Led Zeppelinin saaga on yksi rockhistorian suurista tarinoista, joka ansaitsee ehdottomasti oman elokuvansa.
Brittiläis-irlantilainen Bernard MacMahon (s. 1968) on ohjannut legendaarisesta brittibändistä kiinnostavan dokumentin, joka tuo tuttuun tarinaan paljon syventäviä tasoja. Ilahduttavinta teoksessa on sen käsittelytapa, joka keskittyy olennaiseen – musiikkiin.
Jos olet lukenut Stephen Davisin kirjoittaman Hammer of The Gods -kirjan, tiedät, kuinka huuruista menoa Zeppelinillä loistojenpäivinään oli. Jetset-elämää, irtoseksiä ja huumeita – ylipäätään kohtuuttomasti kaikkea, mitä maailman suosituin rockbändi saattoi vapaalla seitkytluvulla saada. Millään ei ollut mitään rajaa ja hedonismin pyörteissä remeltänyt bändi otti kaiken ilon irti tarjoiluista.
Tämän ulkomusiikillisen dekadenssin vuoksi unohtuukin helposti se lähtökohta, että bändin taika perustui valtavaan musiikilliseen lahjakkuuteen, innovatiivisuuteen ja ahkeruuteen. Tämän seurauksena Zeppelin tuotti maailmaan unohtumattoman hienoa musiikkia. MacMahonin ohjaus keskittyy käsittelemään vain ja ainoastaan tätä. Niinpä elokuvan pohjavire on todella virkistävän nostattava.
Kuten dokumentin nimi jo kertoo, elokuva kertoo bändin syntytarinan – elostelusta, hitaasta alamäestä tai lopullisesta tuhosta se ei edes mainitse.
Leffa johdattelee hienosti elokuvallisin arkistomateriaalein katsojan sotien jälkeiseen Englantiin, jonka raunioiden harmaudessa uusi sukupolvi saa herätyksen amerikkalaiseen bluesiin ja amerikkalaisuuteen ylipäätään.
Alussa keskushenkilö on kitaristi Jimmy Page, joka oli tähti jo Yardbirdsin myötä. Hän kävi Jenkeissä kiertueellakin, mutta bändin hajottua Pagen musiikki herätti Briteissä vain välinpitämättömyyttä.
Onkin kiinnostavaa, että Zeppelinin breikkaus tapahtuu nimenomaan USA:ssa, kun brittilehdistön suorastaan halveksuu Pagen uutta luomusta, ”New Yardbirdsiä”. No, kukaan ei ole profeetta omalla maaperällään, kuten sanotaan.
Jenkkivalloitus ja manageri Peter Grantin olennainen merkitys alkuvaiheessa on dokumentoitu erittäin kiinnostavasti ja se onkin elokuvan kiinnostavinta antia.
Mutta tarinaa lähdetään kerimään paljon kauempaa, eikä ensimmäisen tunnin kuluessa olla päästy vielä kuin Zeppelinin ensimmäiseen Skandinavian keikkaan. Dokkari käsittelee huolellisesti Pagen ja basisti John Paul Jonesin varhaisvuodet studiomuusikkoina, mikä on perusteltua myöhemmän tarinan kannalta. Yksi kiinnostavimmista stooreista on kuulla, kuinka jätkät soittivat esimerkiksi Shirley Basseyn taustalla, ja milloin missäkin levytyksessä. He siis olivat jo musabisneksen huipulla hädin tuskin täysi-ikäisinä.
Onneksi he uskalsivat pistää hanskat naulaan, perustaa bändin ja ottaa kaksi tuntematonta maaseutujäpikkää mukaan. Ilman Pagen tarjoamaa pestiä koko muu maailma tuskin olisi ikinä kuullut John Bonhamin raivokasta kannuttelua tai Robert Plantin verevää laulamista. On suorastaan absurdia kuulla, kun sympaattisen oloinen brittiherrasmies Plant kertoo, että hänestä piti tulla kirjanpitäjä. Siis tuosta aikakautensa seksisymbolista?!
Plantin soittokaveri ”Bonzo” taas oli kaikesta päätellen liian mukavuudenhaluinen, jotta olisi itse pyrkinyt mihinkään. Mutta historia päätti toisin ja tempasi rumpalin isommille estradeille ja teki hänestä legendan ja myytin.
Elokuvan päähenkilöt ja todellakin ainoat kertojat ovat bändin kolme elossa olevaa jäsentä! He kertovat hyväntuulisesti ensimmäisistä maagisista treeneistä, käänteentekevästä Tanskan-keikasta – josta on verevän hienoa livemateriaalia – sekä musiikillisesta kunnianhimosta, joka toimi polttoaineena, kun nuiva brittilehdistö vain nälvi bändiä.
Vuonna 1980 kuollut ja julkisuutta vieroksunut Bonham puhuu julkaisemattomaksi jääneessä haastattelussaan bändikavereistaan herttaisesti ja todistaa samaa tarinaa siitä, kuinka bändi muodostui nimenomaan soittamisen riemusta.
Bändin ura oli hektisyyden huomioon ottaen suhteellisen pitkä, vuodet 1968–80 – aina Bonhamin traagiseen kuolemaan saakka. Dokumentti kuitenkin loppuu II-levyn ilmestymiseen, kuin kesken töksähtäen, juuri uuden vuosikymmenen kynnykselle.
Tämä äärimmäinen aikakauden rajaus ja päätös jättää kaikki aikalaismuusikot ja muut kommentaattorit totaalisesti pois elokuvasta mahdollistaa musiikin ison roolin elokuvassa. Ja onhan juuri alkuräjähdys kiinnostavaa lukuisine fantastisine musiikkitaltioineen. Biisit soitetaan luojan kiitos kokonaan ja soundeilla, joita Page tarinan mukaan miksasi viisi (!) vuotta.
Mietinkin, kuinka Suomessa vastaavanlaisessa dokkarissa biisit olisi vähintäänkin jo kustannussyistä leikattu pääosin pois. Onneksi MacMahonin kaksituntisessa elokuvassa uskalletaan luottaa siihen, että musiikki kantaa ja yleisö jaksaa kiinnostua. Näin toteennäytetään ja kerrotaan, kuinka Zeppelin uudisti rockmusiikin tuomalla sen uudelle vuosikymmenelle. Sillä senhän se teki!
Pagen kitaroissa oli uudenlaista säröä ja Bonhamin rummutuksessa alkukantaisuus yhdistyi oivaltavaan taidokkuuteen. Plantin laulussa kuului bluesin perintö, mutta progressiiviseen rockmusiikkiin yhdistettynä siinäkin oli jotain kiehtovan uutta.
Yksi leffan upeimmista livepätkistä on ensimmäisen albumin Dazed and Confused -biisi, joka osoittaa miten verevästi brittijätkien blues toimi – oli se sitten suoraan pöllittyä tai ei.
Usein vähemmälle huomiolle jäänyt John Paul Jones – bändin musiikillisesti laaja-alaisin muusikko – saa leffassa myös tasan yhtä paljon aikaa kuin Plant ja Page. Se syventää hienosti tarinaa. Jones esimerkiksi pohtii sitä yhteyttä, mikä hänen ja Bonhamin välille syntyi. Ah, siitä olisi kernaasti kuullut lisää.
Ja mitä mieltä Bonhamin rumpalipoika Jason on mieltä tästä yhteistyöstä? Mutta ehkä se, Peter Grantin haastattelut ja kaikki muu tästä elokuvasta pois jäänyt käsitellään kakkososassa – jollaiselle olisi valtava tilaus. Vuodet 1970–80 ovat vielä täysin käsittelemättä.
Ja huom! Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa!
Becoming Led Zeppelin
Dokumenttielokuva, 2025
Ohjaus: Bernard MacMahon
Kesto: 2 h 1 min
Lisätiedot: Finnkino
