On musiikillisia merkkipaaluja ja teoksia, jotka näyttävät muille uutta suuntaa ja raivaavat tietä. Mike Oldfield (s.1953) loi jo selvästi ennen kahtakymmenettä ikävuottaan teemalevyn, joka on elänyt voiden mainiosti kokonaiset 50 vuotta.
Kun nimimies jo kuitenkin taannoin harmiksemme jättäytyi pois keikkalavoilta, on turvauduttava muiden apuun. Kun sitten puolestaan Oldfieldin luottomiehen, sovittaja, kosketinsoittaja sekä orkesterinjohtaja Robin A. Smithin luotsaama kiertue julkistettiin tänne Suomeenkin rantautuvaksi, piti ehdottomasti hakeutua paikan päälle.
Kulttuuritaloon oli tällä kertaa matkaaminen orastavan kevään nihkeänharmaassa tihkusateessa. Aikanaan aloitteleva Oldfield sekä hänet listoilleen ensimmäisenä artistinaan kiinnittänyt upouusi levy-yhtiö Virgin saivatkin urkeneville urillensa parahultaista vetoapua, kun ohjaaja William Friedkin (1935–2023) halusi käyttää juuri Tubular Bellsin (1973) avausteemaa osana kauhuelokuvansa Manaaja (The Exorcist, 1973) äänimaailmaa. Vain aivan hetkellinen, pieni siirtymä elokuvassa syksyisten lehtien lentäessä pitkin jalkakäytävää tuulen riepottamana…
Allekirjoittanutkin kävi katsomassa alaikäisenä tuon pätkän, eikä Tubularia hetkeen kyllä tullut sitten muuten kuunneltuakaan. Eikä tuo johtunut kyllä musiikista…
Kulttuuritalo täyttyi selvästi illan materiaaliin jo perin hyvin vihkiytyneistä katsojista. Ei oltu tultu paikalle millään verukkeella, näyttäytymään tai edes välttämättä kenenkään kaverin seurana. Nälkä Mike Oldfieldin musiikin kokemiselle elävänä on maassamme kasvanut noin 40 vuodessa jo melkoisiin mittakaavoihin.
Konsertti alkoi selvästi myöhässä ilmoitetusta kello 19.30:sta, mutta äänimiehen viimehetken hääräily laitteistoa ääriään myöten pullollaan olevalla lavalla ei jättänyt kellekään mitään arvailtavaa. Hikistä hommaa tarkistusten muodossa!
Musiikillinen pienisuuri spektaakkeli alkoi Robin A. Smithin istuessa koskettimiensa ääreen.
Hetken kuluttua hän sai seurakseen kitaristi-kosketinsoittaja Maxime Obidia, jonka vanavedessä vähän ajan kuluttua astui lavalle myös basisti-laulaja Lisa Featherston. Ilmassa ei olekaan hetkeen ollut ihan näin tiiviisti pakottavaa ja malttamatonta odotusta!
Kohta lavalla olikin sitten koko kahdeksanjäseninen yhtye, ja muistorikas kavalkadi otsikolla Mike Oldfield aloitettiin kaikessa rauhassa Tubular Bells II:n (jatko-osa alkuperäiselle, 1992) ja Ommadawnin (1975) teemojen tahdeilla.
Miksaajaakaan ei tällä kertaa ollut todellakaan yhtään kadehtiminen, mutta melko nopeasti saatiin ison orkesterin äänet mukavasti tasapainoon. Jo alussa mainittu kitarateknikko puolestaan oli lavalla, hänkin, koko ajan, palvellen lähinnä Obadiaa, tämän vaihtaessa soitintaan hyvin tiheään tahtiin.
Kävikin pian selväksi, että alta pois asialistalta ja innostuneen yleisön odotuksen kasvattamiseksi vielä entisestään, heitettiin ilmoille napakka, mutta ehkä vähän yllätyksetönkin rupeama Oldfieldin toki yleisöystävällisempää, popimpaa ja mahdollisesti musiikkilistoilla vielä Tubular Bellsiäkin hitimpää materiaalia: To France (Discovery, 1984), Moonlight Shadow (Crises, 1983) ja Family Man (Five Miles Out, 1982).
Samalla on tietysti todettava, että Oldfield on ollut aikanaan melko tuottelias, mutta myös menestynytkin.
Edellämainituissa kappaleissa vokalistina toimi juuri Featherston, mutta välimatkaa ikimuistettavaan Maggie Reillyn tulkintaan jäi hänellä yllättävänkin paljon. Oliko kiertue ottanut jo osansa energioista, vai mistä lienee ollut kyse, mutta vähän jäi toteutuksessa toivomaan lisää.
Toinen hämmästystä herättänyt asia puolestaan oli perkussionisti Will Milesin työskentely nyt pienen rumpusettinsä kimpussa. Suoritus – tällä tasolla – ei ollut sen kummoisempi, vaikkei Moonlight Shadowin komppi mitään perusasioiden hallintaa enempää soittajaltaan vaadikaan. Aivan kuin yhtye itsekin olisi jollakin tavalla odottanut pääsevänsä päiväjärjestyksessä itse asiaan. Yhtä kaikki, tunnelma oli erityisen lämmin ja tiivistyi sopivasti ennen Smithin kolmella (!) kielellä ilmoittamaa puolen tunnin väliaikaa.
Viittä vaille kello 21 se sitten alkoi. Smithin ja ison yhtyeen tulkinta Mike Oldfieldin Tubular Bellsistä, joka kuultiin lähes kokonaisuudessaan, alkoi kuululla ja tunnistettavalla kosketinteemalla, joka tuntuu jäävän paikoilleen, ikiliikkujan (elämäkerrassaan The Changeling (2007) Oldfield viittaa myös Jean Sibeliuksen tapaan säveltää) tapaan.
Jos olikin tähän asti vähän oltu hajamielisiäkin ja viihdytetty tahattomasti yleisöä irtoavan kitarapiuhan kanssa (Jay Stapley), nyt oli kyllä tosi kyseessä. Pienesti, vähä vähältä, teoksen teemat loihdittiin yksi toisensa perään esiin, nämä kasvoivat ja muuttuivat kuin huomaamatta taas toisiksi, mutta lähes täydellisiksi tulkinnoiksi esikuvistaan, pienimpiä yksityiskohtia ja nyansseja myöten.
Pelkästään Obadian soitinten vaihto sinänsä olisi käynyt jo alan oppitunnista. Puhutaan saumattomasta yhteistyöstä kitarateknikon ja kitaristin välillä. Kun Tubularin teema edistyi ja kasvoi, vaihtui miehen käsissä vaivihkaa parikin eri sähkökitaraa, akustinen ja mandoliini sekä lopulta myös sähköpiano, johon mies vaivattomasti siirtyi.
Kaikki tuo parhaimmillaan juuri aivan hetken kuluttua edellisestä, lähes huomaamattomasta vaihdosta. Ei pienintäkään hapuilua. Melkoista koreografiaa!
Featherston ei oikeastaan pysynyt soittaessaan paikoillaan hetkeäkään, vaan antoi svengin viedä nyt vielä istuessaankin. Jos hänen laulunsa konsertin aluksi oli, mitä mainittu, nyt Tubularin edistyessä ”paikallaan junnaavassa” ykkösosan finaalissa riffinsä kohtaan, jossa juuri basso pitää mukanaanvievän imun ja kokonaisuuden kasassa, on vain ”otettava hattua päästä”, ja äimisteltävä, kun muusikko ilmeen värähtämättä soittaa muuttumatonta kuviotaan sen aivan tärisyttävän järkyttävän pitkät kahdeksan minuuttia. Nainen oli samaa puuta bassonsa kanssa. Silkkaa taikaa!
Maagista oli myös kuulla ihmisinstrumettina toimivan sopraanon, Anastasia Bevanin, edesottamukset yhtenä orkesterin osana. Ääni tuntui lähtevän hänestä todella helposti sekä vaivattomasti.
Sähkösellisti Kwesi Edmanin aseistariisuva hymy ja toisaalta aina väliin mutkaton yleisön mukaanotto, hienon maalailunsa ohessa, oli vakuuttavaa. Smith vaihtoi teoksen eri osien mukaan hänkin flyygelin, syntetisaattorin ja urun välillä, tämän tästä. Yhtyeen kapellimestarin roolissa hän nosti aina välillä kättään muille merkiksi, teoksen edetessä vääjäämättä.
Majesteetillisuus ja intensiteetti todella kasvavat, kun Bellsin edistyessä ääneen mainitaan juuri seuraavaksi paikkansa sovituksessa saava instrumentti ääneen. Tubular Bellsit (putkikellot) kun lopulta sitten olivat nekin vuorossa, niitä selin yleisöön antaumuksella, mutta pedantisti nauttien pauhaamaan vasaroi Miles.
Toisessa perkussiokioskissa hääri puolestaan varmoin ottein Tom Marsden, joka soitti kohdan ”Glockenspiel” eikä miesten yhteissoitossa ollut häivähdystäkään huomautettavaksi.
Kitaristi Stapley otti kyllä totisesti sitten hänkin osaansa parrasvaloissa ja hiippaili aina välillä välineineen verkkaan lavan puolelta toiselle. Hän olikin tuossa mielessä Milesin ohella yhtyeen ainoa muusikko, jolla tilaa moiseen yleensäkään käytännössä oli. Fender soi miehen hyppysissä erittäin tyylitajuisesti, maukkaasti ja kokemuksella.
Illan kohokohtia oli hänen omien soolojensa ohessa myös duetot Obadian kanssa kahden kitaran voimin. Äänenpaineet toki ja aina tarpeen tullen kasvoivat, mutta sitä sai käytännössä huoletta ottaa myös korvatulppansakin pois, kuullakseen aivan kaiken variaation ainutlaatuisen teoksen osien vaihtuessa.
Tubular Bellsin noin puolen tunnin intensiivisen ja tiiviin tulkinnan jälkeen oli encoren vuoro, ja seisaaltaan hurraava yleisö sen kyllä saikin. Edmanin sellosoolo kuullussa kappaleessa oli yksinkertaisesti hurmaava.
Juuri, kun sitä luuli, että se oli sitten tässä, heitti yhtye vielä pikku lisänä kipakan nopean ja temmoltaan alati kiihtyvän akustisen pelimannirallin (päättää myös alkuperäisen Tubular Bells -levyn B-puolen) myös nyt hienon konsertin iloiseksi loppukaneetiksi.
Traditionaalinen Sailor`s Hornpipe sai ryppyotsaisimmankin kyynikon hangonkeksiksi, se on varmaa, se.
Loppuunmyyty sali antoi yhtyeelle kahden tunnin rupeaman päätteeksi sen enemmän kuin ansaitsemat aplodit rotevalla otteella seisaaltaan.
Jos Smithin yhtyeen Tubular Bells -juhlakiertueensa päätöskeikan lopuksi lausumat sanat pitävät yhtään kutiaan, voi olla, että yhtye nähdään täällä vielä uudestaankin. Olivathan he muuten nytkin päivää ennen Helsinkiä keikalla myös Turussa.
Se on sitten toki hamaa tulevaisuutta se. Mutta nyt pitäisi ilman muuta vetää itse guru, Mike Oldfield, sieltä kotikolostaan vielä kerran itsekin kiertueelle, jos kuka. Ideoita?
