Bassoja, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset basistit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä bassoja”. Nyt vuorossa Jukka Puurula.
Haastattelu on julkaistu alunperin Riffissä 5/2024 ja uusimmat jutut löydät aina tuoreeltaan printtilehdestä sekä digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukku-palvelusta.
Don Huonojen basistina parhaiten tunnettu Jukka Puurula on tehnyt soittamisen ohella monenlaisia töitä äänen parissa: äänittäjänä, musiikkiteknologian opettajana, AV-teknikkona sekä sittemmin akustiikan parissa. Nykyään periodisesti keikkailevan Dokkareiden lisäksi Puurula on bassotellut pienemmissä rock-bändeissä, kuten Itä-Saksa ja Estado Novo. Myöskään akustinen musiikki ei ole hänelle vierasta, ja tällä hetkellä soittohommia onkin eritoten bluegrass/americana-trio Jake & Rambling Bladessa.
Jukka Puurulan kohdalla soittaminen alkoi viululla Keravan musiikkiopistossa, ja bassoon hän tutustui päästessään kaupungin ensimmäiselle musiikkiluokalle, missä bändisoittimet alkoivat houkutella. Hän osoittaa treenikämpällä vieressään olevaa Fender Bassman Ten -vahvistinta: ”Tuo on Sompion koulun vanha vahvistin, jolla olen bassonsoiton aloittanut. Kun koulut sitten myöhemmin alkoivat vaihtaa transistorivahvistimiin, niin tämä Bassman löytyi jätelavalta, toki huonokuntoisena. Saimme sitten musaopettaja Lissulta (Liisa Kivekäs) luvan ottaa kaikki sinne viedyt soittovehkeet omalle treenikämpälle.
Musiikkiluokalta tie jatkui vielä Sibelius-lukioon, jossa bassonsoiton opettajana oli myöhemmin muusikoiden liiton toiminnanjohtajana työskennellyt Ahti Vänttinen. Puurula päätti keskittyä rokkiin ja muistelee naureskellen: ”kun Portrait of Tracy ei eräällä tunnilla oikein lähtenyt, niin Ahti sanoi, että kuule Jukka, oikeastaan mun on ihan turha tässä sulle mitään selittää – sähän tunnut osaavan jo kaiken”.
Jukka Puurula toteaa, ettei osta sellaisia soittimia, joita hän ei ehdottomastit tarvitse. Tapasimme hänet Keravalla, missä hän varttui ja nykyään taas asuu.
Music Man
– Music Man oli minun ensimmäinen ”oikea bassoni”, hyvistä puista tehty soitin. Soundi on se mikä se on, eli siitä joko tykkää tai ei tykkää. Tämä ei siis ole ihan joka paikan höylä, vaan ylätaajuuksilta aika ”sirppi”. Mutta hiljaa sormilla soittaessa se kilinä tuo soundiin atakkia, ja toisaalta Stoner-tyyppinen särö niistää sitä yläpäätä sopivasti. Ostin tämän Manny’s Musicista New Yorkista, ja soitin tällä neljä ensimmäistä Donkkari-levyä.
– Musari on ollut kestävä basso, sillä kerran peruutin sen päältä vahingossa autolla, kun se oli jäänyt treenikämpän pihalle. Laukku meni kyllä ihan tulitikuiksi, mutta bassoon ei tullut mitään jälkiä. Nämä maalirepeämät taas tulivat Donkkareiden videokuvauksissa, kun Kie (von Hertzen) sai sellaisen vision, että meillä pitää olla soittimissa värikkäät kirjastomuoviteippaukset. Kun yritin ottaa muoveja varovasti pois, niin maalia lähti mukana. En ollut tyytyväinen… Musta puolikuu taas on Kaksoisolento-levyn ajalta, jolloin meillä oli mustaa valkoiseen -tematiikkaa. Soitimme silloin keikkojakin mustavalkoisissa vartalomaaleissa, mikä oli kyllä varsinaista puuhaa.
