dramaattisesti C-kasettisoittimien pyörimisnopeuteen.

Varsinaiset testikasetit – jotka sisälsivät ne biisit joita halusin aina kuunnella – pääsivät mukaan keikkabussin matkustamoon ja hotellihuoneisiin. Näin ne säilyivät hyvässä kunnossa pidempään. Ennen kuin uskalsin laittaa kasetin pyörimään piti varmistua siitä, että soitin oli saavuttanut lämpötilan, jossa kasetti selviytyisi vaurioitta. Tietysti piti olla varakasetti ja kannettava varasoitin aina mukana, sen verran vaarallisesta prosessista oli kuitenkin kyse.

Tässä historiassa CD:n ilmestyminen oli todellinen mullistus. CD-soitinta kuljetettiin kuin suurinta aarretta pumpulissa ja levyjä käsiteltiin todella varovasti. Aikanaan oli kovaa ja aiheellistakin kritiikkiä CD-levyn formaatista. Nyt MP3-sohjon aikakautena tämä keskustelu tuntuu oudolta. Kehitys ei aina ole hyvästä.

Nykyisin kaikki soittavat musiikin lähes poikkeuksetta tietokoneelta. Kuka missäkin formaatissa. Itse olen huolehtinut siitä, että kaikki testimusiikkini on alkuperäisessä formaatissa. En siis pakkaa testimusiikkiani lainkaan. Nythän tämä ei ole enää kummoinenkaan asia, mutta vielä muutama vuosi sitten kovalevytila meinasi usein tulla vastaan ja kiusaus puristaa musiikki pienempään muotoon oli suuri. Monen ravintolan taustamusiikki tulee netin yli joltakin mystiseltä palveluntarjoajalta. En tiedä mitä tiedostomuotoa he käyttävät mutta lopputulokset ovat todella kammottavaa kuultavaa. Olen usein verrannut alkuperäistä formaattia tähän kuraan ja ei tarvitse olla kultakorva erottaakseen paskan konvehtista.

Olen käsitellyt vuosien saatossa volyymisotaa (mahtava suomennos, loudness war) ja sen tuhoavaa vaikutusta mielenkiintooni kuunnella nykyisiä äänitteitä. Olen ihmeellisesti jäänyt jumiin 80-luvun äänitteisiin testimusiikkinani, eikä kaikki johdu pelkästään parkkiintuneesta musiikkimaustani. En vaan jaksa kuunnella säröllä tuhottuja hyviäkään biisejä. Valmiiksi säröinen testimusiikki ei ole hyvä lähtökohta löytää eroja ja vikoja äänijärjestelmästä. Nyt on ilmeisesti tämä järjettömyys päässyt maaliinsa eli pohjat on saavutettu ja paluu parempaan on selvästi tapahtumassa.

Arvailu puristettaessa ja särö sodittaessa eivät siis paranna alkuperäistä äänitettä. Mitä muita ominaisuuksia hyvä testimusiikki pitää sisällään? Se, että biisi on sinulle tuttu on ehdoton lähtökohta kuuntelulle.


Laulusoundi on merkitsevä

Loistava laulusoundi on aina hyvä lähtökohta. Laulu on ehdottomasti tärkein instrumentti minulle testimusiikissa. Pelkkä laulu tai vaikkapa pelkkä puhe kertoo korutonta kertomaansa.

Eräässä kaiuttimien kilpasoittotilanteessa yksi osallistujista selvisi peruslevymusiikista ihan hyvin, mutta kun aloitettiin yksittäisten akustisten instrumenttien kuuntelu livenä niin flyygeli ja akustinen kitara paljastivat asioiden todellisen laidan. Kaiuttimessa oli paljonkin pielessä.


Kuiva kertoo enemmän

Kohtuullinen kuivuus on minulle hyväksi testimusiikissa. Kovasti kaiutettu mössö ei kerro minulle vaikkapa paikan akustiikasta mitään. Mikä osuus kaiusta on peräisin äänitteestä ja mikä tilasta jossa kuunnellaan? Haluan ehdottomasti kyetä kuulemaan tilan akustiikan vaikutuksia kuulokokemukseen.

Eri asioiden erottaminen toisistaan on usein vaikeaa hyvinkin valitulla materiaalilla, mahdotonta se on huonosti valitulla biisillä.


Matalat maskaavat

Kuiva laulubiisi vaikkapa vain akustisella kitaralla höystettynä sopii minulle hyvin testimusiikiksi aluksi. Matalia taajuuksia kuuntelen sitten myöhemmin erikseen. Biisi joka sisältää infoa myös ihan matalilla taajuuksilla ja bassolinja on sellainen, että voit erottaa eri taajuuksien tasoeroja toisistaan on timanttia. Liian runsaat matalat taajuudet vievät ainakin minulta huomion pois puhetaajuuksista ja alakeskialueen ilmiöt jäävät huomaamatta. Tämän vuoksi olen erottanut nämä asiat toisistaan. Tietysti joku suoriutuu tästäkin kerralla ja hyvä niin. Minä en suoriudu joten hoidan hommat erillisinä.

 

Vertaile ja vertaile

Tee pieni muutos ja vain yksi muutos kerrallaan. Muutos päälle, muutos pois ja valitaan parempi. Seuraava pieni muutos ja vertailun voittaja jatkoon. Jotkut käyttävät isoa korostusta hakiessaan epämiellyttävää taajuutta ja tämä onkin ihan hyvä metodi. Mutta ennen tämän metodin käyttöä jonkun on pitänyt häiritä sinua ja tämä on sitten vain hyvä ja käytännöllinen tapa löytää häiritsevä taajuus. Jos korostat keskialueelta lähes mitä tahansa taajuutta riittävästi se kuulostaa epämiellyttävältä ja pahimmillaan päädyt vaimentamaan 300 – 4 000 Hz:n väliltä kaikkea pikkuhiljaa, ja metsään mennään niin että kolina kuuluu. Jotkut omaa toimintaa rajoittavat säännöt kannattaa laatia jos tunnistat itsesi edellisestä.

Paras tulos saadaan mittaamalla ja kuuntelemalla. Mutta johdonmukaisuus pitää siinäkin olla mukana. Ei esimerkiksi paljoa auta, vaikka mittaisi aivan oikein ja joka puolelta salia, jos sitten kuunteluvaiheessa pysyttelee mik-se-rin luona, ja jyrää kaikki muut kuuntelupaikat mennen tullen.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä ja muistakaa myös mitata!

•••

Reima Saarinen palkittiin Vuoden AV-kouluttajana 26. syyskuuta Helsingin Messukeskuksessa AudioVisual EXPO 2017 -tapahtumassa. Sen kunniaksi availemme nyt syksyn mittaan näitä Reiman aikanaan Riffiin toimittamia kolumneja verkossa luettaviksi. Tämä juttu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2015

Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

22.10.2017

Ikimuistoiset sessiot – Rake Eskolin

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka jäävät usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja ratkaisut syntyivät.
Pitkään kestäneen ja edelleen jatkuvan juttusarjan avasi aikanaan Rauli "Rake" Eskolin, joka kevättalvella 2014 poimi Riffin pyynnöstä esiin kolme ikimuistoista hanketta, hyvin erilaista sellaista. Ja näinhän tuo juttu silloin meni.


Neljä Ruusua: Uusi aalto (1999, Parlophone, EMI)

Eskolin oli vuonna 1995 tutustunut hiljattain Gabi Hakaseen, joka oli kiinnittänyt hänen Ann Bell Fell -kokoonpanonsa levy-yhtiölleen. Kahden levyn jälkeen Hakanen alkoi tilata konemusiikkiin friikahtaneelta Eskolinilta remixejä ja tuotantoja. Yhteistyön syventyessä miehet päättivät perustaa yhdessä tuotantoyhtiön. Neljän Ruusun Uusi aalto -albumi oli siihen asti enimmäkseen demoja tehneelle Eskolinille ensimmäinen iso albumiprojekti.

– Tähän levyyn liittyy tosi paljon sellaista mikä oli täysin uutta mulle. Neljä Ruusua halusi tehdä suomenkielisen paluualbumin, kun englanninkielinen sivupolku oli mennyt vähän reisille. Kuuntelin demoja ja totesin että näähän on helvetin hyviä biisejä.

Eskolin kertoo että ”vähän jänskätti”, koska oli elektro-miehen maineessa eikä ollut tehnyt professionaalimielessä yhtään bändilevyä, lukuunottamatta satunnaisia demoja 90-luvulla. Eli ei mitenkään hänen vahvinta aluettaan.

– Otin ennakkoa tuotannosta ja ostin itselleni Pro Toolsin 24 -bittisen ”Mix:in”, että tällä tää levy tehdään. Rummut äänitettiin Finnvoxissa. Silloin elettiin vanhan ja uuden murroskautta. Halusin ehdottomasti että rummut äänitetään nauhalle. Suoraan ”Toolsille” äänittäminen jotenkin ahdisti ja nauha oli mulle tuttu formaatti. Hauska sessio kun ei ollut mitään rutiineja mihinkään. Bändilläkin oli hillitön kokeilunhalu ja ne halusi lähestya asiaa laatikon ulkopuolelta.

Rumpuja äänitettäessä mikkien päälle laitettiin Finnvoxin kahviautomaatin muovikuppeja ja rumpujen eteen laitettiin erilaisia laatikoita, joissa oli mikrofoneja sisällä. Näitä raitoja myös käytettiin lopputuotteessa.

– Oli sivukanavia missä ajoin putkisäröä rumpuihin ja sellasta. Saatiin tosi persoonallinen rumpusoundi. Finnvoxin tila tuli vielä hyvin siihen mukaan. Olin ihan pihalla sen Pro Toolsin kanssa. Olinhan mä tehnyt mainoksia sillä, mutten ollut miksannut bändimusaa. Mentiin vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Siellä on jonkun verran tavaraa digitaalisella säröllä ja headroom loppui plugareista, mutta emmä niitä paljon murehtinut, jos se vaan kuulosti hyvältä. Ei jääty hieromaan paljon mitään vaan äänitettiin kaikki friikkailut talteen.

Maltoitko pitää sisäisen elektromiehen piilossa?
– On siellä jonkun verran niitäkin juttuja, mutta päätettiin kuitenkin tehdä oikeilla rumpukompeilla. Kyllä siinä kuuluu ajan henki. William Orbit oli just tehnyt Madonnan Frozenin ja tuottanut Bluria. Sehän teki semmoista aika metelöivää bändituotantoa. Tässä haettiin jotain vähän samanlaista.

– Studio ei ollut vielä rakennettu, joten tein sen loppuun Herodeksen studion sivuhuoneessa, nelikanttisessa kellarissa, jossa ei ollut mitään akustointia. Jos synalla soitti jotain bassokuviota niin se hävis aina välillä. Siellä oli semmosia järkyttäviä seisovia aaltoja.

Kuinka paljon sessio venyi ajallisesti?
– Siihen oli varattu aika paljon aikaa. Me tehtiin sitä melkein koko kevät ja sessiot on sikälikin jäänyt mieleen kun mun äiti kuoli niiden aikana. Se oli tavallaan raskasta, mutta samalla tosi hyvä että oli toi duuni niin sai uppoutua siihen. Muutenkin olin muuttanut pari kuukautta aikaisemmin Hämeenlinnasta Helsinkiin. Siinä oli semmonen uuden alun meininki niin bändillä kuin mulla. Se tuntu tosi hyvältä.

Vaikkei tietoa eikä taitoa kauheasti ollut ja pääpaino oli luovassa friikkailussa, niin masteroitu levy sai kehuja tiukasta ja kompaktista soundistaan. Mutta:
– Huomasin että kun olin äänittänyt finalizerilla sisään jotain raitoja, niin päällä ollut ylipäästösuodatin oli seitsemässäkymmenessäneljässä hertsissä ja se oli leikannut kaiken alapään pois myös masterista. Kukaan ei edes huomannut sitä.

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä?
– Ei tietysti niin hyvältä kun tämän päivän tuotannot, mutta se friikkailu ajaa sen ohitse. Siinä on paikoitellen semmonen arvaamaton ja rosoinen soundi. Kyllä mä tykkään kuunnella sitä. Alapäätä sais olla enemmän.

Suhteellisen kokematon juniori tuottamassa isoa bändiä. Vaikean oloinen tilanne, varsinkaan kun bändiproggiksien toteutuksesta ei ollut paljoakaan kokemusta. Sessioiden sosiaalinen puoli pitää hoitaa kieli keskellä suuta.
– Haasteellisin vaihe on pohjien soitto, kun kellään ei ole visiota mitä siitä oikeastaan tulee ja kaikki keskittyy siihen, meneekö basari pum pam pu-pu pam vai pum pam pum pa-pa. Varsinkin kun tuottajan työ perustuu osalta siihen, että näkee etukäteen, onko siinä hommassa potentiaalia ja mitä siitä voi tulla. Detaljien hierominen voi olla aika rasittavaa ja saattaa tuntua turhalta. Tottakai ne pitää olla kunnossa, mutta joskus saattaa mennä tahmeaksi. Siinä kohdassa tuottajan pitää osata käännellä niitä virtauksia, ettei juututa liian lyhytnäköisesti johonkin detaljeihin.

Pohjien äänittäminen onkin oikeastaan ainoa hetki jolloin koko bändi on paikalla. Siitä eteenpäin työskennellään enemmän yksittäisten soittajien kanssa. Mitä vähemmän kokkeja, sen intensiivisempi tunnelma.
– En muista että session aikana olisi ollut jotain hankaluuksia. Päinvastoin, johtuen just siitä kun kellään ei ollut mitään ennakko-odotuksia, niin kaikki oli innoissaan kun päästiin tekemään jotain uudella tavalla. Sen takia valitsin tän levyn, koska on suorastaan sääli, ettei samanlaista tilannetta enää tule. Että lähtee ihan noin puhtaalta pöydältä liikkeelle.


CMX: Aion (Herodes/EMI, 2003)

– Pidän tätä tietyssä mielessä hienoimpana sessiona mitä mulla on ollut. Sitä pidetään yleisestikin ehkä CMX:n parhaana levynä. Siitä on tietysti monia mielipiteitä …
Tilanne oli tämä:
– Olin tehnyt Gabi Hakasen kanssa Dinosaurus Stereophonicuksen (2000) ja siinä oli tullut paljon hyviä ideoita mutta se oli tehty enemmän retro-progetyyliin. Oli fiilis että haluttiin raskaampaa ja koneellisempaa lähestymistapaa, joka jäi toteutamatta. Välissä Gabi tuotti Isohaara-levyn. Nälkä jäi kuitenkin ja kun lähdettiin Aionia tekemään niin mä tykkäsin siitä biisimateriaalista ihan järjettömästi. Sehän on teemalevy pahuudesta ja paholaisesta, ja jotenkin meillä vaan musiikilliset intressit natsas täydellisesti.

– Ihan alusta alkaen oli myös selvää, että jotain olennaisia paloja puuttuu. Touhu meinas siinä alkuvaiheessa mennä vähän raskaaksi, kunnes ilmoitin että mä lähden kesken session pidennetyksi viikonlopuksi metsästysreissulle. Olin Keski-Suomessa kaminateltalla pari päivää ja jätkät oli sillä aikaa treenaneet ja tehneet uusia biisejä. Sieltä tuli muutama tärkeä biisi joiden puuttuminen oli ahdistanut meitä kaikkia. Sen jälkeen se loksahti todella hyvin paikoilleen.

Tästä eteenpäin inspiraation ja innoituksen määrä singahti täysin omiin sfääreihin ja tulosta syntyi vaivattomasti sessioiden loppuun saakka.
– Mä tein jousisovitukset ja pääsin niissä oikein friikkailemaan ja tekemään sellaista atonaalista juttua, jota en ole ennen tehnyt. Se sopi levyn semmoseen korkeakylttyyri-taidepläjäys-henkeen. Siihen tuli semmonen harras intensiivinen fiilis. Muistan kun se oli valmis, niin en pystynyt oikeen päästää siitä irti. Mä kuuntelin sitä ihan järjettömästi ja se on harvinaista mulle. Mä liikutuin joka kerta kun kuuntelin sitä levyä. Siinä vain meni joku kohilleen tosi hyvin.

– Siinä oli kaikkea sellasta joka saattaa kuulostaa pöyristyttävältä. Esimerkiks Yrjänä toi öljyvärimaalausvehkeet, jotka oli siellä Inkfishin suihkussa, joka oli sen jälkeen yltä päältä öljyväreissä. Jokaisen piti maalata taulu ja niistä piti valita levyn kansi. Sieltä tuli kaikenlaista ja Yrjänän maalaus sitten päätyi siihen levynkanteen. Se oli pieni juttu, joka tehtiin kuitenkin aika luontevasti, kaikki oli ihan fiiliksissä siitäkin. Oltiin, sanotaanko, herkistyneessä tilassa. Sellaiseen on vaikea päästä. Joko se  tapahtuu tai ei tapahdu. Silloin se tapahtui ja mä pystyin antamaan siihen hommaan niin paljon kuin oli mahdollista tiedollisesti ja taidollisesti.

Kaiken antaminen poiki hyvin. Aion nousi suomen albumilistan ykkössijalle kahdeksi viikoksi ja myi kultaa.
– Kun asiat natsaa niin se vaan näkyy ja kuuluu lopputuloksessa. Sitä ei voi väkisin tehdä. On meinaan yritetty.
Kummitteleeko tuon levyn tekemisessä saavutettu fiilis aina taustalla muita albumeja tehdessä?

– No ei siitä puhuta, mutta seuraava levy Pedot oli erilainen, paljon popimpi levy. Talvikuningas pääsi lähemmäksi Aionin fiilistä. Se myös paisui muodottoman isoksi. Että sen sai pysymään kasassa, niin se vaati paljon pähkäilyä. Siinä meinas kyllä tulla hulluksi.

 

Anna Abreu: Anna Abreu 
(2007, Sony Music)

– Talvikuninkaan perään tein Annan levyn ja sellaista hyppyä maailmasta toiseen ei olekaan vielä ollut. Oltiin silloin kaksi viikkoa Alavetelissä pohjanmaalla studiossa CMX:lle pohjia tekemässä. Ahdistava paikka kun ei päässyt mihinkään karkuun. Siihen aikaan Janne Halmkrona oli Sonylla A&R:nä ja hoiteli heidän Idols-kuvioita samalla ja vihjasi mulle että ”siellä on mukana semmonen 16-vuotias portugalilais-suomalainen kimma. Sä voisit tuottaa sitä…”
”Ok, olen mukana.”

– En ollut moneen vuoteen tehnyt mitään konepohjaista, mulla oli rokkitrippi meneillään. Paluu takaisin päivän poppiin vaati ison aivojen kalibraatio-operaation. Ylipäätään Annan levyn konseptin löytäminen, biisien etsiminen ja vielä silloin se Idols-julkisuus... Pyöritys mikä nuorella neidolla oli hillitön. Se menikin aika pitkälle multi-instrumentaalihommiksi.

Mä soitin ihan kaiken siihen ite, paitsi jouset. Nekin mä ääni-tin. Kaikki lattarihommat – kitarat ja lattaripiano kahden oktaavin välein. Bongot ja Cabasat myös. Käsiin sattui ihan sikana. Onneksi Beat Detective on keksitty. Aikataulu oli järjettömän tiukka kun se piti saada nopeasti ulos koska suosio oli tapissaan. Kaiken lisäksi mun kesäloma lähestyi.

Asiaa ei helpottanut Eskolinin tapa käynnistyä vasta kun deadline häämöttää kulman takana. Tasaisen tappavasti yhdeksästä viiteen ei vain inspiroi.
– Istuin siellä studiolla ja friikkailin soundien kanssa ja yritin inspiroitua. Totesin, että päivät rupee loppumaan ja levy-yhtiö alkaa olla huolissaan. Mites tää nyt onnistuu? Mä tein ratkaisun että asuin studiolla viimeiset viisi päivää ja soitin kaikki loput osat, tein kaikki editit ja miksasin sen koko levyn kahdessa ja puolessa päivässä. Mä tein silleen että mä miksasin aamuyöhön saakka ja heräsin aamu-seitsemältä jatkamaan.

Miten uskalsit luottaa omaan arvostelukykyyn kaiken tuon keskellä?
– Jännä juttu, mutta ehkä siinä vaiheessa oli tullut sen verran luottoa kuunteluun ja laitteisiin, että uskalsi. Mä olin vaihtanut mun miksauspolitiikkaa siinä Talvikuninkaan kohdalla. Siirryin analogiseen summaukseen, joka tavallaan helpotti tiettyjä asioita. Annan levy oli ensimmäinen konelevy, minkä tein samalla filosofialla.

– Halmkronan Janne A&R:nä oli mulle hyvä sparrauskumppani. Kun se ei kauheasti haukkunut, niin mä rohkaistuin siitä. Siinä kohtaa keksin tän systeemin, että näinkin voi tehdä, että vetää itsensä ihan ylikierroksille lopussa ja huomaakin että löytyy vielä ylimääräinen vaihde – myös luovassa mielessä, jota on vaikea saada jos näitä tekee vain päivätyönä. Se on oikeastaan sama fiilis, kun ekan kerran pääsee studioon niin sitä haluaa tehdä hommia yötä myöten. Se into on niin valtava. Mulla se into oli laantunut vuosien myötä ja mua ahdisti aina kun bändit tuli studioon samanlainen into päällä että ”nyt painetaan!!”

– ”Emmä jaksa, mä oon tehnyt tätä viisitoista vuotta, niinku oikeesti…”

– Mutta tässä mä kaivoin sen innon esiin kun mä sain tehdä sitä juttua itse itselleni ja omia voimavaroja hyödyntäen. Se oli aika mielenkiintoista, mutta pirun rankkaa. Lopputuloksesta tuli hyvä, huomioonottaen että konsepti syntyi ihan tyhjästä.

Abreun toinen ja kolmas levy toteutettiin samalla metodilla, jonka jälkeen tuottaja vaihtui.
– Mä jäin koukkuun siihen intesiteettiin. Siitä jäi hyvä fiilis. Eihän silleen voi koko ajan tehdä, siinähän tulis hulluksi. Pää ja kroppa hajoaa.

Tuolloin eli vuonna 2007 Eskolin oli tehnyt yhdeksän vuotta työkseen musiikkia. Tahti oli kova: sinä vuonna syntyi neljä levyä ja tulosta tuli: CMX: Talvikuningas (kultaa), Anna Abreu (tuplaplatinaa), 51 Koodia: Mustat Sydämet (heidän parhaiten myynyt levynsä), ja Herra Ylppö ja Ihmiset: Sata vuotta (kultaa, Emma sekä vuoden tuottaja-Emma)

– Silloin tajusin, etten voi jatkaa tällaista tahtia ja olenkin hidastanut siitä. Pääsin kuitenkin toteuttamaan multi-instrumentalistin fantasioitani. Annan levystä alkoi kesäloma. Pari päivää olin ihan pihalla, mutta viisi viikkoa ilman musiikkia, niin kyllä sitä toipuu.
 

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2014Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

22.10.2017

Yamaha Recording Custom– tarina jatkuu!

Klassisten länsimerkkien peesissä myös Aasian rumpujättiläiset alkavat tulla ikään, jossa omasta katalogista voi perustellusti ryhtyä julkaisemaan kerrannaisversioita. Yamaha esittelee uudistetun painoksen legendaarisesta Recording Custom -rummustostaan.

 

Rumpumerkkinä Yamaha täyttää pian 50 vuotta ja juhlaa enteillen palautti markkinoille yhtiön ehkä tunnetuimman rummustoperheen – Recording Customin.

