Jarkko Martikaisella on hitonmoinen taito tavoittaa kuulijansa. Hänessä tosiaankin on vanhanajan saarnamiehen vikaa. Jumalanpelon sijaan Martikainen tarjoili loppuunmyydylle teatterille voimauttavan annoksen toivoa synkän ahdistavan maailmantilanteen vastavoimaksi.
Toivo olikin päällimmäinen tunne illalle ja se tuntuu olevan YUP:n tuhkasta nousseen Martikaisen päällimmäinen eetos – ei entisen hardcorepunk-bändin angstisempi jyrä. Taiteilijan henkinen polku on siis käynyt kohti optimismia ja valoa! Molliset riitasoinnut olivat vaihtuneet duuriin.
Martikaisen musiikista puuttuukin ilahduttavasti niin suomalaiseen iskelmään elimellisesti kuuluva mollipaatos kuin tekopirteä musakki. Se on kuitenkin vain taustacanvas, sillä kaiken keskiössä ovat tekstit, jotka luovat sen martikaismaisen maailman. Se on täysin omanlaisensa.
Helsingin vanhaan oopperaan päättyneen Mierolaisuudesta itse tehtyyn elämään -kiertue juhlisti Jarkko Martikaisen 20-vuotista artistiutta. Nimi kuvaa osuvasti taiteilijan polkua, sillä harva sooloartisti on rakentanut näin omannäköistä uraa. Setissä toki kuultiin YUP:n aikaisiakin biisejä – kuten kestosuosikit Homo Sapiens tai Meitä odotellaan mullan alla – mutta kolme tuntisen spektaakkelin runko oli kuitenkin nimenomaan Martikaista. Kiertueen nimi oli tietenkin – kun Martikaisesta on kysymys – myös kaksimerkityksellinen sanaleikki: ensimmäinen sooloalbumi oli Mierolainen ja tuorein, vuonna 2023 julkaistu albumi Itse tehty elämä.
Tuli myös huomattua paitsi Martikaisen tuotannon laajuus, myös sen laadukkuus. Jokainen illan 24:stä biisistä oli kuin räätälin valmistama mittatilauspuku tai taitavan puusepän veistämä pöytä. Näin ei kuulija taatusti joutunut kokemaan epäsuhtaisuutta ”vanhojen hittien” ja uuden tuotannon välillä.
Martikaisesta puhuttaessa ilmaisu ei tosin toimi. Kaikki laulut kun olivat niin tekijänsä näköisiä, että niiden alkuperää ei tarvinnut muistella tai se ainakin menetti merkityksensä. Elettiin hetkessä ja jokainen laulu sai tarkentavan ja syventävän pohjustuksen tekijänsä värikkäillä tarinoilla. Ne muodostivatkin dramaturgisen kaaren ja nivoivat illasta lähes teatterimaisen kokemuksen. Tämän vuoksi Martikainen kannattaisikin ehdottomasti kokea livenä ja elävänä lavalla.
Miehen esitys on mielenkiintoinen soppa stand-up-komiikkaa, saarnaa ja lauluja. Tosin rajapintaa näiden välillä ei ajattele, sillä tarinat soljuivat niin somasti biisien lomaan, saivat yleisön nauramaan ja liikuttumaan. Taiteilija pisti itsensä likoon kertomalla omasta elämästään ja vaiheistaan, tavallaan elämänkerrallisesti, värikkäitä kielikuvia käyttäen. Kuten esimerkiksi patologi-isänsä ja psykiatriäidin vaiheista. Mikäpä muu pojasta olisi voinut tulla kuin tällainen ihmisen läpivalaiseva pohdiskelija, hän kysyi yleisöltä retorisesti.
Olikin merkillepantavaa, että lauluntekijä ja solisti Martikainen muodosti niin vahvan ytimen, että on aivan sama vaikka soiko taustalla räyhäkkä rockorkesteri vai sinfoniaorkesteri (mikä olisi kiinnostava kokea). Keikan kannalta silti merkityksellisen taustatuen ja kuorrutuksen tarjoili vanha YUP-bändikaveri, kosketinsoittaja Petri Tiainen. Hän maalaili pianolla ja uruillaan juuri sopivasti ja toi hyvän harmonisen lisätuen Martikaisen niukahkoille kitarasovituksille. Yhdessä kokonaisuus oli rikas ja tasapainoinen.
Erityismaininta täytyy antaa valotaiteilija Janne Teuroselle, jonka valot olivat huikean hienot. Tausta oli teatterissa upeasti toiminut kolmiulotteinen kangas, joka täydensi kokonaisuutta osuvasti.
