Levyarviot

Olli Soikkeli Trion energisoivaan ja perinnetietoiseen jazz-svengiin ei tunnu kyllästyvän sitten millään. Trion albumista tuli minulle talven kuunnelluin levy.

Muusikko/toimittaja Suonna Konosen vetämä Huojuva lato on julkaissut seitsemännen albuminsa, joka jatkaa yhtyeen verevää ja sanoituksellisesti nerokasta linjaa.

Emmi Kujanpään esikoisalbumin musiikillinen maailma kuplii itämerensuomalaisen ja bulgarialaisen kansanmusiikkimaailmojen sävyjä, ripauksella tuvalaista tunnelmaa ja yhden kappaleen nyrjähtänyttä sirkusmaailman haikeaa outoutta.

On artisteja, joista voi sanoa, että he soittavat oikeastaan ihan omaa musiikkityyliään, tässä tapauksessa ”Sonny Landreth -musiikkia”. Oma soundi ja tyyli musiikintekijänä on jalostunut sen verran tunnistettavaksi.

Jo vuodesta 2006 toiminnassa ollut Pintandwefall on samaan aikaan sekä aliarvostettu että yllättävän merkittävä yhtye kotimaisella rock-kentällä. Vaskivuoren lukiossa perustetun yhtyeen filosofian ytimessä on aina ollut musiikin omaehtoinen tekeminen huolimatta siitä, osataanko soittimia soittaa niin sanotusti ”kunnolla”.

Vuonojen maassa virtaa muutakin kuin black metallin tummaa eliksiiriä. Norjalainen Leprous on mielenkiintoinen orkesteri, jonka juuret ovat syvällä minimalistisen progressiivisen rockin kehdossa.

PK Keränen on 40 vuotta ollut 22-Pistepirkko-yhtyeen ääni. Serobi Songs on Keräsen ensimmäinen soololevy, jota saatiin odottaa peräti neljä vuotta. Lopputulos oli sen arvoinen, virheetön mestariteos.

Kotimainen psykedeelisen black metallin mestari Oranssi Pazuzu palaa jälleen levytyskantaan kenties kunnianhimoisimmalla ja suurimmalla julkaisullaan.
Tuulidemoni levittää jälleen siipensä vuoden 2016 käänteen tekevän ”Värähtelijä” -albuminsa jälkeen täysin uudella albumillisella soonista tuhoa ja kosmista kauhua.

Aina joskus vastaan tulee artisti tai yhtye, josta pitää ihan heti. Ensi kuulemalta. Tässä yhtyeessä tuo ainakin omalla kohdallani toteutuu. Maustetytöt Vaalasta, Suomi, oletko valmis?

Pekko Käppi on aikakautemme kansanmuusikoista yksi merkittävimmistä. Isoin ansio on tietenkin jo unohdetun jouhikon tuominen 2000-luvulle. Nyt Käppi on palannut juurilleen rekilaulujen pariin.

Kolmannella levyllään Joonas Widenius Trio jatkaa musiikillista tutkimusmatkaansa yhä kauemmaksi Andalusian niemimaalta. Flamenco on enää viitekehys, minkä sisällä toimitaan. Lopputulos on jotain uutta ja ennen kuulematonta. Tuottajana levyllä on brittiläinen Colin Bass.

Teosto-palkittu laulaja Stina Koistinen hiljentyy ensimmäisellä soolollaan pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Pienieleiset laulut kulkevat elämää nähneen pianon säestyksellä ja kaikki on kovin haurasta. Tekstit nousevat pintaan ja pala kurkkuun.

Andy McCoy on 2000-luvulla ollut otsikoissa lähinnä ulkomusiikillisista ansioistaan. Vaikka Andyn parhaat timantit löytyvätkin edelleen Hanoi Rocksin levyiltä, on uusi levy kova näyttö aikakautemme värikkäimmän rockpersoonan biisintekijäkyvyistä.

Hyvä musiikki on ajatonta, eikä se ole sidoksissa muoti-ilmiöihin. Tämä kiteytyy Tasavallan Presidentin musiikissa. Kansallisylpeytemme pystyy väkevällä soitollaan hätkähdyttämään liki viidenkymmenen vuoden päästäkin.

Italialais-irlantilaiset sukujuuret omaava, hiljattain 69 vuotta täyttänyt kitaristi-laulaja Chris Rea ei totisesti kyllä kaipaa mitään neliapilaa, mitä musiikin tekemiseen tulee. On aivan käsittämätöntä, millaisena ”julkisena salaisuutena” mies tuntuu aina tähän asti säilyneen, vaikka takana on ihan näihin aikoihin asti julkaistua, tasaiseen tahtiin tuotettua, erittäin laadukasta ja monipuolista musiikkia laajalla tyylikirjolla popista rockiin ja bluesiin.

Kahdeksan eri puolilta maailmaa Suomeen saapunutta ja tänne asettunutta muusikkoa. Kahdeksan juuri heille erityisesti sävellettyä kappaletta, joiden höysteenä soivat vieraan kotimaasta muistuttava olevat äänimaisemat. Ei ihan tavallinen levy.

Sid Hille ja Herbert Könighofer tapasivat ensi ensi kerran Salzburgin rautatieasemalla syyskuussa 2016. Kolme tuntia sen jälkeen he nousivat lavalle soittamaan yhdessä yleisön eteen ilman ennaltasovittua ohjelmistoa, harjoittelua tai strategiaa.

Deathcore on genre, jossa on tapahtunut paljon muutosta 2010-luvulla. Death metallin ja metalcoren sekasikiönä tunnettu genre nousi kyseenalaiseen maineeseen MySpace-aikakautena, jolloin bändit kilpailivat lähinnä siitä, kenen logo on vaikeammin luettavissa, kenellä on geneerisimmät breakdownit ja eniten reikiä naamassa.

Hollannin ”ihmelapset”, ”psykedeelistä bluesrokkia” soittava DeWolff on ehtinyt jo seitsemänteen studioalbumiinsa.

Tätä tiedettiin odottaa: kooste Kynä & Kumppanit- konserteista neljältä paikkakunnalta loppuvuodesta 2018. Levy ei sisällä yhtään studiolevyn kappaletta vaan painotus on vähän tuntemattomammissa biiseissä.
Miehellä biisejä riittää, onhan kyseessä eräs maamme merkittävimmistä muusikoista ja lauluntekijöistä.