Fender Precision Bass (MIJ) ”Toppe”
– Kuororeissut on aina hyviä, koska silloin on aikaa pyöriä musaliikkeissa. Tämän Japanissa valmistetun Presarin ostin niin ikään Manny’s Musicista, vuonna ’92 Grex Musicus -kuoron reissulla. Soittelin tällä plektrajuttuja Hyvää yötä ja huomenta -levystä lähtien. Elektroniikan olen kylläkin vaihtanut. Olimme aikoinaan Porvoossa Bar Maryssa keikalla, ja silloinen tuottajamme Mats Huldén tuli kuuntelemaan. Valittelin hänelle, että tämä on plektrasoittoon täydellinen basso, mutta kun siirryn sormisoittoon tai släppiin, niin passiivielektroniikka ei toimi. Mats sanoi tietävänsä ratkaisun, ja tuli sitten soundcheckin jälkeen takaisin muovikassi kädessä, ja sanoi ”ota sä toi”. Siellä oli Alembicin elektroniikka, jonka hän oli käynyt repimässä irti omasta bassostaan siinä välissä.
”En ole koskaan säälinyt bassojani, koska sesimerkiksi Don Huonoissa soittotyyli on hyvin fyysinen.
Fenderin bassot kestää yllättävän hyvin, mutta korjailen niitä aina tarpeen tullen.”
– Myöhemmin asensin myös Hipshotin D Tunerin, koska osa Don Huonojen biiseistä vaati alimman kielen vireen pudottamista kitarariffien takia; esimerkiksi Ruoski minua menee C#-vireessä. Kielien alla olevassa tarrassa taas on Donkkareiden ”henkinen suunnannäyttäjänä”, Marko ”Toppe” Toivonen, joka menehtyi muutama vuosi sitten. Tämä basso on nykyään Toppe.
Mikko Mäkelän Kontrabasso, lainassa
– Ostin itselleni sellaisen halvan Kiina-kontran, jonka eräs kaverini sitten kustomoi paremmaksi, avasi ihan atomeiksi. Siitä tulikin ihan käyttökeloinen soitin piezon kautta vahvistettuna. Mutta kun aloimme tekemään Rambling Bladen levyä, niin tarvitsin hyvin soivan instrumentin. Kysyin sitten Mikko Mäkelältä hänen kontrabassoaan lainaan. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut Ismo Alangon bändissä sille tänä vuonna tarvetta, joten sain tämän koko vuodeksi käyttöön. Basistien joukossa on paljon YYA-meininkiä, eli soittimet kiertää soittajalta toiselle. Esimerkiksi oma Presarini oli pari vuotta kavereilla lainassa erilaisissa sessioissa, sillä en ole koskaan nauttinut omistamisesta, vaan siitä, että soittimet on käytössä.
Paluu akustiseen ilmaisuun
Juuri äskettäin True Love -levyn julkaisseessa Jake & Rambling Bladessa soittavat Puurulan lisäksi laulaja-kitaristi Jakob ”Jake” Frankenhauser sekä kitaristi Anders ”Asa” Nyman. Bändin ensimmäisellä pitkäsoitolla vierailee niin kanadalaisen Wailin’ Jenny’s yhtyeen solisti Nicky Mehta ja bluegrass-kitaristi/laulaja Michael Daves, kuin Miikka Paatelainen sekä keikoillakin mandoliinia soittanut Pauli Halme.
Lisäksi levyllä soittaa ja keikoilla vierailee pari Suomessa asuvaa amerikkalaisvahvistusta.
– Toissa kesän keikoille saimme mukaan Kontiolahdella asuvan Jonathan Hullin, jonka tapasin, kun suunnittelin hänelle musiikkihuoneen. Lisäksi viulua on käynyt soittamassa niin ikään Joensuun alueelle rakkauden perässä muuttanut viulisti Laraine Kaizer-Viazovtsev.
Bändin solisti Frankenhauser saattaa olla joillekin tuttu siitä, että hän soitti suomenruotsalaisen Gjallarhornin ensimmäisellä levyllä didgeridoota.
