Studio menetti merkityksensä

|

Image

Kaikki on vireessä, joka ikinen nuotti gridissä. Jos ei käsi osunutkaan, niin automatiikka auttoi. Missä ja minkä verran, jää joskus kuuntelun perusteella vähän arvaukseksi, toisinaan vastaus vaikuttaa kiusallisenkin selvältä.

Tämä on huimaa aikaa. Ainakin nimellisesti kaikki työkalut yksinkertaisesta tallentimesta täysin varustellun äänittämön kautta viimeistelysilaukseen tarvittaviin masterointimyllyihin ovat lähestulkoon kenen tahansa ulottuvilla, mikäli rahaa tietotekniikan hankkimiseen on.

Uskomattoman pystyvien mallinnusohjelmien ansiosta ei tarvita sen paremmin akustisesti tarkoitusperiä palvelevaa huonetta kuin äänilähteelle ja äänitystilalle ihanteellista mikrofoniakaan. Ne voidaan luoda virtuaalisesti jälkikäteen, joten miksipä ei siis kytkettäisi soitinta sopivan pikkupurnukan kautta suoraan tietokoneeseen.

Ja jos joku kuitenkin joutuu äänittämään laulunsa vähemmän ihanteellisissa oloissa, ei hätää – DSP-prosessoinnin uusin aalto pyyhkii äänitteeltä pois taustahurinoiden, kohinoiden ja muiden häiritsevien äänten lisäksi ikävältä kuulostaneen huonekaiun. Vain laulu jää, sananmukaisesti.

Kun työkalut voivat olla missä vain ja kenen käsissä hyvänsä, ei äänitteen saatetietojenkaan pohjalta voi enää päätellä oikein mitään. Aikaisemmin levyn kanteen tekopaikaksi merkitty Abbey Road tai Capitol Studios kertoivat jo ennakkoon äänityksen laadusta paljon, Motown, Muscle Shoals ja Staxx myös musiikin tyylilajista. Mielikuvat muodostuivat ajan saatossa samojen nimien toistuessa levy levyltä.

Tämä kaikki on sitä kuuluisaa katoavaa kansanperinnettä, sillä Astro Space Ship ja Symphony Palace ovat olemassa vain mielikuvituksessa, ja ne on keksitty koska olisi niin tylsää ilmoittaa äänitteen syntypaikaksi Apple Macbook Air 13 tai Lenovo Ideapad 3.

Mutta mikä oikeasti pidättää paljastamasta avoimesti, että äänite tehtiin omalla mökillä, bändin treeniksellä tai kodin takkahuoneessa?   

Ja masteroitiin itse kuulokkeilla kuunnellen, kun perhe nukkui ja teki mieli kokeilla osaisiko tuon viedä maaliin asti omin päin, kun harrastusbudjetti on kovin tiukoilla ilman ammattilaisen puoleen kääntymistäkin.

Tai että koko homma syntyi itse asiassa pala palalta hotellikuolemaa torjuttaessa, kavereiden yhteisenä pitkäaikaisena torstaiklubina tai vedonlyönnin seurauksena.

Se olisi sympaattista ja jos se olisi rehellistä, se olisi juuri sitä tarinallisuutta, jonka tärkeydestä kaiken aikaa puhutaan. Jotain henkilökohtaisempaa kuin automatiikan robottimaiseksi virittämä laulu tai gridiin pakotettu rummutus mukamas-mukamas-studiosta.  
Se avaisi kuuntelijalle näkymän tekijän maailmaan ja se maailma saattaisi olla kuuntelijan mielestä tutkimisen arvoinen paikka.
Liisa tai Lasse äänitti tämän levyn Vihtajärven mökin saunatuvassa esikoisen ensimmäisenä kesänä, päiväunien aikana, yleensä puoli raitaa kerrallaan. Siinä olisi tarinalle mainio alku ja musiikki kertoisi loput.

Samalla kirkastettaisiin vähän toimintatapojen ja -ympäristöjen eroa. Yhä edelleen on nimittäin myös varta vasten äänitystoimintaan rakennettuja studioita, joiden nimessäkin saattaa lukea studio. Ei museoita, vaan paikkoja, joissa musiikkia tehdään aktiivisesti, yleensä ammattimaisesti, enemmän tai vähemmän perinteitä noudattaen.
Näillä ”oikeillakin” studioilla on omat mielenkiintoiset tarinansa ja kolmeen sellaiseen tutustummekin tässä numerossa. Tulevissa Riffeissä sitten lisää.

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja