Tekniikka ohjaa, tekniikalla ohjataan

|
Image

Hammondista se alkoi. Senhän piti korvata pilliurut kirkoissa ja lupa urku-nimityksen käyttöön oli jopa haettava oikeussalista asti. Vakavissaan siis oltiin, mutta tavoite ei täyttynyt.

Sen sijaan jäljittelijästä muotoutui pian itsenäinen ilmiö, joka imi peräänsä omia jäljittelijöitään. Osa kalvakoita tähdenlentoja, osa pysyvästi historiaan jälkensä jättäneitä ja edelleen haluttuja soittopelejä – ei niinkään hammondmaisuutensa vaan mikä milläkin tavalla vinoutuneen ja usein aika räikeänkin soundinsa ansiosta.

Merkittävää on, että Hammondit päätyivät joka tapauksessa aivan eri ympäristöön ja toisenlaiseen käyttöön kuin niiden keksijä, Laurence Hammond, itse oli ajatellut. Ja sitä kautta hänen urkujensa sointi innosti luomaan kokonaan uudenlaista taidetta. Tekninen keksintö antoi siis mahdollisuuden taiteen muodolle ja sittemmin sama on kertautunut lukuisilla tavoilla.

On päästy kyselemään, onko oikein, että yksi ihminen soittaa tai laulaa itsensä kanssa useampia raitoja rinnakkain tai päällekkäin. Onko kuulijan huijaamista nopeuttaa tai hidastaa tallennetta äänitysvaiheessa tai sen jälkeen. Saako orkesterin luontaista balanssia muuttaa tai soittosuoritukseen kajota sen dynamiikkaa rukkaamalla.

Entä, hyväksytäänkö ihmisen korvaaminen koneella, joka monotonisuudessaan on vakaampi ja täsmällisempi. Käykö pirtaan hilata rumpalin soittamia iskuja matemaattisesti eksaktimpaan kohtaan hiirellä tai virittää laulajan ääntä keinotekoisesti jälkeenpäin. Ja näin tultiinkin jo nykyajan kynnykselle, hetkeen ennen AI-ilmiötä.

Tekniikkaa on aina käytetty, kun sitä on ollut saatavilla ja useimmiten sitä on käytetty aivan eri tavalla kuin mihin se on alunperin suunniteltu. Ei kompressoreita keksitty lauluraidan dynamiikan paimentajiksi tai bassarin tiukentimiksi. Sellaisia tarvittiin radioasemien rajallisen lähetystehon maksimaaliseen hyödyntämiseen ja kuuluvuuden parantamiseen. Ne vain sattuivat toiseen tekniseen ympäristöön – musiikkistudioon – tuotuna inspiroimaan luovia taiteilijoita, joiden mielikuvitus antoi oudoille laitteille uusia jännittäviä tehtäviä.

Muutama päivä ennen tämän tekstin laatimista toimitin verkkosivustollemme tuoteuutisen plugin-applikaatiosta, joka jäljittelee amerikkalaista häiriögeneraattoria. Sellaisella analogilaitteella koeponnistettiin 1970-luvulla puhelinverkkoja, jotta nähtäisiin selviääkö signaali riittävän puhtaana pahimmankin mahdollisen esteradan läpi. Ja nyt, liki puoli vuosisataa myöhemmin se on ilmiintynyt DSP-plugina äänitaiteen työkalupakkiin. No niinpä.  

Täysin pelkästään tekniikan viemänä taide ei kuitenkaan ole ilmaisuaan muotoillut. Kyllä alkusysäyksen antajina on ollut myös taiteellisia päämääriä, joiden toteuttamiseen on sitten kehitetty laitteita. Vastattu ilmeiseen tarpeeseen, toisin sanoen. 

Mainitaan esimerkkinä nyt vaikkapa kaiut, joita studioäänitysten varhaisella kaudella alettiin jo kaivata. Alkuun päästiin, kun oli kivipintainen huone, kaiutin ja mikrofoni. Sitten keksittiin siirtää ääntä johonkin herkästi värähtelevään – vaikkapa kierrejouseen, pingotettuun ohkaiseen teräslevyyn tai hulluimmillaan puutarhaletkukieppiin – jossa värähtely muutti muotoaan ja monisti itseään synnyttäen keinokaikua.

Digitaalisen kaiun perusperiaatekin tunnettiin jo ammoin, mutta toimivaa tekniikkaa piti odottaa pitkään, aina 70-luvulle asti. Ei tosin kädet ristissä odoteltu, vaan tehtiin taidetta niillä muilla keinoilla, joita saatavilla jo oli. 

Vaikkapa sellaisella moniraitanauhurilla, jolla Mike Oldfield toteutti alkuperäisen Tubular Bells -teoksensa soittaen kaikki instrumentit itse vuoron perään. Ilman tekniikkaa ja sen luovaa soveltamista Kulttuuritalolla tuskin kuultaisiinkaan ensi keväänä kyseisen teoksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi kiertueelle lähtenyttä orkesteria.

Tekniikka ja taide muodostavat liiton, jossa yhdestä ei voi puhua ilman toista. Eikä musiikki ole ainoa taidemuoto johon tämä pätee. 

Mietitäänpä nyt vaikka kehitystä camera obscurasta nykyisiin kännyköihin tai muutosta filmin kehittämisen pimiökikoista kuvankäsittelyohjelmiin. Liitetään tuohon vielä valokuvauksen muutoksen vaikutus koko nykyiseen tapaan elää ja huomataan, että teknologia ruokkii ja mahdollistaa kulttuurin eri ulottuvuuksia monilla eri tavoilla. Milloin hyvässä, milloin pahassa.

Uusi väline on aina mahdollistanut uusia tekemisiä ja lopulta aika näyttää mistä tulee valtavirtaa, mikä jää marginaaliseksi ja mikä kenties katoaa kokonaan. Miten muuten se voisi mennäkään?

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja