Mukavan olohuonemainen Suisto-klubi oli valmiina, kun hiljattain 73 vuoden ikään ehtinyt, aina silti vain yhtä viehättävän poikamainen Jukka Gustavson toivotti pienelle, mutta selvästi asioihin perehtyneelle ja vastaanottavaiselle yleisölleen hyvää sunnuntai-iltaa. Kieltämättä tälle lennolle olikin todella mukava lähtöaika, kun proge-ilmaan noustiin heti jo kello 19 jälkeen.
Kosketinsoittaja, laulaja, säveltäjä ja sanoittaja. Progemusiikin pioneeri. Tuo on se määrittely, joka Sipoon miehen, Gustavsonin, tapauksessa lienee lähimpänä totuutta.
Uranuurtaja. Alati hymyilevä ja huumoritajuinen herrasmies pikkutakissaan, jos ei Hammondin, niin sitten sähköpianon takaa. Ollaanko siellä valmiita?
Progemies ei petä, vaan heti setin alussa tämä takoo lyömäsoittimien kirjavia ääniä Kurzweilistaan, ja kilpaa niihin – ilman kapuloita – vastaa rumpali Thomas Törnroos. Ilmassa on kieltämättä heti pienensuuren urheilujuhlan tuntua.
Ei aikaakaan, kun basisti Jan-Olof ”Puppe” Strandberg saa pienen häivähdyksenoloisen soolopalansa.
Keikan alkajaisiksi kuullaan versio Santanan Stone Flowerista. Eikä tässä ole mikään tarkoitus näköjään ihmetellä sen enempää, vaan ”laulakaa mukana” -kehotuksen jälkeen saamme ajankohtaan veikeän käänteisesti osuvan version The Beatlesin Here Comes The Sunista.
Gustavsonin ääni ja laulu ovat mallikkaassa kunnossa. Persoona tulee esiin ja tekeminen on tuskatonta.
”Me ollaan tällainen luomubändi ilman lisäaineita”, tokaisee maestro isosti hymyillen ja viittaa 2021 ilmestyneen, yhtyeen toistaiseksi ainoan levyn, Natural High, nimeen ja ihan vielä varmuudeksi kädestä pitäen sitä auki selittäen: Down Town Jungle.
Kuultu vei mukanaan, joten mahdollinen Weather Report -laina jää kirjoittajan osalta nyt nimeämättä, vaikka juuri nimenomaan mukava kiireettömyys keikan yleisilmettä kuvaakin.
Gustavson kuulutti nyt lavalle Street Levelin illan vieraan, kitaristi Ben Granfeltin, 61. Granfelt omaa juuri sitä aitoa kitarasankarin karismaa, joka on avittanut miestä jo pelkästään hänen 30 vuoden soolourallaan.
Granfelt ottaa mukavasti aikaa, selvittää asioita ja kertoo heti oman osuutensa alkuun omiksi tärkeimmiksi vaikuttajikseen nimet Beck, Moore ja Trower. Kuullaan hänen uusimman soololevynsä, Gratitude, Moore-vaikutteinen I Got The Blues From You.
Muusikoiden keskinäistä toimintaa on aina mainiota päästä seuraamaan läheltä. Ilmeet, katsekontaktit ja eleet vaihdetaan, eletään ja soitetaan juuri siinä hetkessä. Granfelt mainitsee huvittuneena, että Gustavson valitsi heidän settiinsä hänen tuotannostaan juuri niitä kappaleita, joita hän ei omilla keikoillaan soita. Niinpä oli hänenkin opetteleminen ne uudestaan.
Ja Puppe puolestaan valistaa meitä kuuluvasti, että ”Ben, sinähän soitat nyt paljon hiljempaa”, viitaten taannoiseen miesten soundcheckiin, josta ei liene kitaravallia puuttunut. Tuttu juttu! Granfeltin soitanta on kaikkineen hallussa ja erinomaisessa kuosissa. Tarpeettomia, tekniikkaa todistelevia tilutuksia ei nyt kuulla.
Sitten saadaan leppoisaa tarinaa jälleen Gustavsonilta. Tämä kun oli ollut paikan päällä Tavastialla 1973 kuulemassa Tempest-yhtyettä, jossa soittaneen rumpali Jon Hisemanin ja kitaristi Allan Holdsworthin yhdessä säveltämä kappale versioitiin seuraavaksi.
Kosketinvelho siirtyi tässä vaiheessa Studiologic-pianonsa taakse. Vauhdikasta, mutta vaivattoman näköistä tekemistä. Ja nimenomaan tästä kvartetista sen seniori ja primus motor erottuu edukseen. Sillä omalla tavaramerkillään, kun miekkonen ei meinaa jakkarallaan pysyä, vikkelien sormituskuvioidensa lentäessä.
Gary Moorelle omistamansa Remember, Never Forget -kappaleen jälkeen Granfelt vaihtaa soittimensa Stratoon, ja vuoron saa puolestaan Jeff Beckille nimetty J.B.Reggae, jossa mies antaa näytteen melkoisen autenttisin Beck-soundein Beck-näppäilystään. On aina yhtä mahtavaa nähdä ammattimies elementissään. Kun toiminta ja äänet tasoineen ovat hallussa, ne ovat sitä.
Ettei kuitenkaan menisi liian vakavaksi, Ben viittaa kappaleen nimen suomiin mahdollisuuksiin: Jukka ja Ben -reggae. Yksi illan kohokohdista, ilman muuta.
Behind The Curtains on Strandbergin sävelkynästä ja kappaleen introssa saadaan taidonnäyte alataajuuksien mestarilta. Puppe pitää karsinansa kurissa ja nuhteessa. Tälle jämerälle sokkelille on muiden hyvä rakentaa. Nyanssit kuullaan, nekin. Eikä turha jäykistely ole läsnä, vaan mies ottaa pientä koreografiaa haltuun kappaleesta riippuen, tarvittaessa.
Falling For You ja aikanaan jo toisesta Granfeltin näkemästä Jeff Beck-unesta inspiraationsa saanut The Dream Part II kuullaan seuraavana. Osa yksihän kun taas löytyy nimenomaan miehen ensimmäiseltä soololevyltä juuri 30 vuoden takaa. Mihin se aika oikein muuten meneekään?
Lähes puolitoista tuntia on jo tultu aivan yhdessä hujauksessa, ja illan isäntä ilmoittaa, että kun kerran aloitettiin Santanan merkeissä, niin myös lopetetaan. Seuraa muikea versio The Zombies -lainasta She´s Not There.
Nyt saadaan tyylinäytettä kapuloista a´ la Törnroos. On aina yhtä ihailtavaa, kun fillivyöryt pääsevät ilmoille, ja niin – ai jai - helpon oloisesti. Tulee kanttia, lennossa dempattua peltiä ja kyynerpään avulla joikaavaa pikkurumpua. Mutta myös paljon sellaista, jota ei osaa äkkiseltään edes sanoiksi pukea. Hallittua komppia, joka pitää tonttinsa ja antaa muiden soiton hengittää, saamansa tilan ja paikan myötä.
Ukkelit ovat jo lähes rivissä ja valmiita loppukumarrukseen, kunnes juuri pirteä rytmistä huolehtinut Törnroos kysyy, haluaako yleisö kenties vielä kuulla yhden kappaleen. No totta vie haluaa!
Encorena mainion iltapuhteen päättää Beckin versiota myötäilevä Stevie Wonder -laina ´cause We´ve Ended As Lovers.
Seuraavan päivän askareet odottavat, joten annamme omalta osaltamme tilaa nimmarijonoon, vaikka Granfelt uhkasikin, että ovet pysyvät kiinni, kunnes levyt ovat myydyt. Sen verran pitää vaihtaa kuitenkin tilaisuuden salliessa häthätää sanaa Törnroosin kanssa, että toteamme miehen tehneen jälkimmäisessä Santana-lainassa kolmen työt, kun perkussiot loistivat poissaolollaan. Heh!
