Musiikki muistuttaa koronaa: kaikilla on asiasta mielipide ja jokainen on asiantuntija.
Ajankohtaista / alangon päiväkirja
Tarttuminen on tärkeää – tartu hetkeen, carpe diem. Silloin antaa mahdollisuuden jollekin hyvälle, jonka merkitystä tai tarkoitusta ei välttämättä juuri sillä hetkellä ymmärrä.
Äänisuunnitteluhommat ovat mukavia, mainiota vastapainoa sävellyskeikoille, ja usein asiakkaalla on selkeä näkemys tuotteensa äänimaailmasta. Lähes poikkeuksetta olen saanut varsin yksityiskohtaisen ohjeistuksen toivomuksineen, ja se tekee hommasta vieläkin helpomman.
Olen oppinut puskemaan duunia silloinkin, kun mistään ei tunnu tulevan mitään. Mekanismi, joka ottaa ohjat väliaikaisesti vaikkapa stressin yllättäessä, on mielenkiintoinen: olen lakannut huolestumasta, jos pitkään työstetyn projektin kanssa päädytään umpikujaan. Yleensä on kumminkin aika pienestä jutusta tai tauosta kiinni, että pato murtuu.
Olen tainnut mainita jo pariinkin kertaan, että vakuutusyhtiön korvauspuolella ihan sinuttelivat minua 1990-luvulla. Sittemmin, kun ryhdyin itse roudaamaan kamojani mennen tullen ja palatessa, tuo keikoilla tarvittava tavaramäärä väheni, ja samalla myös katastrofien osumafrekvenssi hivenen helpotti.
Olen niin tuhottoman monta kertaa kertonut joko itseeni tai lähipiiriini kohdistuneista katastrofeista, että olen jo alkanut epäillä tuhoalttiuden olevan jotakin ylimaallisempaa. Pikkuisen kyselykierroksen jälkeen ynnäsin kumminkin ns. normiporukan toheltavan tismalleen samalla tavalla. Mittakaava vain on “hieman” toisenlainen – kuin vertaisi pipettiä ämpäriin.
Olen yleensä jaksanut kitistä ja nitistä asiasta jos toisestakin kuin mikäkin äkäinen vanha äijä, vaikka olenkin vain… ööh, äkäinen vanha äijä. Tällä kertaa ajattelin olla kiitollinen, totella uudenvuoden mantraani ja yrittää olla positiivisempi ihminen.
“Hevon satulat ja halavatun kuolaimet.” Kiroilen tätäkin kirjoittaessani (yksin), kun tekstinkäsittelysofta takkuaa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru on puolikas suru ja jaettu kakku on – no hemmetin paljon pienempi kakku, tietysti.
Kaverini harrasti intohimoisesti BMX-pyöräilyä, ja tyypilliseen varusteharrastajatyyliin oli hankkinut kaapin täydeltä settiä: kypärän, hartiasuojat, kyynär- ja polvisuojat, sekä tuiki tärkeän selkäpanssarin – siis todellakin, koko hemmetin satsin. Alennuksella.
Rakas päiväkirjani, en voi väittää olevani erityisen taikauskoinen tai taipuvainen uskomaan kummallisiin salaliittoihin, numerologiaan, vampyyreihin tms. enemmän vähemmän metafyysisiin muka-kokemuksiin. Pikemminkin olen aina pitänyt itseäni jalat-tiukasti-maassa-tyypiksi, jopa satunnaisen popkohtauksen valtaan joutuessani.
Joskus 1990-luvun puolivälin tienoilla sain kunnian päästä tekemään eräästä kotimaisesta klassikosta uudelleenmiksausta. Duuniin liittyi aivan erityistä gloriaa jo siksi, että hieman nuorempana poikana fanitin täysillä biisin laulanutta naisartistia, ja vaikka kyseinen artisti olikin pääasiassa näyttämötaiteen edustaja, selviytyi hän muitta mutkitta myös musiikillisen annin tarjoamisesta. Olinkin syystä kovasti innoissani tästä tehtävästä.
Luulenpa, että luovalla alalla työskentelevien henkilöiden niin sanotut indeksikorotukset ovat unohtuneet viimeiset 15 vuotta putkeen, ja sen seurauksena täysipäi(väi)sten muusikkojen (yms. luovien ihmisten) ostovoima ei ole ihan parhaalla mahdollisella tolalla. Syytä tähän lienee sopivaa hakea myös osittain peiliin katsomalla, vastapuoli kun saa tavoitteensa läpi usein aivan liian helposti.
Rakkaat lukijat. Toisinaan vastaani tulee ihmisiä, joiden tapaturma-alttius ylittää normaalin käsityskyvyn rajat. En tarkoita tällä peiliin katsomista, vaan pääkaupunkiseudulla ja ihan hivenen sen ulkopuolella asustavaa kaksikkoa (basisti ja rumpali), jolle mikä tahansa sekä inhimillinen että epäinhimillinen on tuttua.
Jokusen vuoden tien päällä viettäneenä taidan pikku hiljaa kuulua niihin ihmisiin, jotka eivät enää jaksa uskoa käsitteeseen “älykkyysosamäärä”. Sen sijaan olen vakuuttunut, että on olemassa geneettisesti muunneltu, jokaiselle alalle väkisin tunkeutuva etäisesti ihmistä muistuttava olento jonka älykkyydestä puhumisen yhteydessä kannattaisi pikemminkin käyttää käsitettä “älykkyysjakojäännös”, ÄJJ.
Vilkaisu kelloon kertoo, että olen odottanut vuoroani jo 12 minuuttia, aivan erityisen kiltisti. Kuusi minuuttia myöhemmin jonotusääni katkeaa ja puhelin alkaa tuutata normaalisti, muutama tavallinen tuuttaus ja sitten semmoinen pahaenteinen, nopeampi tuuttaus. Katson epäuskoisena puhelimeni näyttöä: puhelu katkaistu!
Ihmisillä on taipumus ymmärtää kuultu tai luettu asia omalla tavallaan, itselleen edullisessa muodossa. Tämä saattaa tuottaa monenlaisia mielenkiintoisia tuokioita pitkin elonkaarta.
Ei kukaan muu itseni lisäksi olisi sattumoisin viime aikoina kummastellut kielellisiä eroja biisitekstien suhteen? Siis tämä perinteinen baarien nurkissa julistettu totuus siitä, kuinka englanniksi on niin helppo sanoa hieman kypsymättömiäkin seikkoja, jotka kuulostavat suomennettuna kovasti, kovasti banaaleilta.
Onkos kukaan muu koskaan törmännyt ns. heikoin lenkki-ilmiöön? En tarkoita nyt sitä tv-ohjelmaa, jota juontaa se joku nainen, jonka naama on kuin depressioon vajonneen kilpapyörän lyttyyn istuttu satula, vaan ilmiötä, jossa jokin tuotteen tai palvelun kehittelyyn osallistunut henkilö tai yksikkö tuhoaa muuten täydellisen ketjun vajaalla (lue: ponnettomalla) panoksellaan.
Hyvä lukija. Pelkäänpä, että tämänkertaisesta kolumnista tulee hieman erilainen: ei mutaan vajoavia busseja, ei murtuneita luita, ei noloja tilanteita, ei yllättäviä pelastuksia – sen sijaan hieman pienimuotoisempaa henkistä juustoa ja hiirenloukkua, koskien jokaista luovaa ihmistä. Ja vaikka käytänkin writer˘’s block-ilmaisua, en missään nimessä tahtoisi tulla rinnastetuksi kaiken maailman alentuvasti kitiseviin jariperäsvuo-tyyppisiin tv-shop-parantajiin.