Eppu Normaali on suomalaisen rockmusiikin saralla ilmiö, jota voidaan täysin aiheellisesti verrata kokoluokassaan The Beatlesiin. Yli puolitoista miljoonaa myytyä levyä ja loppuunmyytyjä keikkoja jo viiden eri vuosikymmenen aikana. "Jossain vaiheessa olimme eräässä tunnettavuustutkimuksessa vain vähän tunnetumpia kuin Joulupukki", kertoo kitaristi Juha Torvinen. Siksi onkin ihmeellistä, että Saku Pollarin ohjaama dokumentti on ensimmäinen ilmiötä laajemmin tarkasteleva elokuva. Teattereissa joulun molemmin puolin pyörinyt elokuva on nyt myynnissä DVD-levynä.
En ole koskaan lukeutunut Eppu-faneihin, mutta yhtyeen kanssa lähes saman ikäisenä olen tietenkin elänyt Eppujen vaikutuspiirissä koko ikäni. Nuoruuden mustavalkoisten lasien läpi katsottuna Eput näyttäytyi 80-luvun megasuosiossaan minulle jo liiankin keskiluokkaisen juntti-ilmiöltä. Myöhemmin olen toki ymmärtänyt Mikko "Pantse" Syrjän pieteetillä hiottujen sävellysten ja Martti Syrjän hengästyttävän, mutta oivaltavan lämpimän mestarillisen riimittelyn. Siinäpä coctail, joka puhuttelee niin montaa suomalaista; on inhimillisen humoristista näkökulmaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja sopivasti melankolista melodiaa. Toisaalta olisi vaikea kuvitella yhtyeen nerokkuuden kovin helposti aukeavan muussa kulttuurissa kasvaneelle, niin kulttuurisidonnaisesta ilmiöstä on kyse.
Pollari onnistuu hienosti välittämään tämän kaiken katsojalle. Vajaa kahden tunnin elokuvassa hän kertoo bändin vaiheet Syrjän veljesten pihamökistä Ratina-stadionin 40-vuotisjuhlakonserttiin kesällä 2016. Dokumentin voi myös katsoa kiinnostavana veljestarinana, vaikkei olisi koskaan yhtyeestä mitään kuullutkaan.
Oikeastaan tarina lähtee jo 50-luvun lopulta kun Syrjän veljekset syntyivät. Kulttuurikodin kasvattien veljessuhteessa on riitoineen jotain universaalia. Samalla veljekset onnistuvat olemaan täysin uniikki kaksikko, joissa on jotain vangitsevan kiehtovaa ja sitä olisi jaksanut seurata pidempäänkin.
Alkuaikojen kohellukset ja tyylin löytymiset piirtävät hienosti kuvaa 70-lukulaisesta Suomesta. Rock oli tullut lujaa ja vastaavanlaisia bändiviritelmiä oli varmasti tuhansittain muissakin maaseutujen pihamökeissä. Tarvittiin kuitenkin Ramonesin keikka 17.5.1977 Tampereen Tekun auditoriossa, jotta punainen lanka löytyi. Uusien esikuvien myötä biisit nopeutuivat ja punkista tuli Eppujen ohjenuora.
Yhtye sai pian levytyssopimuksen uunituoreeseen Poko Recordsiin ja heti debyyttilevyn myötä maistaa laajempaa menestystä – Eput on siis ollut aina huipulla. Alkuvuosina tärkeässä roolissa ollut basisti ja monen kappaleen sanoittaja Mikko Saarela halusi kuitenkin lopettaa hommat parin menestysvuoden väsyttämänä vuonna 1979. Samalla hän meinasi kuopata koko bändin. Näiden vaiheiden läpikäyminen on kiinnostavaa kuultavaa ja ainakin itselleni Saarelan merkitys Eppujen "Brian Jonesina" oli jäänyt pimentoon.
Kriisi johti kuitenkin kehitykseen, jossa yhtyeestä tuli se Suomi-rockin jättiläinen jonka kaikki tuntevat. Biisit hidastuivat ja teksteihin tuli enemmän pohdiskelua. Punksahaus muuttui heliseviin kitaroihin ja lauluihin löytyi enemmän pohdiskelevuutta. Martti Syrjä kertoo kuinka Murheellisten laulujen maa (Tie vie, 1982) syntyi aluksi irvailutekstiksi. Pian laulu nousi kuitenkin kansallislaulun asemaan. Syrjä toteaakin, että "lopullinen muoto ja tarkoitus syntyy kuulijan päässä. Hyvä niin." Oivaltava huomio. Teksteihin ja laulujen maailmoihin olisi dokumentissa voinut pureutua enemmänkin.
Tie vie levystä alkoi supersuosio. Bändi kiersi hengästyttävällä tahdilla ja levyjä tehtiin samanlaisella intensiteetillä. Kahdeksankymmentäluvun jälkeen mehut oli puristettu joka ukosta siinä määrin, ettei bändi siitä toipunut täysin koskaan. "Jouduttiin puristaa ittemme niin kapeasta raosta läpi, että väkisinkin meni jotain rikki", kertoo Martti Syrjä hulluista vuosista. Basistin vaihdos lienee pieni menetys sen rinnalla, että koko bändi tuntui olevan hajoamisen partaalla. Pantsen kuulo reistaili ja Martilla oli vakava alkoholiongelma.
Helpoiten kaikesta tuntuu selvinneen Torvinen, jonka haastattelut antavat hienosti näkökulman vaihdosta Syrjän veljesten vuoropuhelulle. Rumpali Aku Syrjä jää elokuvassa ehkä kaikkein pienimpään rooliin. Jäikin hieman askarruttamaan, josko hänestä olisi saanut irti enemmänkin? Varsin vereslihalla haastatteluissa kuitenkin mennään ja olennainen välittyy. 90-luvun piinallisista vuosista burnouteineen kertominen on hyvinkin rehellistä tilitystä.
On hämmästyttävää, että tähänkin ajanjaksoon yhtye tekee yhden menestyneen comeback-kiertueen. Sen jälkeiset vuodet tosin olivat hiljaiseloa Martti Syrjän alkoholismin riistäytyessä hallinnasta. Torvinen kertookin joka kerta teksti-tv:n avattuaan pelänneensä lukevansa ruudulta solistin kuolinuutiset. Se kertonee paljon tilanteen vakavuudesta. Syrjä kuitenkin raitistui ja Eput palasi 11 vuoden levytystauon jälkeen entistä suositumpana ykköspaikalle.
Pollari on onnistunut erittäin hyvin pitämään ison tarinan aisoissa. Puolen vuosisadan tapahtumat on saatu mahtumaan elokuvaan kokonaiskestoa turhaa venyttämättä. Elokuva pitää otteessaan loppuun asti. Siitä ei myöskään tule myötäkarvaan silittelyn makua, eikä liioin sorru melodramaattisuuteen. Bändin jäsenet näyttäytyvät ihmisinä virheineen, eikä neron mystistä viittaa sovitella taiteilijan harteille. Juhlakonserttia ennen opetellaan omia biisejä ja vähän kinastellaan.
Kohtaus, jossa Pantse epäröiden esittelee veljelleen uutta biisiaihiota on dokumenttia parhaimmillaan. Se kertoo jotain luomishetken hauraudesta, joka voi olla herkkää puuhaa vaikka seinällä roikkuisi kymmenittäin kulta- ja platinalevyjä.
Eput-elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus Saku Pollari
(Aito-media, 2016)
