Masterointi liitetään mielikuvissa alkemiaan, toimintaan, jonka on määrä muuttaa vähempiarvoista materiaa kullaksi.
Siitä nyt ei kuitenkaan ole kyse. Masterointi on se työvaihe, jossa periaatteessa jo valmis äänite puunataan julkaisukuntoon. Yksittäisessä kappaleessa tarkastellaan sen sisäistä taajuusbalanssia ja dynamiikkaa, albumin ollessa kyseessä asetellaan kappaleet haluttuun järjestykseen ja viimeistellään niiden välit sopivan mittaisiksi.
Olisi yksinkertaista, jos kaikki laadun tunnusmerkit voisi standardoida täsmällisiksi lukuarvoiksi tai bittien tapaan yksiselitteisiksi on/ei ole -havainnoiksi. Kun vielä samaan aikaan vallitsisi jonkinlainen yhteinen näkemys siitä, mikä lukuarvo tai status edustaisi hyvää ja tavoiteltavaa, niin helppoahan tämä olisi. Mutta yksinkertaisen sijaan elämä tarjoaa mielenkiintoista ja sehän meitä riemastuttaa.
Itsellisiä iskusävelmiä, hitti-singlejä, on aina haettu ja tarvittu. Niillä uusi artisti saadaan esille ja vanha pysymään kansan muistissa.
Ne soveltuvat myös radio-ohjelmien raaka-aineeksi, etenkin jos rakennuspalikan mitta on näppärästi muutaman minuutin luokkaa. Pieni heitto pituudessa ei haittaa – äänivirtaan sellaiset uitetaan jatkamalla sisällöltään useimmiten tyhjänpäiväistä hölötystä intron päälle, ja eroon niistä hankkiudutaan katkaisemalla lopun soolo tai kertosäkeen kertaus kesken kaiken.
Henkilö toteaa ettei ole lainkaan musikaallinen, koska ”mä en ole koskaan osannut laulaa tai soittaa mitään”. Ja luettelee muitakin perusteita: kahden eri korkuisen sävelen erottaminen toisistaan on kuulemma todetusti hieman haparoivaa.
Netin harrasteryhmissä keskustelee hyvin sekalainen joukko ihmisiä. On vasta hiljan asian pariin löytäneitä, jo pitkään määrätietoisesti syventyneitä, täysverisiä ammattilaisia ja usein myös jo aktiivisen ammattiuransa taakse jättäneitä, kaiken kokeneita konkareita. Kirjo on valtava, mutta erilaisista lähtökohdista huolimatta keskustelijat tuntuvat silti aika usein löytävän toisensa – joko pidemmälle ehtineen neuvoessa aiheeseen vasta tutustuvaa, tai toisen vastaavassa tilanteessa kamppailevan jakaessa yhteistä taakkaa.
Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut asioita, joita en vuosikymmen sitten olisi kuvitellut tälle vuosituhannelle mahdollisiksi, etenkään Euroopassa, eri toten Suomessa.
Dialektiikkaan eli vapaasti määriteltynä keskustelun tai jonkin kehitysprosessin etenemistä tarkastelevaan oppiin kuuluu eräänlainen pyhä kolminaisuus. Aluksi on väite eli teesi. Se poikii vastaväitteen, antiteesin. Ja näitä kahta yhteen sovitettaessa syntyy kolmas osanen – synteesi, joka ihanteellisessa tilanteessa sisältää sekä teesin että antiteesin hyvät puolet, mutta ei kummankaan huonoja piirteitä.
Nuoruuden palo tehdä omaa musiikkia ja varmuus valitun tyylisuunnan ylivertaisuudesta – eritoten sen tiukoista rajoista – oli omiaan syömään motivaatiota soittotunneille valmistautumisessa. En voi kehua saapuneeni paikalle kovinkaan usein kunnolla valmistautuneena, vaikka kaikkea muuta olin edellisen käynnin jälkeen kyllä ehtinyt soittaa.
Toimiviin asioihin ei kiinnitä huomiota. Kun bussi tai juna tulee ajallaan, siihen vain nousee katsettaan somesta hellittämättä, ellei sitten pääsylipun vilauttaminen vaadi hetkeksi irrottautumista kaiken nielevästä elämänvirrasta.
Aika ajoin törmää julkituotuun ajatukseen, että nykyajan populaarimusiikin kirjo olisi kapeampi ja sisällöltään köyhempi kuin vaikka 1960- ja -70-lukujen. Näin saatetaan todeta ihan mutu-pohjalta tai esittää jopa tutkittuun tietoon perustuvana faktana.
Olisi mukava ajatus, että koronan hellittäessä keikkapaikkojen ja teattereiden ovet avautuisivat apposelleen ja salit täyttyisivät kulttuurinnälkäänsä sammuttamaan rientävästä kansasta. Ehkä näin käykin, toivotaan. Pahaa en halua povata, mutta miten välttää skeptisyyttä, kun kyyti on toistaiseksi ollut näin kylmää koko tapahtuma-alaa kohtaan.
Yksi sanoo kuulevansa ja tuntevansa erot soitinpuissa ja lakoissa, toinen putkissa ja transistoreissa, kolmas biteissä ja näytetaajuksissa. Ja aina löytyy epäilijä, jonka mukaan erot ovat keksittyjä tai ne eivät ole havaittavissa. Tai jos havaittavissa, niin ainakaan ne eivät ole merkityksellisiä.
Joulukuussa 41-vuotiaana kuollut Alexi Laiho ja tammikuussa 70-vuotiaana menehtynyt Pave Maijanen olivat molemmat musiikillisia esikuvia, joiden vaikutus omaan ikäluokkaan ja nuorempiin soittajapolviin on valtava.
Näinä elävän musiikin kannalta ankeina aikoina on maailmassa kuitenkin myös joitain valon pilkahduksia. Ehkä näkyvimmästä päästä on hiljattain julkaistu uutinen, jonka perusteella kitaransoitto harrastuksena vaikuttaa saaneen aivan uutta pontta maailmalla – sikäli kuin Fenderin toimitusjohtajan taannoin kertoma viesti ennätysmäisestä myynnistä ja suuren suosion saavuttaneesta Fenderin soiton-opetus-sivustosta kuvaa yleisempääkin tilannetta.
Älylaitteiden kohdalla on luontevaa ajatella, että kaupasta ostetaan vain fyysinen raami, johon käyttäjä asentaa sellaiset toiminnot kuin tarvitsee. Jos koneella tehdään musiikkia, tarvitaan erilaiset kilkkeet kuin tilitoimiston töihin.
Silloin kun kaikki sujuu, vakuutus näyttää helposti turhalta menoerältä. Tarpeelliseksi vakuutus muuttuu silloin, kun sattuu jotain poikkeuksellista ikävää.
Musiikkia voi kuunnella monella tavalla: taustalla muita askareita toimitellessa tai syventyneesti keskittyen, nukahtaakseen rentoutuneena tai virittyäkseen päivän haasteisiin, nauttien konserttisalin arvokkaasta juhlavuudesta tai tempautuen klubin kiihkeisiin pyörteisiin. Jokaiselle edellä mainitulle tavalle – ja kaikille luettelematta jääneillekin – on oma paikkansa ja aikansa.
Kun joulukuuselta riisutaan koristeet, paljastuu alta toisinaan melko hontelo, epäsymmetrinen ja moneen suuntaan vänkyrä puu. Silti se on saattanut tuottaa iloa koko joulun.
Se on, vaikka kvartaalin käsite leikkisästi venytettäisiinkin tarkoittamaan neljännesvuosisataa.
Toisaalta sen kuluessa ihmistaimi ehtii varttua aikuiseksi, lankapuhelin muuttua museaaliseksi kapineeksi ja televisio ennätetään julistaa kuolleeksi useampaankin otteeseen.
Turha kuvitellakaan, että tämän tekstin lopussa paljastaisin kuinka se oikein tehdään. En nimittäin tiedä, jaan vain ihmettelyni. Se pohjaa vanhaan havaintoon, johon törmäsin uudessa muodossa ja nykyajassa.
