Ajankohtaista / alangon päiväkirja

Tarttuminen on tärkeää – tartu hetkeen, carpe diem. Silloin antaa mahdollisuuden jollekin hyvälle, jonka merkitystä tai tarkoitusta ei välttämättä juuri sillä hetkellä ymmärrä.

Olen oppinut puskemaan duunia silloinkin, kun mistään ei tunnu tulevan mitään. Mekanismi, joka ottaa ohjat väliaikaisesti vaikkapa stressin yllättäessä, on mielenkiintoinen: olen lakannut huolestumasta, jos pitkään työstetyn projektin kanssa päädytään umpikujaan. Yleensä on kumminkin aika pienestä jutusta tai tauosta kiinni, että pato murtuu.

Olen niin tuhottoman monta kertaa kertonut joko itseeni tai lähipiiriini kohdistuneista katastrofeista, että olen jo alkanut epäillä tuhoalttiuden olevan jotakin ylimaallisempaa. Pikkuisen kyselykierroksen jälkeen ynnäsin kumminkin ns. normiporukan toheltavan tismalleen samalla tavalla. Mittakaava vain on “hieman” toisenlainen – kuin vertaisi pipettiä ämpäriin.

Olen yleensä jaksanut kitistä ja nitistä asiasta jos toisestakin kuin mikäkin äkäinen vanha äijä, vaikka olenkin vain… ööh, äkäinen vanha äijä. Tällä kertaa ajattelin olla kiitollinen, totella uudenvuoden mantraani ja yrittää olla positiivisempi ihminen.

Kaverini harrasti intohimoisesti BMX-pyöräilyä, ja tyypilliseen varusteharrastajatyyliin oli hankkinut kaapin täydeltä settiä: kypärän, hartiasuojat, kyynär- ja polvisuojat, sekä tuiki tärkeän selkäpanssarin – siis todellakin, koko hemmetin satsin. Alennuksella.

Joskus 1990-luvun puolivälin tienoilla sain kunnian päästä tekemään eräästä kotimaisesta klassikosta uudelleenmiksausta. Duuniin liittyi aivan erityistä gloriaa jo siksi, että hieman nuorempana poikana fanitin täysillä biisin laulanutta naisartistia, ja vaikka kyseinen artisti olikin pääasiassa näyttämötaiteen edustaja, selviytyi hän muitta mutkitta myös musiikillisen annin tarjoamisesta. Olinkin syystä kovasti innoissani tästä tehtävästä.

Rakkaat lukijat. Toisinaan vastaani tulee ihmisiä, joiden tapaturma-alttius ylittää normaalin käsityskyvyn rajat. En tarkoita tällä peiliin katsomista, vaan pääkaupunkiseudulla ja ihan hivenen sen ulkopuolella asustavaa kaksikkoa (basisti ja rumpali), jolle mikä tahansa sekä inhimillinen että epäinhimillinen on tuttua.

Vilkaisu kelloon kertoo, että olen odottanut vuoroani jo 12 minuuttia, aivan erityisen kiltisti. Kuusi minuuttia myöhemmin jonotusääni katkeaa ja puhelin alkaa tuutata normaalisti, muutama tavallinen tuuttaus ja sitten semmoinen pahaenteinen, nopeampi tuuttaus. Katson epäuskoisena puhelimeni näyttöä: puhelu katkaistu!
 

Ei kukaan muu itseni lisäksi olisi sattumoisin viime aikoina kummastellut kielellisiä eroja biisitekstien suhteen? Siis tämä perinteinen baarien nurkissa julistettu totuus siitä, kuinka englanniksi on niin helppo sanoa hieman kypsymättömiäkin seikkoja, jotka kuulostavat suomennettuna kovasti, kovasti banaaleilta.