Ajankohtaista / levyarviot

Suistamon sähkö on herättänyt lannanhajuisella luomuteknollaan paljon ansaittua huomiota aina ulkomaita myöten. Kolmannella levyllään kvartetti sukeltaa karjalaisesta lauluperinteestä ammentavalla räpillään yhä apokalyptisempiin sfääreihin.

Laulaja-lauluntekijä Mikko Nuorala onnistuu esikoislevyllään luomaan vivahteikasta tunnelmaa vähillä elementeillä. Jokainen laulu on oma intiimi teatteriesityksensä. Jos etsit ”jotain muuta” kuin listapoppia, voi Nuorala olla sinun heiniäsi.

Tuhansien taitojen miehet niin levynä kuin elokuvana on täyttä musiikin juhlaa. Suomen studiomuusikkojen kerma irrottelemassa livenä Finnvoxin B-studiolla. Jo ensihetkestä on päivänselvää, että soittajilla on ammattiylpeys ja rima korkealla.

Banjo, mandoliini ja akustinen kitara ovat päärooleissa Janne Vikstenin soololevyllä, joka monen muun viime vuoden loppupuolen julkaisun tavoin juuttui sitten vähän perusteellisemmin postilakon aiheuttamaan sumaan. Perille tuli lopulta ja kun levyn sisältö on luonteeltaan ajatonta, ei pieni viive haitanne.

Laskutavasta riippuen syksyllä julkaistu Elvis Costellon levy on järjestyksessään jo numero 30! Yhä aina vain uutta luova persoonallinen ja nopeasti tunnistettava eklektikko tarjoilee meille monipuolisen levyn, voitettuaan ainakin toistaiseksi syövän, joka hänellä todettiin 2018.

Laulaja ja kanteleensoittaja Marjo Smolander ammentaa musiikkinsa kansanmusiikista ja etnosta. Malilaisten ja senegalilaisten perinnesoitinten äänet soljuvat ja punoutuvat kanteleen heleisiin säveliin hämmästyttävän luontevasti. Soittajat edustavat eri kulttuureja, mutta musiikki yhdistää. Levyn materiaali on äänitetty useassa maassa ja vaihtelevissa olosuhteissa. Tämä ei lopputuloksessa häiritse.

Svängijengi on täällä taas kromaatisine huuliharppuineen. Uusi upea albumillinen suomalaista kansanmusiikkia, ehkä ei niitä kaikkein tunnetuimpia kappaleita kuitenkaan. Mikäs sen hienompaa. Suomihan on täynnä perinnemusiikkia, josta on levyttämättä varmaankin kymmeniä, ellei jopa satoja kappaleita.

Albumin kannen ensi kertaa nähdessäni luulen, että kyseessä on Dion Holy Diverin uusintajulkaisu. Yhtyeen logon ja kannen ulkoasun yhtäläisyydet Dion klassikkoon ovat ilmeiset, mutta lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että kotimainen STUD se tässä onkin lähestynyt meitä neljännen täyspitkänsä voimin.

Olisi liian helppoa kutsua Ikirankaa vain kansanmusiikiksi. Saksofonin ja harmonin liitto soi laajempaa kuvaa, jossa on paljon sävyjä. Mieleen piirtyy mielikuvituksellinen satumaailma, joka on ajaton.