Nayteikkuna

Aretha Franklin: "Amazing Grace" – musiikin uskomaton siunaus

Vuonna 1972 Aretha Franklin lauloi kaksi konserttia Los Angelesin baptistikirkossa. Ne taltioitiin, mutta teknisten ongelmien vuoksi filmiä ei julkaistu, ainoastaan levytys. Nyt 47 vuoden jälkeen esiintymisiä voi katsoa lumoutuneena. Armo on läsnä.

 

Ei tarvitse olla uskovainen ymmärtääkseen, että Aretha Franklin (1942–2018) on syvästi uskovainen ihminen. Hän tuntuu kanavoivan korkeampaa voimaa jumalaisella äänellään, joka täyttää koko kirkon armollaan. Syntiset ja pakanat voivat niin ikään nauttia yhdestä kaikkien aikojen hienoimmasta soul- ja gospel-laulajasta ja poikkeuksellisesta musiikillisesta svengistä, mitä bändi ja kirkkokuoro tarjoavat. 

Kun Franklin vuonna 1972 nousi suurena tähtenä losangelesilaisen baptistikirkon alttarille, oli hän jo megatähti. Takana oli kymmeniä levytyksiä ja peräti 11 perättäistä USA:n listaykköshittiä. Niinpä ”pastorin tyttären” paluu kirkkoon ja juurilleen gospelin pariin oli iso tapaus.

Sitä dokumentoimaan Warner Bros. palkkasi elokuvaohjaaja Sidney Pollackin. Vaikka hommaa oli hoitamassa ykkösryhmää, jotain mällättiin, eikä ääntä ja kuvaa saatu leikkauspöydällä synkattua. Hanke hautautui 35 vuodeksi, kunnes uuden teknologian turvin materiaali pistettiin kuntoon vuonna 2007. Sen jälkeen oli vielä mutkia matkassa, kun Franklin itse kielsi taltioinnin julkaisun.

Vuonna 2018 päähenkilön kuoleman jälkeen perikunta oli kuitenkin sitä mieltä, että dokumentti ansaitsee tulla julkaistuksi. Hyvä niin. Puolentoista tunnin mittainen konserttitaltiointi on poikkeuksellinen musiikillinen aikamatka. 

Suomalaisittain meininki on jopa hämmentävää. Yleisö – eli kirkkokansa – elää täysillä mukana. Se huutaa, laulaa, kommentoi ja kun svengi ottaa valtaansa myös tanssii mukana.

Kirkkokuoro (New Temple Missionary Baptist Church) laulaa tietenkin upeasti, mutta myös eläytyy huutamalla, itkemällä ja pyyhkeitä heittelemällä. Se energia, mitä kuoro ja yleisö, antavat seremonian keskipisteenä heiluvalle Franklinille on jotain semmoista, mitä meillä Härmässä ei todennäköisesti olla koskaan koettu.

Toisaalta Franklin ukkosenjohdattimena kipinöi sähköä siinä määrin, että takariviin viileästi asettunut brittikaksikko Charlie Watts ja Mick Jagger, ei meinaa pysyä housuissaan. (Rollarit olivat kaupungissa viimeistelemässä Exile on Main St. -albumiaan) Kuvaajat poimivatkin moneen otteeseen Jaggerin naamaa kuin osoittaakseen, että kyllä meidän musiikillinen kulttuuriperinne on kaiken alkulähde brittiläiselle rockinvaasiollekin.

Osoittelu on turhaa, sillä niin hurmoksen kuin bändin mielettömän svengin pystyy jokainen toteamaan itse. Rumpali Bernard Purdie ja basisti Chuck Rainey vetävät sen verran pitelemättömästi, että pitkätukkaiset brittirokkarit höristelivät varmasti korviaan kuin oppipojat. Hammondit soi ja bändi soi täydellisesti.

Merkille pantavaa tässä lähes puolen vuosisadan viiveellä julkaistussa dokumentissa on leikkaus, jossa on ilahduttavasti jätetty tekemisen meininki valmiiseen elokuvaan. Sähläys ja säätö on kyllä sitä luokkaa, että sen häivyttäminen leikkauksellisin keinoin olisi varmasti tappanut elävyyden, mikä nyt on kaiken suola. Ohjaaja Pollack on tämän tästä kuvissa crewta ohjeistaen ja koko touhu on niin kaukana suomalaisesta kirkkokonsertista kuin ikinä. Itse kirkkokin – iso, mutta matalakattoinen sali – näyttää hyvin arkiselta, eikä sitä ole sen kummemmin lähdetty lavastamaan. Kulissit ovat koko ajan nähtävissä. Se ei vähennä tunnelmaa, vaan päinvastoin lisää läsnäolon tunnetta. 

Riemastuttava on kohtaus, jossa kirkonmenoja johtanut laulaja ja bändiliideri James Cleveland koettaa säätää uutta mikrofonia Franklinille, kun kaatunut vesilasi oli mykistänyt äänet. Kun uusi mikki löytyi, spiikkasi hän yleisölle, että ”sanotaan amen teknisille ongelmille!” ja kiittipä hän samassa myös tekniikkaakin.

Välillä biisien lomassa tuntuukin, että kaikki tuo konsertin ja sen taltioimisen vuoksi aiheuttama säätö vie enemmän tilaa kuin itse tapahtuma. Mutta viimeistään kun jumalainen Aretha hyppää Steinwayn taakse ja alkaa vetämään elokuvan nimibiisiä, on kaikille selvää, että henki puhuttelee ja laulun takia täällä ollaan. Tuon ensimmäisen konsertin päättävän kappaleen aikana tuntuukin, että koko paikka suorastaan räjähtää. Jengiä pyörii hurmoksessa itkien ja eturivissä jo pyörrytään. 

Kahdesta konsertista koostettu elokuva on hieno kokonaisuus, joka liki puolen vuosisadan jälkeen näyttää yhden 1900-luvun suurimmista laulajista parhaimmillaan.

Amazing Grace: Aretha Franklin -konserttitaltiointi vuodelta 1972

ohj. Sydney Pollack, julkaisuvuosi (2018), pituus: 87 min.

 

 

 

 

 

 

09.10.2019
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy