Kuulas ja vuodenaikaan nähden kovin viileä ilta siivitti tällä kertaa matkaa Kanta-Hämeen kulttiliiteriin. Estradille oli määrä odottaa omintakeista ja osaavaa bändiä, josta yhtäkkiä kuulee puhuttavan vähän joka suunnalta.
Loppuunmyydyn intiimin klubin eteispalvelu odotutti meitä pienen jonon muodossa hetken, kunnes pääsimme sisään eloisan paikan lämpimään tunnelmaan. Asialliset hommat hoidetaan ja pokella oli supliikki kohdillaan.
Varsin työntäyteisen settinsä Arppa aloitti hiukan yli kello 21 kappaleella Vihdoin viimein.
Suiston lava on pienehkö, ja yleisö pääsee pakkautumaan siihen aivan kiinni. Näin tapahtuikin, ja jo kolmannen kappaleen jälkeen bändi vaihtoi sähköisen menonsa akustiseen: kitaristi Ville-Veikko Airaniemi nailonkieliseen, basisti Eero Seppä kontraan (molemmat edellä mainitut ovat Tampereelta) ja rumpali Okko Saastamoinen mandoliiniin. Voi veljet. Tätä olisi helppo kuvitella jo Kaustisellekin!
Miksaus oli parhaimmillaan lähellä täydellistä, ja vaikka paikan täyttikin nuorehko yleisö, se osasi pitää suunsa kiinni oikeissa kohdissa ja myös siis ja nimenomaan kuunnella. Tuli siinä (vokalisti-trumpetisti) Arpankin kai samalla toteutettua yhden polttariseurueenkin piisitoive lennossa! Kuultiin Kartta väärinpäin, Luulin että ja Oulu (theme).
Arppa kertoi ”historiastaan Kinnusen Lailan kanssa 50-luvun lopussa” ja se konkretisoitui tietenkin toisen levyn (Kinovalon alla, 2022 – arvio löytyy Riffin sivuilta) kappaleen Lailassa. Yleisö söi jo täysin Arpan kädestä ja bändillä oli hauskaa.
Mitä pitemmälle setti eteni, sitä enemmän sai yleisö lauluvastuuta, ja sanat sujuivat täydellisesti sanasta sanaan. Vain jokin aika sitten tv:n visailuohjelman housebändin muodossa ensiesitetty Metsänpoika popparissa tuli nyt vuoroon.
On aina yhtä harvinaista ja ilo seurata yhtyettä, joka vilpittömästi nauttii tekemisestään ja antaa myös yleisölle ja improvisaatiolle tilaa. Tässä on yksi Arpan ässistä. Toinen kova kortti ryhmällä, mikä aina välillä saikin esillepanossa vuoronsa, on fuusio & jazz. Kun on aika siis hiukan tuulettaa musiikin muodossa, ja vaihtaa rytmi jaoltaan hiukan hankalampaan, se kyllä onnistuu.
Arppa itse hönkäili pieniä omia juttujaan trumpetin läpi, ja kun siltä herkeni, otti juoksuaskelia paikallaan. Estotonta esiintymistä, ja hyvällä tuulella.
Kitaristi Ville-Veikon työkalun voihke muistutti efekteineen välillä melkein Allan Holdsworthia ja rumpalin ote oli oikein luomua ja irtonaista. Fillivyörytykset tulivat setistä joka hetkestä nautiskelevan hymyn kera kadehdittavan vaivattomasti.
Yhtä hangonkeksiä oli myös Sepän komppi. Sama, oliko se kontra hyppysissä, vaiko ei!
Kuultiin Kaverin synttäreillä, Metsässä tarkoituksella ja Juhani, josta itselläni kaikki pari vuotta sitten Arpan kohdalla alkoi, yhdestä laakista. Päiväkirjamainen ja jollakin tavalla hauskan selittävä tapa sanoittaa, älykäs ja napakan osuva, laveakatseinen huumori kaiken takana.
Helpot, pienet tutut tunnistettavuudet arjen touhuistamme ja näiden mutkaton tilitys ja toteaminen. Toisto. Siinä vähän Arpan tekemisen luonteesta. Arpalla on toki esikuvia, mutta hän (he) tekee sen täysin ujostelematta omanaan, ja taidolla.
Isänsä lempikappaleeksi Arpan tituleeraama Leikkiä sanoilla, uuden, järjestyksessä kolmannen, Valeria-levyn nimikkokappale sekä Yks kriisi kuultiin, jossa saatiin puolestaan tuta Sepän taidokkaan näppärän bassosoolon myötä. ”Eero eteen” –huutoja kuultiin tässä kohtaa melko hanakasti.
Hauki kirvoitti yhteislaulun jo sitten koko klubin mittakaavaan, ja perään saatiin Laavalamppuja ja nykyisen kokoonpanon ensiesityksenä kuultu, Arpan aivan ensimmäinen omakustanne, Kesä.
Tunti ja parikymmentä minuuttia oltiin edetty saumatta sekä tauotta. Encoreina vielä sitten Väistä ja Kiertoradat. Hädin tuskin bändi oli päässyt edes pois lavalta, kun nälkäinen yleisö sai kuulla vielä toisenkin encoren, kun verevän ja erittäin viihdyttävän keikan päätti kappale Täällä taas.
Tunnin ja kolmen vartin esitys vakuutti. Tässä Arpassa meillä on yhtye, joka taitaa niin sähköisen kuin akustisenkin version soitossaan. Improvisaatio ja tekninen taituruuskin tarvittaessa kuuluu työkalupakin varustukseen. Ja mikä tärkeintä, onpa hihastaan vedettävissä myös se välillä joiltakin artisteilta nykyään täysin unohtunut dynamiikan taju.
Ovat veikkoset kuulemma väsäämässä jo neljättä levyäänkin, ja keikkapaikat sen kuin suurenevat. Toivotaan, että päänuppi näillä veijareilla kestää kovan menon, ja että he osaavat välillä myös pitää esiintymisrupeamissa riittävää taukoa. Seuraava keikka polttelee kyllä jo mielessä kriitikollakin.
