Elävä Legenda. Näin kirjoitetaan julkisuuden henkilöistä usein, riippumatta siitä, mitä kulloinenkin persoona sitten onkaan elämässään työstänyt. Toinen juttu sitten täysin onkin, onko sanoilla katetta, tai painoarvoa.
Tähän asti olen onnistunut olemaan pääsemättä punk-pioneeri, älykkö Patti Smithin keikalle, mutta lopultakin asia näytti onnistuvan. Keskikesäinen ilmapiiri tapahtumapaikalla oli odottavaa kihinää täynnä. Paikalle saapuneet katsojat olivat selvästi vihkiytyneitä illan artistiin, hyvin pukeutuneita, eikä bändipaitoja ollut heidän päällään kai itseni lisäksi kuin yksi. Sekin Black Sabbathin.
Omat ennakko-odotukset tulevasta kokemuksesta piti yrittää pitää (kuten aina) neutraaleina. Elämä toisinaan yllättää ja Patti Smith, jolle titteleitä voi luetella vaikka runoilijasta kirjailijaan ja laulajasta muusikkoon, yhtyeineen lunastikin illan aikana paljon enemmän kuin olisi voinut koskaan toivoa!
Jos Billy F. Gibbonsin juuri edellisen päivän lava-asetelma samassa tilassa oli askeettinen, mentiin siitä nyt tässä vielä astetta analogisempaan ja vintagempaan backlineen, rumpujenkin ollessa sijoitettuna paikalle ilman matalaakaan koroketta. Kalusto sinällään olisi mahtunut passelisti minkä tahansa klubin nurkkaan.
Yhtye tuli lavalle kello 20.10 aikoihin, ja viimeisenä sille asteli illan emäntä (jos sallitte ilmaisun) Patti Smith (76), ja lausui alkajaisiksi runon The New World.
Artisti tuntui olevan hyvällä ja leppoisalla tuulella, peräti kahden Helsingin keikan jälkeenkin. Artikulointi oli jo sekin pelkästään nautittavaa kuulla. Puheen ja esittämisen lahja joko on, tai sitten ei. Harmaahapsinen naapurinrouvamainen hahmo kauhtuneissa farkuissaan ja maailmaanähneessä blazerissaan teki selväksi, että nyt keskitytäänkin sitten täysin lavalta kuultuun informaatioon.
Waiting Underground (Peace and Noise, 1997) käynnisti perusmeiningillä kvartetin soinnillisen osuuden. Leppoisaa, taidokasta ja nautittavaa. Tarpeeksi kovaa, mutta dynamiikkaa todellakaan yhtään unohtamatta.
Esillepanossa ei ollut tosiaan mitään ylimääräistä. Valojenkin osalta pysyttiin valkoisessa, perusvalossa.
Useaan otteeseen pitempäänkin jutellessaan, ja välipuheissaan säästämättä Smith alusti seuraavaksi kuultua kappaletta sillä, että on aivan sama, mitä ihminen työkseen tekee, kunhan hän tekee. Työmies ei liikaa arvostusta osaksensa koskaan saa.
Nimenä hän mainitsi runoilija William Blaken. ja näin päästiin My Blakean Year -kappaleen (Trampin´ 2004) tunnelmaan.
Smithin ääni tuntuikin olevan oikein mainiossa kunnossa. Tämän tästä kappaleiden välillä hän siemaili yrttiteetä monitorinsa vieressä olleesta posliinimukista. Up There Down There. Joku köhi äänekkäästi, ja jotakin omituista muutakin kuului. Tähän Smith heti leppoisan tarkasti: ” Onko tarvetta käydä WC:ssä? Käy vain, et menetä mitään”. Hyväntuulinen nauru täytti salin.
Sitten saatiin kuulla ehkä Smithin isoin ja ”ainoa” hitti: Because the Night (Easter, 1978), jonka hän aikanaan teki yhdessä Bruce Springsteenin kera. Kaipa voisi kappaleesta todeta, että ajaton klassikko. Yleisöä ei pidellyt mikään ja se nousi spontaanisti ylös penkeiltään. Asia, jota ei liian usein ainakaan täällä näe. Me kun olemme (hyvä niin) aina melko kohteliaan pidättyviä. Silloinkin, kun ei mitenkään tarvitsisi!
Smithin pitkäaikainen basisti/taustalaulaja Tony Shanahan siirtyi nyt sähköpianoon, kun Television-yhtyeen alkuvuodesta menehtyneelle ystävälle, Tom Verlainelle omistettu (ja hänen kanssaan kirjoitettu), alkujaan Jim Morrisonille kirjoitettu Break It Up (Horses, 1975) säväytti kuulijansa. Lisää teetä.
Puhutaan usein myös karismasta. Sitä Smith omistaa kosolti. Sali söi naisen kädestä, ja kuunteli tarkkaan, mitä tällä kulloinkin oli sanottavana. Ja kun Summer Cannibals -kappaleen aloitus ei onnistunut, hän muitta mutkitta keskeytti sen, ja eikun aloitus ja uudestaan. Peräti inhimillistä. Tällä tasolla ilman muuta hurmaavan maanläheistä ja kursailematonta!
Miltei täyteen myyty Talo on sittemmin sallinut myös ravintolajuomien tuomisen salin puolelle. Muistan oikein hyvin ihmetelleeni asiaa aikanaan Deep Purplen keikalla Lontoossa, Hammersmith Odeonissa jo 2002, miettien, ”tämä ei muuten ikinä toimisi Suomessa”. Oliko sitten helle ja juoma yhdistelmänä erään katsojan turmio, vai mistä lienee ollut kyse, kun jotakin epämääräistä huutelua alkoi kuulua salin keskiosasta. Sen verran kuitenkin juuri yhtyeensä kanssa mukavasti setin alkuun päässyt Smithkin tokaisi – eikä lopulta äänensävyltään mitenkään kainon kohteliaasti – , että ”Mitä haluat? Tee mitä haluat. Rokkaa vaikka!” Ja kun asia ei ennen järjestysmiesten puuttumista asiaan osoittanut rauhoittumisen merkkejä, alkoi Smithkin hetkellisesti jo hermostua: ”Motherfucker!”. Palattiin ruotuun, onneksi.
Patti nappasi akustisen kitaran kaulalleen: Beneath the Southern Cross, jossa poikansa Jackson Smith nousi innostuessaan soolossaan Telecasterillaan jo seuraavalle ”asteelle”, Shanahanin myötäillessä maukkaasti loistavan bassonsa soundilla tanakan selkeästi. Kehittelyä miesten välillä ja vuoropuhelumaisesti jatkettiinkin maistuvaa instrumentaalista makustelua jonkin aikaa, kunnes oltiinkin sanattomassa (mitenkään asiaa mainitsematta) kunnianosoituksessa Jeff Beckille: Jeff´s Bolero!
Ainakin itselläni asia meni täysin ihon alle, kun muistetaan, että vajaat vuosi sitten näimme Beckin juuri samalla lavalla, ja jos tämä eläisi, olisi juhannuksen aikaan miehen merkkipäivä numero 79. Voimakasta, tunnerikasta ja tyylikästä tulkintaa. (Kuinkahan monelta asia meni ohi? No, nämä on näitä ”soittajien jorinoita”. Live-raportti Beckin historialliselta keikalta löytyy näiltä Riffin sivuilta.)
Oltiin ohitettu jo kello 21, kun Smith alusti seuraavaa kappaletta. ”Neil Youngin teksti ei 50 vuoden jälkeenkään voisi yhtään enempää pitää paikkansa. Me kun olemme Neilin kanssa samaa ikää. Miettikää, vielä 50 vuoden jälkeen!” Saatiin kuulla koskettava, hieno versio, Shanahanin pianon ja Smithin laulun duetossa After the Gold Rushista (kirjoittaja ei enää yhtään hävennytkään Neil Young & Crazy Horse -paitaansa. Toim. Huom.).
Rumpali Seb Rochford sai fiilistellä nyt sudeillaan: Nine. Mies muutenkin antoi illan aikana peruskurssin siitä, miten kapulat, sudit ja nuijapäiset välineet vain vilahtaen vaihtuvat hyppysissä. Sopii muuten tilaisuuden tullen kokeilla, miten tuo lennossa onnistuu. Niinpä…
”Ouh Shit!” Suora lainaus Smithiltä. Hän unohtikin näet heti alkuun seuraavan kappaleen sanat. Seis vaan sitten pojat ja uudestaan: Mainio (sutinenkin) sovitus Bob Dylanin All Along the Watchtowerista!
Persoonallista, sympaattista (kuten edelläkin todettu), ja hyvin energistä oli Smithin tekeminen. Mutta toistuvasti, tämän tästä, nainen muuttui vihaisen raivokkaasti julistavaksi, mörentäen painoltaan nousevaa ääntään, ja vanha piirre oli otettu esiin. Keikalla koettiin harvinaista kapinan ja kannanoton, ellei jopa hienoisen vaarallisuuden tuntua. Monenikäinen ja -oloinen katsoja sai varmasti koko kustannuksensa edestä sitä, mitä oli ehkä tullut paikalle hakemaankin. Voisi sanoa, että Smithillä on sitä munaa.
Dancing Barefoot sai yleisön nousemaan ja taputtamaan tahtia. Tässä parhaiten ehkä konsertti pähkinänkuoressa: Yhteisöllinen, ja älyllinen ote ympäröivään maailmaan. Sanat, tai siis riimit eivät Smithillä ole pelkkää babyiloveyouta.
Pissing In A River omistettiin juuri hiljattain poismenneelle Tina Turnerille. Tai sitten, kun sen alkuun taas päästiin. Harvalta epäonnistuminen onnistuu näin tyylikkäästi kuin Pattilta. Nainen ottikin kyllä tilanteesta kaiken irti. ”Jos on hätä, se pitää toimittaa. Olen itse ennemminkin kyllä aina tarvittaessa pissannut puskaan (Weed, myös ruoho) kuin jokeen. Ja Jerry Garcia (The Grateful Dead) aikanaan muuten sanoi minulle, että se, joka pissaa ruohoon, saa lähteä saman tien! Kollektiivinen nauru osoitti, että asia tuli monellakin tavalla selväksi.
Sitten asialistalla seuraavaksi esiteltiinkin mureva bändi, eikä poika-Smith oikein kitaran virittämiseltään paljoa katsettaan yleisöön päin ehtinyt kohdistaa. Kasvojaan kun osaltaan peitti vielä lähes silmillään levännyt päähine. Itsensä Patti esitteli : ”And I´m me.”
Seuraavan kappaleen, Gloria (Them-cover) alkaessa kehittymään, ja noustessa taas vähä vähältä yhä isompiin ja isompiin mittoihin, Smith tuli siihen tulokseen, että blazer saa nyt lähteä pois päältä (kiusoitellen muka samalla vähän kuin strippari), ja Shanahan taas vaihtoi instrumenttinsa koskettimista bassoon. Bravuuri kulki, yleisö piti ja Smithillä näytti olevan myös liivi paitansa päällä. Pikku dynamiikan lasku ja kysymys: ”Mitä tehdään? Rokataanko? Lähdetäänkö kotiin?”, ja taas mentiin. Kyllä Van Morrisonkin olisi hykerrellyt tuon version kuullessaan, se on varmaa se!
Kello oli noin 21.30 kun yhtye poistui lavalta. Parin minuutin äänekäs ja lisää tahtova yleisö sai taputukselleen palkinnon. Encorena seisaaltaan yhteislaulussa vedettiin ”audiotrion (salin piippuhylly) enkeleille” Pattin omistama People Have the Power.
Lämminhenkinen, tapahtuma konsertiksi oli tunnin ja neljänkymmenen minuutin jälkeen ohi, kun kohteliaasti ja aidosti parahultaisen sydämellistä aplodeerausta ja riemuhuutoja ansaitusti osakseen saanut artisti kiittäen lopulta hänkin malttoi poistua verhojen taakse. Loppukaneettinsa oli: ”Use your voice. Have a great day. Have a great life.”
Kesäilta takaisin kotiin ajellessa, peuroja väistellen sujui koettua sulatellessa. Jos ikinä teillä on mahdollisuus mennä katsomaan Patti Smithin, elävän legendan, keikkaa, tehkää se. Tällaiset artistit ovat sukupuuttoon kuoleva laji.