Yamahan 9000-sarja toi aikoinaan 1970-luvun lopun markkinoille uutuutena koivurunkoiset, pitkillä tuplapesillä varustetut rummut, joiden ulkonäkö ja sointi alkoivat pian kerätä tunnustusta. 9000-sarja nousi suosioon erityisesti äänityskäytössä, ja malliston nimi muutettiin 1980-luvun puolivälissä virallisesti Recording Customiksi.

Siinä kun alkuperäinen Recording Custom oli suunniteltu takavuosien analogisen äänitysteknologian tarpeisiin, nyt julkaistu mallisto on viritetty vastaamaan 2000-luvun makumieltymyksiä ja työtapoja. Uusintajulkaisua markkinoimaan on valjastettu Steve Gadd, joka kertoo istuneensa ahkerasti suunnittelupöydän ääressä, kun vanhan malliston parhaita ominaisuuksia yhdisteltiin myöhemmin kehiteltyihin valmistusmenetelmiin.

Muun muassa japanilainen koivu on nyt vaihtunut pohjoisamerikkalaiseen ja reunaviiste jyrkkeni 30-asteiseksi. Rungotkin ovat keventyneet entisajoista, ja ne on nyt laminoitu kuudesta millin vahvuisesta koivukerroksesta.

 

Kokoaan isompi

Riffin testiin valittiin monikäyttöinen, sattumoisin Gaddin itsensäkin suosima 20-tuumaisen bassorummun sisältävä runkopaketti. Siinä on Gaddin vaatimuksesta vakiona korotin, jolla bassarin säkäkorkeus nousee 22-tuumaisen tasolle. Tällä konstilla nuijanvartta ei siis tarvitse lyhentää, jotta se osuisi napakymppiin bassorummun kalvolla.

Korottimen voi halutessaan irrottaa, ja pyöräyttämällä sille räätälöityä lovettua puuvannetta hieman eri asentoon saa bassarin laskettua lattiatasoonkin.

Bassarin jalat lukittuvat yhteen fiksattuun etukulmaan, ja tarkempi korkeuden ja piikkien säätö hoituu rumpuavaimella.
Korottimella ja Powerstroke 3 -tyyppisellä soittokalvolla varustettu rumpu ei ainoastaan näytä vaan hämäävästi kuulostaakin kokoaan suuremmalta. Se sietää yllättävän löysääkin virettä, ja pikkuisen kiristämällä soundi sen kun paranee ja muhevoituu.

Bassarin polkaisu tarjoaa lukemattomilta kasarialbumeilta (ja myöhempien aikojen samplekokoelmilta) tutun Recording Customin tyyppisoundin, jonka koivuisen kaikukopan ”kilahduksen” saa vaimennettua kevyellä kangasrievulla, jos tarve – tai äänittäjä – vaatii. Arkikäytössä soundi on kylläkin niin hallittu ettei demppiä välttämättä tarvita.

 

Laakista talteen

Tomit ripustetaan Yamahalla nykyään taas rohkeasti bassorummun varaan, ja kolmireikäinen pidike jättää kahdenkin etutomin asetelmassa tilaa vaikkapa splashin telineelle. Yamahan klassinen pallonivelen ja kiinnityspuikon yhdistelmä on huippuhyvä: vankka ja luotettava, nopea kiinnittää ja irrottaa, ja mikä parasta, se tarjoaa portaattoman säädön tomin sijainnille ja kulmalle.

Kevyillä prässivanteilla varustetuissa tomeissa kuulee tutulta kalskahtavaa napakkaa aluketta ja hallittua selkeää jälkisointia eli juuri sitä perushyvää soundia, jota esimerkiksi levyraidoille usein kaivataan.

Yamahan logoilla somistetuilla ambassadoreilla ja keskimääräisen kireillä virityksillä rummusto tulostaa laadukasta, elävää studiosoundia, joka uppoaa sellaisenaan vaikkapa pop-, lattari- ja fuusioympäristöön.

Tomit pelaavat mainiosti löysemmilläkin vireillä ja tuottavat laakista tallennuskelpoista ääntä, joka ei vaadi miksaustiskin takana kummempia toimenpiteitä.

 

Perinnettä uudistaen

Kokeillun Recording Custom -runkopaketin hinta virvelin kanssa kiipeää liki neljään tonniin – ja vastaava 22-tuumaisen bassarin ja 16-tuumaisen lattiatomin paketti vähän ylikin – eli kyseessä ei ole mikään jokapojan rummusto. Neljän pintaviimeistelyn valikoima on tyylikäs, mutta varsin kapea ammattimallistoksi. Niukkojen värivaihtoehtojen vastapainoksi laaja irtorumpujen tarjonta tuo mukavasti valinnanvaraa setin koostamiseen. Esimerkiksi bassorumpuja on tarjolla 18–24-tuumaisina ja suosittua 22-tuumaista jopa kolmella syvyydellä.

Yamahan Recording Custom on ollut vuosikymmeniä tietynlainen referenssikalusto, ja se saattaa olla nimensä mukaisesti maailman eniten levyille äänitetty rumpusetti. Näistä perinteistä ponnistava uusintapainos tarjoaa päivitetyssä muodossaan varsinaisten vintage-klassikoiden aikakauden jälkeen arvoon nousseita ominaisuuksia, jotka sopivat niin äänityksiin kuin monikanavaiseen lähimikitykseen keikkatilanteessa. Jo akustisilta lähtökohdiltaankin ”valmiiksi ekvalisoitu” rummusto pelittää kiitettävästi myös ilman mikkejä.

 

Yamaha Recording Custom

Studiorummuston uusintapainos

• 20" × 16" bassorumpu ja
• 10" × 7", 12" × 8", 14" × 13" tomit (hintaluokka 3350 e)

Virvelit


• 14" × 5,5" messinki (hintaluokka n. 500 euroa)

 


• 14" × 6,5" alumiini (hintaluokka n. 550 euroa)

 

• 14" × 7" teräs (hintaluokka n. 550 euroa)

Lisätiedot: F-Musiikki

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen ja sen tekniset ominaisuudet vastaavat testattua kappaletta, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
21.10.2017

PreSonus® FaderPort 16 sujuttaa DAW-ohjelmien käyttöä

HUI- ja Mackie Control -prokollia noudattava FaderPort 16 sopii valmistajan mukaan minkä tahansa DAW-ohjelman ohjaimeksi.

PreSonus Mix Production Controller -malliston uusin tulokas liitetään titeokoneeseen USB 2.0 -väylän kautta ja se tarjoaa audiosekvensserin hallintaan transport-kontrollit, sekä kerrallaan aina 16 kanavan liukusäätimen ynnä mute- ja solo-toiminnot.
Ohjain ei vaadi erillisiä ajureita tietokoneelle, vaan se toimii plug’n play -periaatteella.

Kosketuksen tunnistavia motorisoituja liukusäätimiä on 16 ja niiden liikeradan pituus on 100 mm. Liukujen ohessa kansilevyyn on sijoitettu 89 painokytkintä, joiden kautta voidaan hallita 102 eri toimintoa. 
Esimerkkeinä PreSonus mainitsee aaltomuodon zoomauksen, klikkiradan tempon säädön yksinkertaisesti täppäämällä, plug-in-efektien muokkauksen, unohtamatta tietenkään varsinaista miksausta liukusäätimillä.

FaderPort 16:n erityislaatuinen Session Navigator tarjoaa kahdeksan ennalta ohjelmoitua näppäintä, joille on asetettu työn kannalta kriittisimmät ja useimmin tarvittavat komennot. Pysyvästi tietylle toiminnolle varatut kytkimet mute- ja solo-toiminnoille, tai vaikkapa kaikkien raitojen äänitykselle nopeuttavat työskentelyä, kun ne löytyvät aina samoista paikoista.
Lisäksi kansilevyssä on neljä kytkintä, joille käyttäjä voi tse ohjelmoida oman työnsä kannalta oleellisia toimintoja pikavalinnoiksi.

Työn opasteiksi painonäppäimet on valaistu ja niiden ohessa kansilevyn 16 viestikenttää pitävät käyttäjän tilanteen tasalla, kerrotaan PreSonukselta.

Kommunikaatio on kaksisuuntaista ja FaderPort 16 toimii miksatessa sujuvasti hiiren rinnalla.


Lisätiedot: Nordic Audio Distribution

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

 

20.10.2017

MXR M293 Booster Mini – pieni mutta pippurinen

Minipedaalit taitavat kuulua nykyään aika monen pedaalivalmistajan valikoimiin ihan jo niiden suosion vuoksi. Ja jos pedaalin perustoiminnot ovat yksinkertaiset eikä kytkentä vaadi tilaa, niin silloin mini-koko on entistä perustellumpi.

MXR M293 Booster Mini on juuri tällainen. Alumiinikoteloon pakatussa pedaalissa yhdistetään Dunlopin kahden muun efektin ominaisuuksia eli Echoplexin etuastetta sekä Micro Ampin voimaa.
MXR M293:n soundia kontrolloidaan kahdella säätimellä. Volumella säädetään haluttu boost-taso, ja tulivoimaa onkin tarjolla enimmillään peräti 23 desibeliä. 19,5 desibelin gain-määrällä kohinatasoksi ilmoitetaan -82 dBV.
Tone puolestaan on säädettävä alipäästösuodin, jolla sointia voi tummentaa ylätaajuuksia vaimentamalla.

MXR M293 Booster Mini tarjoaa myös mahdollisuuden muuttaa Echoplex-etuasteen signaalin tasoa. Tämä tapahtuu avaamalla pedaalin takakansi ja säätämällä sisältä löytyvää trimpot-potentiometriä. Myötäpäivään kytkennän taso nousee, vastapäivään se laskee.

MXR M293 Booster Mini toimii yhdeksän voltin verkkolaitteella, ja sellainen toimitetaan pedaalin mukana.

 

 

Lisätiedot: Dunlop

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

 

 

19.10.2017

LiveFIN on keikkasektorin uusi etujärjestö

Suomeen syntyy uusi musiikkialan järjestö, joka kantaa nimeä LiveFIN. Nimensä mukaisesti LiveFIN keskittyy elävän musiikin alan kehittämiseen, lainsäädännön kommentoimiseen ja yhteistyön lisäämiseen. Tämän lisäksi järjestö ryhtyy keräämään tietoa alasta säännöllisesti.

Mukana järjestössä on klubeja, esiintymisareenoita, festivaaleja, elävän musiikin yhdistyksiä, konserttitaloja sekä keikkoja järjestäviä yrityksiä ja yhdistyksiä. Uuden järjestön pyrkimys on kattaa mahdollisimman laajasti kotimaiset keikkajärjestäjät.

– Liveala on Suomessa liikevaihdoltaan erittäin merkittävä, mutta alan asioiden ajaminen on hajaantunut ympäriinsä. LiveFIN edustaa koko alaa ja haluamme jäseniksi kaikki alalla toimivat. Liveala tarvitsee vahvan äänen, jotta saadaan vietyä toimintaa yhtenä rintamana eteenpäin. Yksittäistä klubia ei ehkä kuunnella, mutta usean sadan miljoonan liikevaihdolla pelaavaa toimialaa kyllä, toteaa LiveFIN:n perustajiin kuuluva Tanssisali Lutakon Jonna Paananen.

LiveFIN:n ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi on nimetty pitkään livealalla, muun muassa Helsingin Nosturissa työskennellyt Salla Vallius. Valliuksen mukaan järjestön ensimmäisiin tehtäviin kuuluu yleisen tilanteen kartoittaminen, päättäjille viestiminen, tilastoiminen, tiedon jakaminen asiantuntijaelimille sekä yhteistyön käynnistäminen muiden musiikkialan järjestöjen kanssa.

– Siinä sitä onkin ensimmäiselle syksylle mukavasti hommaa, Vallius naurahtaa.

Valliuksen mukaan LiveFIN:ä tarvitaan, jotta alan uskottavuus ja arvostus kasvavat ja alan käytänteet ja toimijoiden kohtelu esimerkiksi viranomaismääräyksissä yhtenäistyvät.