– Minua ja Jakea yhdisti kansanmusiikki. Olin soittanut viulua ja kontrabassoa poikieni kanssa Näppäripelimanneissa Kaustisen festivaalilla. Asa puolestaan soittaa Final Assault -metallibändissä, ja oli mukana myös Mankku-studion toiminnassa. Aloimme soittelemaan kimpassa korona-aikana, kun ei ollut muutakaan tekemistä, ja kävimme aluksi läpi traditionaalista bluegrassia. Aika varhaisessa vaiheessa kuitenkin päätimme, ettei meistä tule koskaan Suomen puhtainta bluegrass-bändiä, vaan musiikissa kuuluu elementit, jotka ovat meille tuttuja.
Puurulalle tämän tyylinen materiaali on antanut mahdollisuuden paitsi enenevässä määrin kontrabasson soittoon, myös stemmalauluun.
– Rokkivuosien jälkeen tämä bändi on ollut paluu pienimuotoiseen esitystapaan. Laulaminen onkin tullut itselleni taas voimallisesti mukaan, koska tässä musiikissa harmoninen massa tehdään usein taustalauluilla. Toisaalta meidän äänimateriaali on sellainen, että emme saa sitä perinteistä korkeaa bluegrass-soundia. Kun itse olen enemmänkin baritoni, niin olen tässä bändissä joutunut harjoittelemaan ohennettua ääntä ja falsettia aika paljon. Onneksi Jonathan Hull lauloi kesän keikoilla ne korkeimmat stemmat, ja soitti huuliharppua.
Myös Don Huonot on soittanut keikoillaan akustisia settejä, ja itse asiassa Puurulan ensimmäinen soittokerta kontrabassolla päätyi bändin levylle jo kauan sitten.
– Äänitimme vuoden ’95 tienoilla Kaksoisolento-levyn pohjia Millbrook-studiossa, ja sinne oli jäänyt viereisen Millbrook-musiikkikaupan kontrabasso. Kokeilin ihan huvikseni soittaa Sininen yö -biisin läpi kontralla. Kaikki olivat sitä mieltä, että tuohan kuulostaa ihan hyvältä, ja se jätettiin sitten levylle.
Myös viime kevään keikoilla oli kontrabassolle käyttöä.
– Tehtiin yhteen biisiin drum’n’bass-tyyppinen sovitus, jossa tuplasin Jarmoa (Saari), ja tein sellaisia ”bass droppeja” jousella. Siinä oli sitä minun jousisoittajataustaa.
Analogi vs mallinnus
Don Huonojen keikoilla Puurulan pedaalilauta koostuu Tech 21 Bass Driverista, Electro-Harmonixin Big Muffista sekä sen varasäröstä, ”joka ei kuitenkaan kuulosta yhtään niin venäläiseltä”. Aiemmin hänellä on ollut käytössä esimerkiksi Line 6:n mallintava etuaste, mutta analogisessa vara parempi.
– Minulla on kuitenkin referenssi näistä aidoista laitteista. Jos otin sieltä Bassman Ten -mallinnuksen, niin mietin, että miksi en soittaisi tätä juttua tuolla oikealla Bassmanilla, koska se aina kuulostaa minun korvaani paremmalta. Mieluummin myös kannan tuota Mesa Boogien kaappia mukana keikoilla, ihan senkin vuoksi, että joissain biiseissä tarvitsen feedbackia bassossa. Tämän kesän keikoilla sitä ei kuitenkaan enää mikitetty, vaan basso-DI lähti mikseriin Tech 21:stä.
Vahvistin kaappeineen on hänen mielestään kiva senkin vuoksi, että se rikastaa korvamonitoroinnin antamaa ääntä.
– Pidän bassokamoja aina sidefillinä itselleni ja Jussille (Chydenius), sillä hän myös haluaa kuulla bassoa lavalta, ja minä taas bassaria – meillä on tällainen symbioosi. Tavallaan jatkan bassorummun sointia sopivassa suhteessa. Minun pitää naulata se, mitä hän polkee, ja luottaa siihen, milloin se ykkönen tulee.
EBS:n Fafner-nupin lisäksi vahvistinräkissä on Korgin Pitchblack-viritysmittari, jonka strobonäyttö on keikoilla aina päällä. Puurula sanoo olevansa krooninen vireentarkastelija, ja siihen on hyvä syy.
– Varsinkin klubikeikoilla voi lavalla olla paljon seisovia aaltoja tyyliin +/-30 desibeliä, jos subbarit on sijoitettu sinne. Silloin G- ja G#-sävelet saattavat kuulostaa basson kaulalla ihan samalta ääneltä. Siinä tapauksessa on vain pakko luottaa siihen, mitä mittari näyttää, vaikka se olisikin omaa intuitiota vastaan.
Sopiva balanssi on tärkeä
Keikkailun ohella Jukka Puurula opetti pitkän aikaa musiikkiteknologiaa Metropolia ammattikorkeakoulussa. Studiotöiden pariin hän kertoo aikoinaan ”ajautuneensa” soittamisen ohessa, päästessään siviilipalvelukseen Helsingin kaupungin nuorisotyönkeskukselle.
– Keravalta sinne lähti Kermun (Keravan elävän musiikin yhdistys) aktiivejä, jotka tempaisivat mukaansa MD-studion toimintaa perustamaan. Pääsin mukaan isojen poikien imussa, ja huomasin, ettei heillä ollut sellaista rajaa teknikkouden ja muusikkouden välillä. Siinä oppi tavan katsoa asioita eri kulmista, sekä tuotannollisesta että soitannollisesta. Ohjaajan rooli tarttui sieltä mukaan, ja myöhemmin päädyin alan opettajaksi Metropoliaan seitsemäksi vuodeksi. Sen jälkeen työskentelin vielä pari vuotta sekä Salpauksella että Hyrialla. Noihin aikoihin oli kuitenkin jo alkanut ammatillisen opetuksen alasajo kulttuuripuolella, ja nykyään sitä pidetään vähän niin kuin leikkikouluna.
Päivätyö on tietenkin tuonut taloudellista varmuutta soittokeikkojen oheen.
– Se on ollut vähän itsesuojeluakin sitä kautta, että kun on perheellinen. Nyt kun Akukonilla olen rakennusalalla, niin itselleni on ollut tosi vahvistavaa, kun olen pystynyt kommunikoimaan asiakaslähtöisesti: ”tiedän miltä muusikosta tuntuu tällaisessa akustiikassa” tai ”tiedän miten musiikki välittyy kuuntelijalle tällaisessa tilassa”.
Sopivan balanssin löytäminen kahden työpersoonan suhteen on hänestä erityisen tärkeää.
– Itse olin yhdessä vaiheessa täysin opettajan tai ohjaajan identiteetillä, ja sekin oli aika raskasta.
Olet tehnyt paljon äänitystöitä varsinkin rock-puolella, joten kysytään vielä, että mitä virheitä aloittelevien bändien ja muusikoiden tulisi mielestäsi välttää?
– Mielestäni olennaisin juttu on se, että jos kappale kuulostaa hyvältä treenikämpällä tai kotona, niin on hyvin todennäköistä, että sen saa kuulostamaan hyvältä myös studioympäristössä. Aina näin ei ole, mutta yleensä kannattaa luottaa siihen, että se oma kuulokuva on oikea. Jos lähden äänittämään tai tuottamaan jotain bändiä, niin menen yleensä treenikämpälle kuuntelemaan, miltä bändi haluaa musiikin kuulostavan, ja kysyn, että onko kaikki tyytyväisiä tähän, lähdetäänkö tästä liikkeelle? Rokkitouhu on toki kineettistä, ja sen välittyminen saattaa olla studiossa haastavaa, koska liike ja yleisön reaktiot ovat niin olennainen osa sitä juttua.
Entä jos bändi haluaa itse äänittää?
– Ainakin turhaa prosessointia kannattaa välttää. Nykyään mahdollisuuksia on paljon, ja digitaalisessa ympäristössä signaaliketjut helposti pitenee, joten voi tulla yliprosessointia. Kyse on tunteen välittämisestä, eikä se ole rakettitiedettä, Puurula miettii.
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2024. Vastaavan tyyppisiä, musiikin tekemiseen syvällisesti pureutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukku-palvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta
