Netin harrasteryhmissä keskustelee hyvin sekalainen joukko ihmisiä. On vasta hiljan asian pariin löytäneitä, jo pitkään määrätietoisesti syventyneitä, täysverisiä ammattilaisia ja usein myös jo aktiivisen ammattiuransa taakse jättäneitä, kaiken kokeneita konkareita. Kirjo on valtava, mutta erilaisista lähtökohdista huolimatta keskustelijat tuntuvat silti aika usein löytävän toisensa – joko pidemmälle ehtineen neuvoessa aiheeseen vasta tutustuvaa, tai toisen vastaavassa tilanteessa kamppailevan jakaessa yhteistä taakkaa.
Ajankohtaista / pääkirjoitukset
Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut asioita, joita en vuosikymmen sitten olisi kuvitellut tälle vuosituhannelle mahdollisiksi, etenkään Euroopassa, eri toten Suomessa.
Dialektiikkaan eli vapaasti määriteltynä keskustelun tai jonkin kehitysprosessin etenemistä tarkastelevaan oppiin kuuluu eräänlainen pyhä kolminaisuus. Aluksi on väite eli teesi. Se poikii vastaväitteen, antiteesin. Ja näitä kahta yhteen sovitettaessa syntyy kolmas osanen – synteesi, joka ihanteellisessa tilanteessa sisältää sekä teesin että antiteesin hyvät puolet, mutta ei kummankaan huonoja piirteitä.
Nuoruuden palo tehdä omaa musiikkia ja varmuus valitun tyylisuunnan ylivertaisuudesta – eritoten sen tiukoista rajoista – oli omiaan syömään motivaatiota soittotunneille valmistautumisessa. En voi kehua saapuneeni paikalle kovinkaan usein kunnolla valmistautuneena, vaikka kaikkea muuta olin edellisen käynnin jälkeen kyllä ehtinyt soittaa.
Toimiviin asioihin ei kiinnitä huomiota. Kun bussi tai juna tulee ajallaan, siihen vain nousee katsettaan somesta hellittämättä, ellei sitten pääsylipun vilauttaminen vaadi hetkeksi irrottautumista kaiken nielevästä elämänvirrasta.
Olisi mukava ajatus, että koronan hellittäessä keikkapaikkojen ja teattereiden ovet avautuisivat apposelleen ja salit täyttyisivät kulttuurinnälkäänsä sammuttamaan rientävästä kansasta. Ehkä näin käykin, toivotaan. Pahaa en halua povata, mutta miten välttää skeptisyyttä, kun kyyti on toistaiseksi ollut näin kylmää koko tapahtuma-alaa kohtaan.
Joulukuussa 41-vuotiaana kuollut Alexi Laiho ja tammikuussa 70-vuotiaana menehtynyt Pave Maijanen olivat molemmat musiikillisia esikuvia, joiden vaikutus omaan ikäluokkaan ja nuorempiin soittajapolviin on valtava.
Näinä elävän musiikin kannalta ankeina aikoina on maailmassa kuitenkin myös joitain valon pilkahduksia. Ehkä näkyvimmästä päästä on hiljattain julkaistu uutinen, jonka perusteella kitaransoitto harrastuksena vaikuttaa saaneen aivan uutta pontta maailmalla – sikäli kuin Fenderin toimitusjohtajan taannoin kertoma viesti ennätysmäisestä myynnistä ja suuren suosion saavuttaneesta Fenderin soiton-opetus-sivustosta kuvaa yleisempääkin tilannetta.
Älylaitteiden kohdalla on luontevaa ajatella, että kaupasta ostetaan vain fyysinen raami, johon käyttäjä asentaa sellaiset toiminnot kuin tarvitsee. Jos koneella tehdään musiikkia, tarvitaan erilaiset kilkkeet kuin tilitoimiston töihin.
Silloin kun kaikki sujuu, vakuutus näyttää helposti turhalta menoerältä. Tarpeelliseksi vakuutus muuttuu silloin, kun sattuu jotain poikkeuksellista ikävää.
Musiikkia voi kuunnella monella tavalla: taustalla muita askareita toimitellessa tai syventyneesti keskittyen, nukahtaakseen rentoutuneena tai virittyäkseen päivän haasteisiin, nauttien konserttisalin arvokkaasta juhlavuudesta tai tempautuen klubin kiihkeisiin pyörteisiin. Jokaiselle edellä mainitulle tavalle – ja kaikille luettelematta jääneillekin – on oma paikkansa ja aikansa.
Kun joulukuuselta riisutaan koristeet, paljastuu alta toisinaan melko hontelo, epäsymmetrinen ja moneen suuntaan vänkyrä puu. Silti se on saattanut tuottaa iloa koko joulun.
Se on, vaikka kvartaalin käsite leikkisästi venytettäisiinkin tarkoittamaan neljännesvuosisataa.
Toisaalta sen kuluessa ihmistaimi ehtii varttua aikuiseksi, lankapuhelin muuttua museaaliseksi kapineeksi ja televisio ennätetään julistaa kuolleeksi useampaankin otteeseen.
Turha kuvitellakaan, että tämän tekstin lopussa paljastaisin kuinka se oikein tehdään. En nimittäin tiedä, jaan vain ihmettelyni. Se pohjaa vanhaan havaintoon, johon törmäsin uudessa muodossa ja nykyajassa.
Tiedetään: tallenne on nykyisin vain käyntikortti, jolla myydään keikat ja keikoilla tienataan ne rahat elämiseen. Mikäs siinä, jos keikat todella tuottavat massia niin rutkasti, että sillä kustannetaan myös nuo ”käyntikortit”, henkilökohtainen ja bändin harjoitusaika, oma ja yhteinen kalusto, vapaapäivät ja lomat…
Tulkinta itsessään sisältää ajatuksen siitä, että poimitaan jokin ulkoinen havainto, vaikutelma tai miete, myllätään se oman ymmärryksen kautta ja tarjoillaan sitten eteenpäin jollekin vastaanottajalle.
Cream lanseerattiin aikanaan maailman ensimmäisenä superyhtyeenä – kokoonpanona, jonka jokainen jäsen oli tunnettu ja tunnustettu oman soittimensa virtuoosi jo ennen yhteisen bändin perustamista. Sittemmin termiä on kylvetty pellot ja pientareet väärälleen milloin minkäkin orkesterintapaisen yhteydessä.
Radio antaa asemasta riippumatta ja jopa ne kaikki yhteenlaskettuina kapean ja pintapuolisen leikkauksen musiikista noin ylisummaan, ja ilmiö vaikuttaa näppituntumalla sitä kärjistyneemmältä mitä uudemman aikakauden musiikkia tarkastellaan.
Sivut
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
- 6
- 7
- 8
- seuraava ›
- viimeinen »