Hurriganesin kannatus ei katoa minnekään. Niitä biisejä vedetään edelleen lukemattomilla trenikämpillä ja keikoilla Hurriganesin ohjelmistoon nojaavia tribuuttibändejä on moneen lähtöön. Black Devils on kova luu ja vieläkin kovemmaksi sen teki alkuperäisten Hurriganes-kitaristien osallistuminen keikkaan.
Siitepölykauden kovasti keikkuessa kevään mukana, katupölyä sisuksistaan köhivä kirjoittajanne ilahtui yllätyksellisestä pienestä sadekuurosta suunnatessaan illan konserttia kohti. Lounais-Hämeessä kun ei oltu sadetta saatu viikkoihin. Iltapuhteen sadetansseja ei oltu vielä saatu edes alkuun, mutta merkit olivat hyvät.
Kauppakadun funkkispyhättöön näytti kansaa saapuvan sankoin joukoin kirjaimellisesti (näin vaalien alla) vasemmalta ja oikealta. Hyvät merkit illan tapaukselle paranivat siis vain lisää, luvaten tiivistä tunnelmaa arvotalon juhlasaliin.
Kellon lyödessä 20 alkoi aloitusnauha suuren maailman tyyliin pauhata ämyreistä. Kunnianhimoisesti Tukholmasta maaliskuun lopussa aloittamansa kevätkiertueen hyvään vauhtiin saaneet Mustat Paholaiset käynnistivät Hurriganes-tribuuttinsa Fortissimon (1981) Oh Rack -kappaleella, ja itseoikeutetusti vahvistuksenaan kitarassa ja lavalla myös Janne Louhivuori. Pirteä mestari ei jättänyt mitään arvailun varaan, ja otti mutkattomasti tonttinsa estradin vasemmassa reunassa haltuunsa. Yleisön hän pakotti mukaan meininkiin heti, ammattimiehen hallitun määrätietoisella otteella.
Kunniaa, mikä tribuutti sitten milloinkin kyseessä onkaan, osoittavat yhtyeet ovat viime aikoina Suomessa puskeneet läpi laajalla rintamalla. Ulkomaan tuollaisiakin tuppaa lavalle siellä täällä, yhä tihenevään tahtiin. Mutta ensi kertaa pyörremyrskyn silmässä hatusta kiinni pitäen oli jo alkuun itsenikin pakko myöntää: melko messevää meininkiä!
Alkuperäisen Hurriganesin polut ovat äkkiseltään melko selkeät, mutta kun tarkemmin asiaa tutkii, huomaa pian, että Remu & Hurriganes -nimellä toiminut virallinen bändi koki kokoonpanoonsa kirjavia muutoksia sillä tahdilla, että ehkä vain Henry ”Remu” Aaltonen (77), tietää sanoa noista sen kuuluisan viimeisen sanan.
Viimeisen virallisen Ganes-kiertueensa omalta osaltaan Remu päätti Helsingin jäähalliin 2018. Musiikkia mies ei ole silti kokonaan jättänyt. Faktaakin on yhtyeestä kirjoitettu jo melkein hyllymetrin verran.
It Ain´t What You Do, Rich Man´s Daughter sekä Do You Wanna Dance tuuttasivat tulemaan. Sangen hyväntuulista, tyylitietoista ja katu-uskottavaa jälkeä. Varttunut ja varsin vastaanottavainen täysi sali söi bändin kädestä, pysyen tuskin tuoleillaan.
Moon Is Rising, Tallahassee Lassie sekä sopivan vaihtelunsa, ja pienen hengähdystauon kattaukseen mukavasti tuonut, alkujaan Remun kynäilemä instrumentaali, bändin edesmenneelle roudarille omistettu Helge´s Dream (Rockin´, 1982).
Tiivis ja tanakka puolituntinen takana. Jo kolmattakymmenettä vuottaan ”sotivat” Joutsenon pojat JP Kakkola (rummut ja laulu), Matti Kähkönen (kitara ja laulu) ja Tero Salminen (basso ja laulu) saivat vahvistuksekseen nyt sen alkuperäisen Ganes-kepittäjän, Ile Kallion, Louhivuoren siirtyessä huilaamaan. Ja jos tunnelmassa oli vielä yhtään varaa nousta, se kyllä teki niin!
Merkillepantavaa molempien Hurriganes-legendojen kohdalla oli energinen olemus sekä hyväntuulisuus. Helppo on myös kuvitella, minkälaisen nostatuksen Black Devils -trio saa heistä omalle suoritukselleen, jos tämä sana tässä suvaitaan.
Soittaminen on kokonaisvaltaista sekä ennalta-arvaamatonta. Joka kerta tila ja tilanne ovat eri. Rutiini on hyvästä, ja antaa turvaa, mutta aina nurkan takana vaanii muuttuja x. Tätä iltaa se ei kuitenkaan näyttänyt sotkevan, eikä myös sotkenutkaan.
Työväentalon salin akustiikka on vahvistamattomana mainio. Miksaaja teki nyt hyvää työtä, ja suoraan sanottuna hetkittäin oli tunne, että lavalta puhaltaa enemmän kuin PA:sta. Olipa kuulemma kitarat miksattu myös monitoreihin. Se triviasta!
Good Morning Little Schoolgirl, Talkin´ Bout You, My Only One ja Whole Lotta Shakin´ Goin´ On. Kallion habitus huokui tuttua, tinkimätöntä tyyliä, eikä mies paljon katsettaan kitarastaan nostanut. Se soi, kuten aina, rouhevan rokisti, mutta tarvitaessa myös heleästi. Tyylillä ja hillityn hallitusti. Ei voi liikaa korostaa kitaran lämmintä soundia. Taitaja se vain taitaa, muiden äimistellessä lopputulosta.
Lauluvastuu Devilsissä jakautui mukavasti koko bändille, Kakkolalle painottuen, mutta myös Salminen sekä Kähkönen ääneen pääsivät, paitsi taustoissa, myös yksinään.
On painotettava, että yhtään alleviivaavaa pätemistä eikä ylisoittamista kuultu. Kunnianosoitus on viety vuosien saatossa pitkälle ja jälki on kiitettävää. Paikalle saapunut yleisö hyrisi tyytyväisyyttään ja eli mukana. Moni sai kouriintuntuvan muiston nuoruudestaan, eikä nostalgia ole koskaan pahasta.
Älykkäästi on mietitty asioita eteenpäinkin, ja niinpä hiljattain on bändiltä julkaistu uusi levy, Hooked. Mukavasti mukana on uutta ja vanhaa materiaalia, nyt sitten Kallion ja Louhivuoren vahvistamana, vielä. Onpa remmissä myös herra Richard Stanley. Meno on siis jo melkoisen autenttista.
Mainiosti rakennetun illan sapluunan seuraavaan vaiheeseen päästiin heti kello 21 jälkeen, kun Kallio ja Devils sai vahvistuksekseen vielä uudelleen lavalle palanneen Louhivuoren. Tätä asetelmaa itse olin kieltämättä odottanut.
Hersyvän hauskan toimivasti esikuvansa Aaltosen välipuheita tai -huutoja aina kappaleiden väliin mukaillen Kakkola kertoi seuraavasta kappaleesta sen olennaisen: Johnny Kidd And The Pirates. Ja eihän sieltä voinut tullakaan mitään muuta kuin Shakin´All Over.
Kallio ja Louhivuori tyytyivät illan aikana myös silmiinpistävän maltillisesti komppaamaan, eikä heiltä oman soolon paikan tullessa sitäkään erikseen tarvinnut pyytää. Näytöt ovat vuosien aikana jo annettu, nyt kysymys oli silkasta pidättyväisestä nautiskelusta. Ja kitara. Sehän muuten soi!
Black Devils on sisäistänyt hämmästyttävällä tavalla Hurriganesin perusolemuksen. Nyt rokataan, eikä hissutella. Salmisen Fender-basso soi jämptisti, ja äänenväri oli maukas. Kakkola puolestaan ei enempää voisi hahmoltaan esikuvaansa muistuttaa, ja onhan rumpusetin 14 x 14 -etutomi pelkästään jo pelottava.
Komppi on hyvin laadukasta, kun ottaa huomioon, että lauluvastuu ei rumpalille ole mikään pala kakkua. Ja ne edellä mainitut sutkaukset ja huudot aina väliin. Sopivasti englantia ja suomea sekaisin, ihan kuten Remu itse. Kähkönen malttaa pysyä tontillaan, mikä on soolokitaristille aina itsetunnon ja -hillinnän testausta. Tyylikästä kitaran käsittelyä.
I Saw Her Standing There, Bourbon Street sekä aina yhä herkkä Ganes-balladi I Will Stay. Hurriganes-katalogissa totisesti klassikoita riittää, mistä ammentaa, muutamien herkullisten cover-kappaleiden maustaessa illan muhevaa keitosta.
Ile Kallio sai oman hetkensä. Eräänlainen intro ja omakätinen näyte kuusikielisen taitajalta antoi ymmärtää illan huipennuksen olevan tuloillaan. Ennen kuin kukaan ehti sanomaan ”Hey Groupie”, laitettiin Remun tyylisesti ”höpinää tötteröön” ja alta pois: Get on!
Ikivihreä, kestosuosikki ja suomalaisen rockin kaanonia, jos mikä. Tunnelma nousi työväentalon kaarevaan kattoon ja kaikki lauloivat mukana, pyytämättä.
Keikka oli bändin esittelyä vailla, ja sitten muusikot pinkaisivat lavan taakse. Lisääkö? No tottahan toki! Encorena kuultiin Roadrunner, mikä oli illan mansikka hyvin maistuneen kakun päälle.
Reilun puolentoista tunnin varsin intensiivinen kattaus oli nautittu, eikä enempää kerralla varmasti olisi kukaan enää kaivannutkaan.
Mikä oli kyllä positiivinen yllätys, koko yhtye löysi vielä virtaa tulla jakamaan nimikirjoituksiaan ja poseeraamaan kaverikuviin oheistuotteiden myyntipisteelle reippaan rupeamansa päätteeksi. Kaikki halukkaat pääsivät varmasti tervehtimään sankareitaan. Näin Suomessa 2025!
