Mikä olisi paras plektra?
No se sama kuin paras kamera tai paras mikkikin – se, joka sattuu olemaan saatavilla silloin kun tarve ilmenee. Tai jos on enemmän valintamahdollisuuksia, paras on se mikä tuntuu toimivan parhaiten juuri siinä tilanteessa.
Jokaisella soittajalla kädet ovat eri. Kämmenet ovat eri kokoisia, sormet eri mittaisia, lihaa ja luuta on vaihtelevissa suhteissa. Ja motoriikkakin on yksilöllistä, näppivoimista puhumattakaan.
Eri kädet ovat tosiaan eri kädet, mutta ennen kaikkea jokaisella on omansa.
Soittimetkin on mitoitettu ja muotoiltu eri tavoin ja mensuurista riippuen saman kielipaksuuden jännityskin on hyvin erilainen. Tokaisussa ”paksut kielet Gibsoniin ja ohkooset Fenderiin” on vissiä perää, jos tavoitellaan samankaltaisuutta fyysiseen soittotuntumaan.
Siksi sellaiset neuvot, joissa opastetaan käyttämään aina ja joka tilanteessa aivan tiettyä kielitystä tai juuri tiettyä plektraa tai vahvistinta tai säröpedaalia tms. soittajasta riippumatta, ovat puhdasta pöljäilyä. Eivätkä johda välttämättä mihinkään hyvään, vaikka niitä julistettaisiin jonkin tietyn genren nimissä ja sen soittamisen edellytyksenä.
Soittoharrastuksen alussa on tyypillistä tukeutua normeihin, ja se on hyvin ymmärrettävää. Kun ei ole vielä tietoa eikä kokemusta, jonkinlaiset nyrkkisäännöt antavat varmuutta siitä, että ollaan ainakin jonkin opin mukaisesti oikealla tiellä.
Varmuus ei kuitenkaan tee autuaaksi. Joissain asioissa utelias tutkiskelu on pitemmän päälle hedelmällisempi lähestymistapa, vaikka siihen sisältyisi jatkuvaa epävarmuutta.
Törmäsin keskusteluketjuun, jossa etsittiin vastausta kysymykseen, miten opastaa soitto-oppilasta valitsemaan sopiva plektra. Totinen kysymys, johon oli tuohon hetkeen mennessä tullut kymmenien ehdottoman varmojen vastausten lisäksi yksi mielestäni järkevältä vaikuttava kommentti: ”Kehota oppilasta ostamaan kymmenen erilaista plektraa ja kokeilemaan niillä mikä alkaa tuntua luontevalta”.
Se on paras neuvo ikinä ja paremmaksi tilanne kehittyy vain sillä, että opettaja itse hankkii pienen pussukan täyteen eri kokoisia, eri muotoisia, eri paksuisia ja eri materiaaleista valmistettuja plektroja ja antaa oppilaalle sitten tehtäväksi kokeilla niitä viikon ajan ja luokitella ne oppilaan omien tuntemusten mukaan sopiviin ja epäsopiviin. Yhden parhaan sijaan etsitäänkin useaa mahdollista.
Tilanteet tuppaavat elämän aikana muuttumaan. Lapsen käsi kasvaa aikuisen kädeksi, aikuisen sormet saattavat muuttua solakoista pulleiksi, voi kehittyä notkeutta tai kankeutta ja niin pois päin. Siinä matkan varrella soittimetkin usein vaihtuvat toisiin, mieltymykset kielityksen suhteen muuttuvat ja luuytimiään myöten sähkökitaristiksi itsensä identifioinut voikin jonain päivänä huomata soittavansa mielellään ja paljon akustista kitaraa.
Mutta onko se teräskielinen vai nailonkielinen ja kaipaako soittotapa silloin joustamattomasta vai joustavasta materiaalista valmistettua plektraa…
Sekin vaikuttaa, että sähköstä tai sähköttömyydestä riippumatta soittolehdykkä voi olla pääasiallinen äänenpoiminnan väline, tai sitten kuviot noukitaan plektran lisäksi vapailla sormilla.
Ja jos käytetään tätä ns. hybriditekniikkaa, niin toisinaan plektralla poimittujen äänten pitäisi erottua sävyltään riittävän selkeästi sormenpäillä pikatuista sävelistä ja joskus taas ihan päinvastoin.
Eikä aina edes soiteta plektran terävällä kärjellä, koska leveä särmä saattaa istua paremmin tarkoitukseen. Tulinko muuten maininneeksi, että toisinaan plektra on soittaessa tarpeen haudata miltei näkymättömiin, jotta kieltä koskettaisi vain pienen pieni, sormien lomasta esiin pilkistävä nirkko. Joskus taas pyyhkäisypintaa pitää olla mahdollisimman paljon, koska sekin tuottaa omanlaisensa soundin.
Parasta plektraa ei ole. Mutta parasta plektrassa on se, että niitä on on niin monenlaisia: kaiken kokoisia ja muotoisia, pehmeitä ja kovia, liukaspintaisia ja karheita…
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja