Ajankohtaista / pääkirjoitukset

Poppi on pelkistetyimmillään yksinkertainen laji. Soinnutus on usein simppeliä, melodiat mieluusti päähän kerrasta tarttuvia ja rytmiikan pitäisi saada kömpelömpikin hahmo tanssahtelemaan jalkoihinsa sotkeutumatta. Eikä rockareiden ja juurimiesten kannata nyt hirnua, valtavirrassa kellujat eivät niissäkään genreissä varsinaisesti syväluotaa musiikin rajattomia mahdollisuuksia vaan pikemminkin kauhovat pintavettä kousaan kerta toisensa perään.

Kanadalaissyntyinen kitaristi Nick Johnston pistäytyi hiljattain Suomessa pitämässä ns. klinikkaa, ja vaikkei olisi entuudestaan tuntenut häntä soittajana, niin aika nopeasti kävi ilmi että miehellä on hyvin omintakeinen ja ilmaisuvoimainen tyyli.

Kun artisti astuu yleisön eteen, hänen pitää uskoa itseensä ja siihen, että hän on juuri oikea henkilö oikeassa paikassa ja tekemässä oikeita asioita oikeaan aikaan.

Hendrixin ainoa vierailu Suomessa 50 vuotta sitten, ensimmäinen Ruisrock kesällä 1970, tai samana vuonna ensimmäisenä rock-yhtyeenä Olympia-stadionilla vieraillen Rolling Stonesin keikka ovat olleet vahvasti yhteisöllisiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta voimistavia tapahtumia, joihin osallistuneet muistelevat niitä yhä edelleen.

Ajattomuus on sitä, että jokin vanha kuulostaa edelleen tuoreelta ja pätevältä. Musiikilta, jonka rakenne ja sointi istuvat nykyhetkeen muutenkin kuin pelkän nostalgian voimalla.

Kun tapasin Genelecin perustajan, Ilpo Martikaisen ensimmäisen kerran kansainvälisillä messuilla, häneltä löytyi oman yrityksensä kiireisten vientiponnisteluiden ohessa aikaa ja viitseliäisyyttä vastailla harkiten ja perusteellisesti myös nuoren suomalaistoimittajan puolivalmiisiin kysymyksiin, joista näin jälkikäteen arvioituna on täytynyt kirkkaana paistaa kysyjän akustiikkaan ja kaiuttimiin liittyvien tietojen hentous.

Voisi kuvitella, että dynaaminen mikrofoni on audiolaitehistorian tässä vaiheessa jo sen verran vanha keksintö, että tarinan olennaisimmat käänteet olisi kerrottu ja eri hahmot sivuhenkilöitä myöten kuvattu aina tylsistyttävyyden tuolle puolen asti.

Olen hiljan törmännyt useammassakin yhteydessä näkemykseen, jossa selitetään koneella ohjelmoidun ja soittamalla soitetun musiikin välistä viehätyseroa inhimillisen suorituksen epätäydellisyydellä. Väite kuuluu, että pienet virheet – tahattomat minimaaliset heitot ajoituksessa ja äänen voimakkuudessa, epäonnisesti hiukan horjahtava vire tai epätasainen vibrato – olisivat soitetun musiikin tenhoavuuden syy.

Kun melko tasan 20 vuotta sitten julkaisimme ensimmäisen Riffin, maailma oli kovin eri näköinen. Internet orasti vaatimattomasti ja matkapuhelimia oli käytännössä vain niillä, joiden työ sitä vaati.