Pääkirjoitukset

Laitetaan bassoon hiotut kielet ja soitetaan plektralla.

Viime vuodet eivät ole kohdelleet suopeasti kulttuurialaa, eikä hallituksen leikkauslistoilla toipilaan vointia ainakaan kohenneta. Vaikka päättäjät mielellään näyttäytyvätkin UMK-kilpailun kaltaisissa tilaisuuksissa, vaikuttavat tuollaiset aktit enemmänkin vaalityöltä kuin aidon arvostuksen ilmentymiltä.

Rumpuja joskus virittäneet tietävät tämän: jokin lähtökohta on kokemuspohjalta tai oppi-isiltä saatu ja yleensä toimivaksi havaittu, mutta toisinaan täytyy silti laittaa aivan erilaiset kalvot saman setin perättäisiin rumpuihin, jotta ne saa soimaan yhtenäisesti ja toisiinsa sopivalla klangilla.

Mikä olisi paras plektra?
No se sama kuin paras kamera tai paras mikkikin – se, joka sattuu olemaan saatavilla silloin kun tarve ilmenee. Tai jos on enemmän valintamahdollisuuksia, paras on se mikä tuntuu toimivan parhaiten juuri siinä tilanteessa.

Vanhassa maailmassa kirjastonhoitajat ohjasivat taitavasti ja luotettavasti lukuintoista: ”Myyrän raketti” pienimmille, ”Tintti kuun kamaralla” vähän isommille haaveilijoille ja ”Hauska on tietää: kiertotähdet ja avaruusmatkat” sille totisimmalle lukutoukalle, josta kasvoi insinööri.

Vieraasta murteesta saattaa tarttua omaan puheeseen tuota pikaa sana tai pari, ne kaikkein omaksuttavimmat ja leimallisimmat.

Nautitaan kotimaisista musiikkikirjoista ja muusikoiden elämäkerroista nyt kun niitä vielä julkaistaan.

Käytössäni olevassa autossa ilmenee mielenkiintoinen piirre: sopivalla pakkasella rakenteisiin kertynyt kosteus tiivistyy kiusalliseen paikkaan ja jäätyy sitten halvaannuttaen ovikoteloihin upotetut bassokaiuttimet.

Hammondista se alkoi. Senhän piti korvata pilliurut kirkoissa ja lupa urku-nimityksen käyttöön oli jopa haettava oikeussalista asti. Vakavissaan siis oltiin, mutta tavoite ei täyttynyt.

Kun luen somessa artikkelin vaihdevuosistaan kertovasta teatteriohjaajasta, en ala saada minulle kohdistetussa mainosvirrassa ehdotuksia minua ehkä kiinnostavista näytännöistä tai jonkun toisen tunnetun ohjaajan elämäkerrasta, en esitystekniikan koulutuksesta sen paremmin kuin teatterin vapaista työpaikoistakaan, vaikka kaikki nuo mainitut asiat liittyisivät hyvin luontevasti lukemaani juttuun sekä elämääni ja persoonaani.

Kaikki on vireessä, joka ikinen nuotti gridissä. Jos ei käsi osunutkaan, niin automatiikka auttoi. Missä ja minkä verran, jää joskus kuuntelun perusteella vähän arvaukseksi, toisinaan vastaus vaikuttaa kiusallisenkin selvältä.

Kun aineetonta maailmaa ei voi hypistellä, sitä edustavan näkymän tietokoneen ruudulla täytyy olla sitäkin visuaalisempi.

Viime päivinä on halutessaan voinut piinata itseään seuraamalla monipolvista keskustelua, jossa on käsitelty yhteiskunnan kulttuurille antaman tuen mielekkyyttä. Asiaa epäilevien tai sen suoraan kiistävien argumentointi kiteytyy yhden poliitikon lausahdukseen ”kulttuuri on luksusta”.

Masterointi liitetään mielikuvissa alkemiaan, toimintaan, jonka on määrä muuttaa vähempiarvoista materiaa kullaksi.

Olisi yksinkertaista, jos kaikki laadun tunnusmerkit voisi standardoida täsmällisiksi lukuarvoiksi tai bittien tapaan yksiselitteisiksi on/ei ole -havainnoiksi. Kun vielä samaan aikaan vallitsisi jonkinlainen yhteinen näkemys siitä, mikä lukuarvo tai status edustaisi hyvää ja tavoiteltavaa, niin helppoahan tämä olisi. Mutta yksinkertaisen sijaan elämä tarjoaa mielenkiintoista ja sehän meitä riemastuttaa.

Itsellisiä iskusävelmiä, hitti-singlejä, on aina haettu ja tarvittu. Niillä uusi artisti saadaan esille ja vanha pysymään kansan muistissa. 

Henkilö toteaa ettei ole lainkaan musikaallinen, koska ”mä en ole koskaan osannut laulaa tai soittaa mitään”. Ja luettelee muitakin perusteita: kahden eri korkuisen sävelen erottaminen toisistaan on kuulemma todetusti hieman haparoivaa.

Netin harrasteryhmissä keskustelee hyvin sekalainen joukko ihmisiä. Kirjo on valtava, mutta erilaisista lähtökohdista huolimatta keskustelijat tuntuvat silti aika usein löytävän toisensa.

Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut asioita, joita en vuosikymmen sitten olisi kuvitellut tälle vuosituhannelle mahdollisiksi, etenkään Euroopassa, eri toten Suomessa.

Dialektiikkaan eli vapaasti määriteltynä keskustelun tai jonkin kehitysprosessin etenemistä tarkastelevaan oppiin kuuluu eräänlainen pyhä kolminaisuus. Aluksi on väite eli teesi. Se poikii vastaväitteen, antiteesin. Ja näitä kahta yhteen sovitettaessa syntyy kolmas osanen – synteesi, joka ihanteellisessa tilanteessa sisältää sekä teesin että antiteesin hyvät puolet, mutta ei kummankaan huonoja piirteitä.