Tammikuun säätila ei perusperjantaina mitenkään olisi nyt houkutellut lähtemään yhtään mihinkään pois kotioloista: tuulta, tihkua ja silkkaa vesisadetta lämpöasteiden jäädessä pariin kolmeen. Jalankulkukelikin oli aika liukas. Mutta näitä hommiahan tehdään nimenomaan rakkaudesta lajiin.
Ville Valo on onnistunut siinä, mistä moni artisti haaveilee. Mies on luonut täysin oman musiikkityylinsä ja kun aika oli, jättäytyi yhtyeineen tauolle (tai hajotti bändinsä, miten vain), varmaankin melko strategisessa vaiheessa. Ei jäänyt tekemään levy levyn perään samaa huttua, tai yrittänyt väkisin saada aikaan kuranttia pastissia edellisistä osumista.
Tiikeri se ei pääse raidoistaan, eikä tekijä osaa olla tekemättä. Pieni sivupolku taannoin Agentsien solistina, ja Badding-tulkkina (sattumalta juuri tänään 36 vuotta Rauli ”Badding” Somerjoen kuolemasta) HIM-yhtyeen katoamisen jälkeen, kasvatti varmasti Villen tekemisen nälkää entisestään ja perjantaina Valo sitten asteli loppuunmyydyn Suomen ykkösklubin lavalle uuden taiteilijanimensä, VV, turvin. Vastaanotto oli vallan hurmoksellista.
En saanut VV:n uutta materiaalia haltuuni ennen keikkaa, eikä aina ehdi oikein perehtyä internetin syviin syövereihinkään. Löydetyt maistiaiset uudelta (julkaisu sekin 13.1.) albumilta antoivat ymmärtää, ettei tiedossa ollut mitään dramaattista eroa hepun aikaisempaan omaan tuotantoon. Puhtaahkolta pöydältä siis vain nyt äimistelemään, mitä aikaan oli saatu. Edellisestä keikkakokemuksesta His Infernal Majestyn muodossa ZZ Topin lämmittelijänä olikin messevästi ehtinyt kulua jo miltei tasan 26 vuotta!
Konserttikansaa lappasi paikalle tasaisena virtana, vaikka lämmittelijänä illan avanneen islantilaisen Kaelan Mikla -naistrion aloittaessa kello 20.30 mesta olikin vielä vain noin suurin piirtein puolillaan.
Kymmenisen vuotta toiminut, omaa jälkipunkki-goottitavaraansa esittävä yhtye oli kaikkea hiljaisen mystiikan ja toisaalta Depeche Modeen kurottavan nopeatempoisemman säksätyksen väliltä.
Laufey Soffian (laulu), Margret Doru-Harrysdottirin (basso) ja Solveig Kristjansdottirin (koskettimet) esitys oli persoonallinen, mutta kuten yleensä hyvin ikävästi aina, kakkosbändi jää tai jätetään alakynteen. Olisi ollut herkullista kuulla sama esitys ensinnäkin maltillisemman äänenpaineen kera, kun syntikasta vedetyt rumpukompit yrittivät pahimmillaan poistaa amalgaamit hampaista.
Lisäksi oli (paitsi elävää rumpalia) hiukan ikävä myös olematonta kitaristia, kun Margret sai näppäillä välillä melodian pätkät kitaralle bassollaan, ennen kuin ryhtyi taas junttaamaan paalutusta muulle bändilleen.
Tove Janssonille nimestään velkaa oleva trio oli sympaattinen, mutta muuttuui settinsä mittaan puuduttavan tylsäksi. Ehkä pitäytyminen keikan alun vaimeammassa ja mystisemmässä materiaalissa pitemmän päälle kannattaisi. Nyt naisten kolmen vartin anti jäi auttamatta jotenkin puolitiehen.
Maailman ensi-iltaa ei joka päivä pääsekään todistamaan. Sellainen kuitenkin starttasi kellon ollessa kutakuinkin 21.45, kun kvintettinsä viimeisenä lavalle noussut Ville Hermanni Valo (46) käynnisti Neon Noir -kiertueensa uuden samannimisen levynsä kappaleella Echolocate Your Love.
Olimme juuri vain hetkeä ennen nähneet, miten taustalla VV-logo muuttui Heartagramiksi. Yksinkertaisuudessaan ja pelkistettynä oikein mainiosti toimivaa valo-showta. Ja jos ei muuten joku lukijoista vielä sitä tiedä, luokaapa katseenne seuraavan kerran klubin kattoon. Sieltä se löytyy.
Muutoinkaan keikan esillepanossa ei jouduttu turvautumaan pyrotekniikkaan, tai mihinkään muuhun ylimääräiseen kikkailuun, vaan erilaiset valotilanteet sävyttivät ainutlaatuista iltaa, antaen musiikin tehdä tehtävänsä.
Valon habituksessa näkyy nykyiset terveellisemmät elämäntavat pirteänä solakkuutena, ja musta pipo on rennolla pukumiehellä vaihtunut hattuun. Taloudellinen pienenpieni elehdintä jalalta toiselle ja käynti välillä juomaa siemailemassa rumpukorokkeen edessä riitti. Mikrofoni miehellä oli analogisesti johdollinen, ja sitä olikin hänen aina tämän tästä käteensä kerääminen. Tyylikästä.
Kahden kitaristin ja rytmiryhmän soitto oli sinänsä melko riisuttua, ja nauhan tehtäväksi jäi toteuttaa kosketinosuudet. Valo lauloi hyvin, ehkä välillä hiukan säästellenkin.
Kappaleet seurasivat hikisen saumattomasti toisiaan, ja vain pari kertaa setin kestäessä Valo äityi juttelemaan. Kertaakaan hän ei spiikannut kappaleita sisään. Nopeasti kävikin ilmi, että – jonkinlainen yllätys toki sinänsä – HIM-materiaalia saatiinkin kuulla, ja kieltämättä runsaasti.
Heti toisena kuultiin The Funeral of Hearts ja uuden levyn nimikappaleen jälkeen Right Here in My Arms.
Ainakaan tässä ensimmäisessä VV-keikkasetissä ikinä eivät HIMin hitit (mm. Rip Out the Wings of A Butterfly, Join Me In Death) ja nyt ensi kertaa livenä kuullut uudet soololevyn kappaleet liiemmälti eronneet sävyiltään toisistaan. Loppupuolella keikkaa saatiin kuulla pariin otteeseen Mikoksi esitellyn kitaristin nailonkielistä soittopeliä, joka toikin kyllä kokonaisuuteen sen suuresti kaipaamaa vaihtelua.
Valo oli kuulemani mukaan treenannut pari päivää paikan päällä, enkä ihmettele. Bändi oli tiukka, ja juuri siitä syystä sen olisi voinut kyllä esitellä ihan rauhassa, ja kertoa soittajien nimet kokonaan, nyt kerrottujen (ja ohi korvan menneiden) pelkkien etunimien sijaan! Pöhköä.
Yleisö lauloi melkein kaiken mukana sanasta sanaan ja söi Valon kädestä. Onko edes tarpeen kertoa valokansan pukukoodista? Mustaa oli kuosi, vaikka joukkoon mahtui kyllä muutama tyylikkäämpikin pukunainen. Keikalle oli lähdetty kauempaakin, ja luvassa samassa salissahan oli tämän jälkeen luvasssa vielä kaksi loppuunmyytyä iltaa lisää.
Mr. Tavastia, Juhani Merimaa, oli jälleen itsekin paikalla ja selvästi piti näkemästään. Hyväntuulinen emeritus-promoottori on onnistunut pysymään silminnähden nuorekkaana.
Varsinainen setti päättyi tunnin jälkeen HIM-vetoon When Love And Death Embrace, ja kolmen-neljän minuutin intensiivisesti raivoavien aplodien jälkeen kuultiin vielä neljä kappaletta. Puolitoista tuntia musiikin elävää historiaa oli näin kirjoitettu.
Nähtäväksi muuten jää, saako yleisö ja Valon kannattajat nähtäväkseen parin kameramiehen edesottamuksia myöhemmin virallisessa muodossa. Referenssiä Ville itselleen kyllä sai.
JK.
Mitä oli odotettavissa, ja mitä pitää tuleman? Kieltämättä odotin Valolta tässä kohtaa uraa nyt oikeastaan pelkästään uutta soolomateriaalia esitettäväksi, ja ehkä loppukliimaksiksi pari kovinta HIM-vetoa, yleisön suureen nälkään.
Valo kun on luonut jotakin omintakeista, onpa saanut vaivihkaa lanseeratuksi oman genrensäkin, Love Metal. Ei ihan vähän siis. Mutta, nyt on se totisen itsetutkiskelun paikka. Soolouraa, vai HIM uudestaan kasaan? Molemmat voisivat toimia.
