Robert Plant yhtyeineen poikkesi Ruotsin jälkeen kahdelle keikalle Suomeen. Heinäkuussa vuorossa ovat sitten Manner-Euroopan maat, ihan vaan tiedoksi siltä varalta, että tämä sauma ohi ja konserttimatkailuun on mahdollisuuksia.
Plantin 2019 kokoaman Saving Grace -yhtyeen kokoonpano on jossain määrin epätavallinen – ainakin, jos peilaa asiaa ainoastaan miehen rock-statukseen. Bändissä soittavat Oli Jefferson (lyömäsoittimet), Tony Kelsey (mandoliini, akustinen baritonikitara) sekä Matt Worley (banjo, cuatro, akustinen sekä baritonikitara).
Ydinryhmän laajennuksena kiertueelle oli pyydetty mukaan myös laulaja Suzi Dian sekä sellisti Barney Morse-Brown.
Ja tämän esittelyn jälkeen sitten keikalle.
On olemassa näitä joitakin legendaarisia artisteja, joita on äärimmäisen vaikea erottaa heidän kuulusta menneisyydestään – silloin, kun artisti itse haluaa kenties nimenomaan tehdä jotakin täysin uutta ilman, että joka käänteessä vanhat tekemiset seuraavat mukana. Ajatuksissa tai settilistalla.
Pitäisikö sitten muka noin toimia ja eikö se ole niin, että mikä on tehty, se on tehty? Riippunee ehkä tapauksesta ja siitä, kysytäänkö seikasta artistilta itseltään vai kuullaanko kannattajien näkökantoja. Kai.
Robert Plant (77) on vaihtelevan menestyksekkäällä, ja tyylillisesti melkoisen monisyisellä soolourallaan julkaissut Led Zeppelinin jälkeen pitkälle toistakymmentä levyä, joista pari entisen bändikaverinsa, kitaristi Jimmy Pagen kanssa sekä niin ikään kaksi levyä myös yhdysvaltalaisen kantri- ja bluegrass -artisti Alison Kraussin kanssa. Viimeksi mainitun yhteistyön hedelmä Raise The Roof onkin toistaiseksi miehen viimeisin virallinen julkaisu, sekin jo vuodelta 2021.
Kieltämättä tilanne konserttia kohti mentäessä hiukan taas jo kutkuttikin, vaikka Plant on tullut nähtyä muistini mukaan omissa konserteissaan aiemmin peräti kolmesti. Kaikki nuo keskenään hyvin erilaiset kohtaamiset ovat olleet lisäksi täällä kotimaassa. Edellisestä kerrasta Helsingin Jäähallissa on aikaa vierähtänyt jo kuitenkin mojovat kaksikymmentä vuotta.
Piippuhyllyjä ja lisäkatsomoita myöten täyteen myyty Tampere-talo kihisi kouriintuntuvaa odotusta. Paikalle onnekkaasti päässyt yleisö malttoi silti mielensä, eikä mitään älyttömiä kannustushuutoja ennen keikan alkua kuultu.
Viisi yli kello seitsemän yhtye asteli lavalle ja vaivihkaa käynnisti omanlaisensa tupaillan Nora Brownin kappaleella The Very Day I´m Gone. Matt Worleyn näppäilemä, hurmaava banjo sai aikaan juuri sellaisen vaikutelman, mitä sitä oli mielessään hahmotellutkin. Tänään pysyteltäisiin enimmäkseen akustisessa soitannassa, ja niin sitten kävikin.
Plant sekoittaa nykyiseen ohjelmistoonsa omia vanhoja tekemisiään sekä perinteisiä, ikiaikaisia folk-tarinoita.
The Cuckoon perään kuultu pätkä Zeppelinin Four Sticks -kappaleesta, sekä sen rytmiikka tuotti jälleen vahvan korvamadon, joka takoo yhä mielessä tätä kirjoittaessani. Mikä kumma tuossa kappaleessa on? Pitäisikö tässä olla jotenkin huolissaan?
Sanaisen arkkunsa välipuheessaan keikan kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen avannut Plant paitsi vitsaili aloittaessaan ”We come from the Land of… ice… and”, mutta myös sillä, että heidän uudella, aloittelevalla underground-bändillään ei ole nyt mukanaan yhtään mitään oheistavaraa myytäväksi.
Soul Of A Man -kappaleessa kuultiin jo hiukan myös paitsi Plantin töräyttelemää huuliharppua, myös Worleynkin omaa laulua soolona. Laulu etenikin vaivattomasti vuorotellen vokalistilta toiselle, ja Suzi Dian elävöitti miesten osuuksia äänellään kauniisti. Poissaolollaan loisti kaikenlainen mahtipontinen, amerikkalaistyylinen ylitulkinta. Tony Kelsey taituroi sähkökitaransa soolossa, pidättäytyen tekemisissään maltillisesti ohjenuoranaan ”vähemmän on enemmän”.
Vaikka enemmän akustinen keikka nyt siis olikin kysymyksessä, ei tälläkään kertaa vältetty harmillisia ongelmia miksauksen kanssa. Sali kumisi hetkittäin ihan liikaa, enkä ymmärrä, miksei Oli Jeffersonin rumpusettiä olisi voinut saada yleissoinnissa kohtuullisemmallekin tasolle. No, ilta petrasi kulkuaan tuossa mielessä onneksemme kyllä, mutta oli myös ”ihan kintaalla”, ettei Plantin monitori alkanut infernaalisesti kiertää. Ei ihan nappisuoritus tekniikalta siis.
Illan yhtä selkeätä kohokohtaa nautittiin sen puolivälin krouvissa, kolmen toisiaan nyt seuranneen vahvan vedon muodossa. Gillian Welchin Orphan Girl -kappaleen aloittanut Dian herkisti yleisön kuuntelemaan hipihiljaa. Saving Grace -yhtye oli myös ennakkotiedoista poiketen kasvanut virallisesti nimenomaan tälle kiertueelle sellisti Barney Morse-Brownilla, joka illan aikana toimitti kätevästi myös basistin virkaa. Sellon sointi ja äänenväri oli sanalla sanoen murevaa.
Zeppelin-pala Ramble On toimi varsin hyvin Saving Gracenkin käsittelyssä, ja Plant tapansa mukaan vetäytyi valokeilasta aina tilanteen mukaan sivummalle (kuten Diankin), antaen yleisölle esteettömän näkymän yhtyeensä muusikoihin näiden soolojen aikana. Pääroolia noissa esitti Kelsey.
Let The Four Winds Blow (Mighty ReArranger, 2005) oli illan harvoja poimintoja Plantin soolotuotannosta. Se, että nyt Dian, ja aiemmin Krauss on toisessa pääroolissa miehemme nykytouhuissa ei tietenkään ole kaukana siitä, kun kuululla Zeppelinin neloslevyllä 1971 solistina ja Plantin duettokaverina vieraili Fairport Conventionin sittemmin edesmennyt Sandy Denny. Kappale Battle of Evermore on kestänyt aikaa, ja varmasti osaltaan vahvasti ollut vaikuttamassa Plantin myöhempiin tekemisiin, nyt nähtävin tuloksin.
Välipuheet ovat oma oopperansa konserteissa, jotkut artistit eivät pahimmillaan puhu mitään, ja toisten jaarituksista taas ei meinaa tulla loppua. Robert Plant sijoittuu näissä siihen taloudellisempaan kaartiin.
Tässä kohtaa iltaa kuultu Low-yhtyeen Everybody´s Song sai saatteekseen esittelyssä veteraanilta vähän pitemmän tarinan. Yhtye hajosi 2022 rumpalinsa, Mimi Parkerin, kuoleman jälkeen. Naiset eivät ole mitenkään yliedustettuja rumpujen takana, ja hänen oma tyylinsä perustui vispilöiden käyttöön. Plant on levyttänytkin Low´n kappaleita, silloisen Band Of Joy -yhtyeensä kanssa. Matt Worley sooloili nyt akustisen kitaransa kanssa.
Helppo on muuten uskoa nimimiehemme tarinaa tähän väliin siitä, kuinka mielissään on, kun saa parhaimmillaan yhtyeensä kasaan ja kokoontumaan soitantaa varten puolessa tunnissa. Ennen tilanne oli miekkosellamme hyvinkin toinen, kun tämä asui Yhdysvalloissa, ja vaikka esimerkiksi Nashvillellä oma roolinsa puuhailuissaan olikin. Aikarauta oli ehtinyt iltakahdeksaan, ja Dian esitteli yhtyeen.
As I Roved Out, ja Worley loisti jälleen banjossaan. Tässä on metka instrumentti, jota kuuntelisi vaikka kuinka pitkään. Pitkän perinnekappaleen aikana yleisö myöskin opastettiin taputtamaan rytmiä Plantin mallin mukaan, ja kollektiivinen yhteistyö toimi vallan mainiosti. Mitä aivan konkreettisiin mataliin tulee, Morse-Brown siivittikin meidät osuvasti hiukan pagemaisiin tunnelmiin ihan tahtomattaankin, kun nappasi sellonsa hivelyyn asiaankuuluvasti tässä numerossa jousen.
Saving Gracen laulujen lainaosastolta saatiin seuraavana kuulla Neil Youngin laajasta tuotannosta For The Turnstiles. Eräs Plantin tavaramerkeistä nähtiin samalla, kun mies nappasi hyppysiinsä neljät marakassit. Jotakin erittäin sympaattista tuossa kiharapään tavassa toimia kyllä on. Mistään harhautuksesta tai silmänlumeesta ei ole kysymys, päinvastoin. Miehen oma rytmikin pitää ja on uskottava.
Rytmisoittimet maustavat yhtyeen kokonaissointia ja homma toimii. Onpa Jeffersonin kioskissa myös pesulautakin, tarpeen tullessa. Ja mitä varsinaiseen Robert Plantin nykyiseen kykyyn laulaa tulee, on hänen äänenvärinsä tunnistettavasti tallella, ja ulosanti kunnossa, vaikka selkeät iästä johtuvat rajoitukset ovatkin huomattavissa. Mitä on otettavissa irti nyt, se riittää hyvin ja rock-kukkomme on ikääntynyt ja harmaantunut oikein tyylikkäästi.
Bruce Springsteen sai illan isännältä maininnan tässä vaiheessa. ”Pomo” kun kiertää juuri parhaillaan Eurooppaa, ja on paraikaa Plantin kotimaassa Iso Britanniassa. ”And Springsteen makes some serious stuff.” Ei tarvitse olla sen enempää selvänäkijä, jos on vähänkään seurannut Yhdysvaltojen erään johtohahmon seikkailuja, joihin ja joiden kritisointiin Springsteen on osansa ottanut, ja mihin Plant vääjäämättä nyt viittasi.
Illan varsinaisen setin päätti Zeppelinin kolmannelta levyltä napattu Friends. Tuo kolmonenhan yllätti aikaanaan kaikki silloiset yhtyeen seuraajat, nimenomaan ollessaan kokonaisuutena hyvinkin akustinen. Eivät ne maukkaat ja maistuvat asiat vuosikymmenien saatossa siis yhtään mihinkään haihdu.
Ei iltamme mainio kuusikko sentään välittömästi lavalle palannut, vaan rituaalinen encore-rutiini toimitettiin ihan perinteisin menoin. Tuon pariminuuttisen välttämättömyyden myötä jatkettiin soljuvasti edellisen kappaleen vanavedessä Gallows Pole -vedolla, jota väliin Plant maustoi hiukan, vähän kiusoitellen, Black Dogin lyriikoilla.
Ylimääräinen osuus jäikin nyt vain tuohon yhteen lauluun, sekin alun perin siis Zeppelinin kolmannelta. Lähes puolentoista tunnin rupeama oli kohtuullisen onnistunut, vaikka tällä kertaa se tuntuikin kieltämättä jollakin tavalla aivan liian lyhyeltä.
Akustinen tai sähköinen. Robert Plant on edelleen yhtyeensä (mikä milloinkin sitten onkaan) kanssa varsin hyvää eskapismia arjen rutistuksista. Laulu soi, tyylitaju on läsnä ja pelimannit vierellään näppäriä ammattilaisia. Siitä on hyvä ponnistaa. Tätä kirjoittaessani yhtye valmistautuu jo toiseen Suomen konserttiinsa, kun Finlandia-talokin on jälleen remontin jälkeen saatu auki.
Lisätiedot: Robert Plant . com
