J. Karjalainen on Suomi-rockin jättiläinen, joka ei esittelyjä kaipaa. Silti hän on onnistunut pysymään mystisen tavoittamattomana. Itse asiassa siviilihenkilö Jukka Karjalaisen (s. 1957) yksityiselämästä ei oikeastaan tiedetä juuri kummoistakaan.
Antti Leinon ohjaama dokumentti Beibi ollaan ikuisii onnistuu näyttämään Jukasta ja Jiistä intiimin puolen niin lavan takana, studiossa kuin Keltaisentalon piilopirtissäänkin.
Elokuva on niin paljastava, kuin sen voi kuvitella olevankaan. Heti alussa Karjalainen muistuttaa – ikään kuin varmistaakseen takaportin takaisin varjoihin –, että ”minä keksin kaikki nämä tarinat”. Silti elokuva näyttää verevänä ja inhimillisenä rakastetun laulaja–lauluntekijän. Lopputuloksena on yksi upeimmista suomalaista musiikkielokuvista koskaan.
Musiikki on keskiössä, kun Karjalaisen taiteilijakuvaa kuoritaan kerros kerrokselta. Se soi Karjalaisen c-kasettidemoissa tai elävänä kuistilla soitellen. Se on taustalla, milloin Mikko Lankisen kitaroimana, milloin kosketinsoittaja Pekka Gröhnin soundein. Välinäytöksinä tulee J. Karjalaisen ja Lännen-Jukan sooloesityksiä kokonaisin biisein, elokuvaa varten toteutettuina studioesityksinä.
Kaiken yllä leijuu taiteilijan omakuvaan saumattomasti piirtyvä mystisyys. Reima Kampmanin haastattelu sivupersoonia käsittelevästä kirjastaan, Et ole yksin, sopii tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Kyseinen kirja on inspiroinut suuresti Karjalaisen musiikkia.
Monitasoisuudessa matkataan huikeisiin syvyyksiin Karjalaisen haastatellessa Markkua, yhtä laulujensa sivupersoonaa. Arkistofilmit ja valokuvat vievät eri aikakausiin. Leijutaan pehmeästi unimaailmassa, eikä siinä maailmassa loogisuus ole tärkeää.
Lähimmäs siviiliminää päästään, kun Väinö Karjalainen astuu kuvaan. On riemastuttavaa kuulla nykyään aikamiehen iässä olevan Väinön tulkintaa yhdestä isänsä suurimmasta hitistä, Väinöstä.
Pelimanni ja isänsä tapaan varsin verbaalinen Väinö pystyy harvinaisen kypsään analyysiin isänsä taiteesta, jopa huumorilla sivaltaen. Isän ja pojan musisointihetki kodin olohuoneessa on niin ikään elokuvan helmiä.
Dokumentti onnistuu sivuuttamaan kaikki tälle lajityypille tyypilliset karikot, kuten puuduttavan kronologisen kerronnan, päähenkilön ylenpalttisen suitsuttamisen ja sisäsiistiyden. Tekijät eivät myöskään sorru tulkitsemaan maestron musiikin merkitystä, vaan jättävät kuulijan nauttimaan sen moninaisista selityksistä.
Salaisuuksia ei lypsetä, eikä taikaa tapeta, vaikka Karjalainen toki itse raottaa hieman lauluntekijän mystistä verhoa. Kaikki olennainen kerrotaan, mitään paljastamatta. Karjalainen on kuitenkin edelleenkin se mystinen jättiläinen, ehkä askeleen lähempänä, mutta silti omassa taikamaailmassaan.
Onnistuneen kokonaisuuden luomisessa jokaisella neljällä keskeisistä tekijöistä on ollut suuri merkitys. Pekka Laineen dramaturgian taju tunnetaan ja Antti Isoahon herkkätajuinen leikkaus kutoo kerrontaa monitasoisesti. Käsikirjoittajan krediitit menevätkin heille tasan.
Kuvaaja Petteri Lappalainen on maalannut kamerallaan taiturimaisen kaunista jälkeä, joka kuvastaa täydellisesti Karjalaisen estetiikkaa.
Trion kapellimestarina on Antti Leino luonut upean kokonaisuuden, joka nousee taiteellisessa annissaan kohteensa musiikin kanssa samaan mestaruusluokkaan.
Yle Teemalla 29.12. klo 20.00 ja TV1:llä 31.12. klo 21.00 (uusinta su 6.1. klo 13.00).
J. Karjalainen: Beibi ollaan ikuisii, dokumentti, 1 h 09 min
Ohjaus: Antti Leino; toimitus: Pekka Laine; käsikirjoitus: Pekka Laine – Antti Isoaho; leikkaus: Antti Isoaho; kuvaus: Petteri Lappalainen; tuotanto: Yle Kulttuuri ja viihde