– Luvissa ja säädöksissä on vaihtelua valtakunnallisesti. Haluamme yhtenäistää säätelyä ja purkaa ongelmakohtia. Toimintaedellytyksiä kehittämällä on mahdollista lisätä työllisyyttä, sillä ala on nykyiselläänkin suuri työllistäjä. Toimintaa tehostamalla sekä ammattimaistamalla työpaikkojen määrää on potentiaalista edelleenkin kasvattaa, Vallius päättää.

Salla Vallius aloittaa LiveFIN:in toiminnanjohtajana marraskuussa.

Lisätiedot: Salla Vallius, toiminnanjohtaja
 

18.10.2017

Lappeenrannan kaupunginteatterin Lokki-näytelmään etsitään miespuolista avustajaa

Lappeenrannan kaupunginteatteri etsii 18–60-vuotiasta miestä avustajaksi Anton Tšehovin Lokki-näytelmään.

Klassikkonäytelmän harjoitukset alkavat joulukuun alussa ja ensi-ilta on 3. helmikuuta 2018. Lokin ohjaa Lappeenrannasta kotoisin oleva Marjo-Riikka Mäkelä, joka toimii Hollywoodissa ohjaajana, näyttelijäntyön valmentajana ja opettajana.

Aikaisempi esiintymiskokemus, liikunnallisuus, musikaalisuus ja soittotaito katsotaan eduksi.

Valintakoe pidetään kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä keskiviikkona 8.11. klo 17. Valintakokeeseen tulee ilmoittautua vapaamuotoisella hakemuksella 7.11. mennessä.

Lisätietoja ja ennakkoilmoittautuminen sähköpostitse: Teatterinjohtaja Timo Sokura

 

18.10.2017

Stingin ”Viimeinen laiva” Turun kaupunginteatterissa

Peruskorjattu Turun Kaupunginteatteri avattiin Stingin säveltämän ”Viimeinen laiva” -musikaalin Euroopan kantaesityksellä.

Kun ohjaaja Mikko Kouki näki The Last ship -musikaalin Broadwaylla muutama vuosi sitten, hän halusi tuoda tarinan Turkuun – kaupunkiin, jonka telakkateollisuutta uhkasi tuolloin syöksykierre. Vaikka kierre pian kääntyikin onneksi nousuun, tuotantopäätös pidettiin.
Ja hyvä niin. Tätä kirjoitettaessa jo tuhannet suomalaiset ovat käyneet huumaantumassa Stingin, John Loganin ja Brian Yorken kirjoittamasta ja Stingin säveltämästä musikaalista, ja tuhannet ehtivät vielä ennen esityskauden päättymistä.

Broadwaylla The Last ship ei menestynyt. Syytä on vaikea tajuta, floppi kertonee enemmän amerikkalaisyleisön mausta kuin itse musikaalista. Ainakin Turun versio tihkuu kirkkaan ja kypsän näyttämöteoksen ydinmehua, ja musikaaliksi paketti on niin hiottu kuin pitääkin.
Puleerauksen vastapainona tarjolla on yleismaailmallista, rouheaa kosketuspintaa. Ja musikaaliteoksien tärkein elementti – musiikki – sehän toimii aivan tautisen hyvin.

Yllä olevaa ei tarvitse sanoa Stingin takia, vaan ennemminkin Stingistä huolimatta. Itse en ollut seurannut Stingin uraa yli vuosikymmeneen, sitten viimeisen varsinaisen studiolevyn (Sacred Love, 2003), enkä ollut kuullut tahtiakaan The Last shipin musiikkia, joten astuin remontoidun Turun kaupunginteatterin katsomoon avoimin korvin ja silmin. Ehkä jopa lievästi ennakkoluuloisena: ”tjaha, mitä tästäkin tulee...”.
Tulikin täydeltä laidalta jotain, mitä ei osannut odottaa.

Stingin aiheeseen, musiikkiin ja lyriikoihin perustuva ”Viimeinen laiva” on artistin lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuava kirpeä kertomus, jonka käynnistävänä konfliktina on koillista Englantia ravistellut telakkateollisuuden alasajo. Sting itse kasvoi Newcastlen tuntumassa Wallsendissä, Pohjanmereen virtaavan Tyne-joen rannalla.
Samaa jokea pitkin lipuivat kaukaisuuteen myös maailman suurimmat tankkerit ja risteilijät, kunhan tuhannet työstään ylpeät hitsarit ja peltisepät olivat ensin pykänneet ne kerrostaloja korkeammiksi kelluviksi teräsvuoriksi. Musikaalin tapahtumat on sijoitettu tähän nimenomaiseen kaupunkiin.

Teoksen oikeudenvalvoja ei asettanut ehtoja Euroopan kantaesitykselle, vaan Turussa saatiin päättää itse kaikesta, lavastuksesta roolijakoon. Omavaltaisuus ei ole pudottanut rimaa, esimerkiksi pääroolit on miehitetty täkäläisen musikaaliosaamisen huippua edustavilla vierailijoilla.

”Viimeinen laiva” kertoo kaupungista ja yhteisöstä, jonka elämä on sukupolvesta toiseen pyörinyt telakan ympärillä. Turussa tarinaa kertovat musikaalikonkareihin lukeutuvan Taneli Mäkelän mainio, pubissa viihtyvä pastorihahmo isä O’Brien sekä valiojoukko musikaaliartistien nuorempaa polvea.

Päähenkilö Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) unelmoi nuorukaisena – Stingin tavoin – toisenlaisesta tulevaisuudesta, ja jättää taakseen niin kaupungin, telakan kuin elämänsä rakkauden. Viisitoista vuotta myöhemmin maailmalta kotiin palatessaan Gideon löytää telakan henkitoreissaan ja nuoruudenrakastettunsa Megin (Anna Victoria Eriksson) toisen miehen, Arthurin (Suurlähettiläistä tuttu Jussu Pöyhönen) sylistä.
Gideonin on kohdattava menneisyytensä sekä tekojensa seuraukset monessakin mielessä, ja varsin kipeiden valintojen eteen joutuvat musikaalin kaikki päähenkilöt.

Perusvireeltään melankolisen kertomuksen käänteissä on haikeutta ja suruakin, mutta päällimmäiseksi nousee lopulta ajatus yhteisöllisyyden voimasta ja siitä, että luovuttaa ei kannata. Lopussa kaikki kääntyykin paremmaksi kuin miltä alkoi jo näyttää, ja kun ”viimeinen laiva” lopulta lipuu telakalta Tynen aaltoihin, herraskainen sievistely samppanjapulloineen saa kyytiä. Alus kastetaan neitsytmatkalleen seudun kansainvälisesti tunnetuimmalla panimotuotteella, Newcastle Brown Alella.

 

 

Katsoin Turun esityksen viikkoa myöhemmin kun Sting itse oli käynyt kehumassa pystyyn musikaalinsa ensimmäisen ei-englanninkielisen version. Stingin kehuille oli helppo löytää katetta, vaikka hän jäävi olikin. Lokakuun alussa nähty, ensi-illasta kypsynyt ja kehittynyt esitys kulki sooloista kuoro-osuuksiin pakottomasti ja varmasti, ja joukkokohtauksissa Jouni Prittisen koreografioiden äijäilevät kansantanssivaikutteet nousivat mukavasti esiin. Jalkojen ponteva tömistely natsasi hienosti rempseään musiikkiin.

Kirkkaalta, selkeältä ja lämpimältä soundaavan musikaalin äänisuunnittelusta vastaavat Iiro Laakso ja Eero Auvinen, jotka myös yleensä miksaavat esityksen. Arvioidussa näytöksessä laulajia miksasi Jari Tengström, jonka työsarkaa teatterin uuden kaiutinjärjestelmän pystyttämisessä kelpaa samalla kiitellä: soinnista löytyy reippaan dynamiikan lisäksi potkua, jota ei tarvitse puristaa esiin volyymihanaa nostamalla.

Esityksen vavahduttavinta visuaalista herkkua tarjoili Sanna Malkavaaran videoprojisointi, joka loi unenomaisen taustan kuunvalossa välkkyvän, usvaisen joen partaalla tapahtuvalle kohtaukselle.

Sting hämmästeli käydessään, kuinka hyvin suomen kieli soikaan hänen musiikissaan. Eihän se soi, jos ei sitä osaa panna soimaan. Mikko Koivusalon nimi on tainnut jäädä kaikissa Stingin kuuluisaa kehuskelua toistaneissa lehtijutuissa mainitsematta, joten mainitaan se tässä useampaan kertaan. Suomennos on käänteissään mainio, maukas, kekseliäs – saako sanoa nerokas.
Kielipelien armoitetuksi taituriksi tiedetyn Koivusalon ratkaisuja voi muuten ihan mielenkiinnosta peilata alkuperäiseen lennosta, sillä englanninkieliset lyriikat pyörivät infonäytössä, joka on viritelty näyttämön sivustalle ulkomaalaista katsojapotentiaalia varten.

Turun kaupunginteatterissa musiikista vastaa kapellimestari Jussi Vahvaselän johdolla sikäläisittäin poikkeuksellisen iso 11-henkinen bändi, jonka kolme kosketinsoittajaa huolehtivat piano-, urku- ja mattosoundien lisäksi kolmen jousisoittajan tuplaamisesta, soittavat haitaria sekä vastaavat lukuisien ”irkkupillien” soundeista.
Kaksihenkinen kitarapultti hoitaa sähköisten sekä teräs- ja nylonkielisten akustisten kitaroiden ohessa mandoliinin.
Rumpali, perkussionisti ja basisti rakentavat kimpassa vankan perustan muheville sovituksille.

”Viimeinen laiva” ei ole – luojan kiitos – ”rockmusikaali” eikä myöskään rykelmä poppikipaleita, jotka on siirretty teatterinäyttämölle aasinsilloiksi puhekohtausten väliin.
Ei, ”Viimeinen laiva” on ihan oikea musikaali, jossa soi liki tauotta, myös dialogin alla ja väleissä. Nuotteja on ilmassa paljon enemmän kuin käsiohjelmaan merkityn 25 kappaleen edestä, ja jos soittoa olisi muutama tahti lisää, musikaalia voisi kutsua läpisävelletyksi.
”Viimeisen laivan” musiikki esittelee reilusti kuudenkympin iässä uudistuneen, mutta silti tunnistettavan säveltäjän ja sanoittajan, jonka kynä tuntuu vain terävöityneen iän myötä. Musikaalin biisit soivat kaikissa kuviteltavissa olevissa kolmijakoisissa ja -muunteisessa tahtilajeissa. Perustana on akustishenkinen irkku/kelttipoljento, ja väliin mahtuu tilkkanen pehmeää lattaria – ja ehkä rippunen sitä poppiakin.

”Viimeiseen laivaan” sävelletyistä monista originaalikappaleista nousevat esiin ainakin ponnekkaan pelimannihenkinen shuffle ”Ei muuta oo” (What have we got) sekä tummasti keinuva pääteema ”Viimeinen laiva” (When the last ship sails), joka kuullaan eri sanoilla ainakin neljässä kohtauksessa.

Heti alussa kuultavat unelmoiva Sielujen saari (Island of souls) ja rullaava Ennallaan (All this time) ovat tuttuja melodioita Stingin 1990-luvun alun Soul Cages -albumilta.
Pari muutakin numeroa on napattu Stingin aiemmilta sooloalbumeilta, mutta jo muutaman tahdin jälkeen nekin kuulostavat siltä kuin olisivat alun perinkin kuuluneet juuri tähän näyttämöteokseen.

 

”Viimeisen laivan” musiikin, äänen ja valojen toteuttamisesta kerrotaan laajasti Riffi-lehden painetussa numerossa 6/2017 (ilm. 7. joulukuuta).

Viimeinen laiva Turun kaupunginteatterissa 7.10.2017.


 

18.10.2017

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy