Nayteikkuna

The Beatles: Eight Days a Week (The Touring Years)

Kaksinkertaisen Oscar-voittajan Ron Howardin ohjaama The Beatles -dokumentti imaisee mukaansa heti ensi sekunneilla. Ensi-iltansa elokuva saa Suomessa 4. marraskuuta 2016.

Elokuva sukeltaa ääniraidan avulla liverpoolilaisnelikon takahuonekeskusteluun tuoden hienosti esille elokuvan yhden kantavista teemoista: yhtyeen sisäisen yhtenäisyyden. Elokuvasta käy mainiosti esille, että juuri tuon ryhmähengen turvin bändi selvisi valtavan suosion mukana tulleista koettelemuksista. Usein keskitytään loppuvaiheiden erimielisyyksiin, joten painotus on virkistävä.

 

 

Onkin hienoa kokea elokuvan kautta tuo henki, joka tuntuu aivan maagiselta. Alun intiimiys säilyy läpi elokuvan. Howard onnistuu tuomaan beatlet lähelle katsojaa; milloin nuorina bändijätkinä, jotka eivät täysin edes käsitä olevansa vuosisadan ilmiön aiheuttajia (kukapa tosin olisi voinutkaan), milloin vanhempina herroina, jotka kommentoivat hullua 60-lukua vanhuuden tuomalla rauhallisuudella.

Elokuva rajautuu The Beatlesin alkuvuosiin ja nimenomaan Yhdysvaltain-kiertueisiin. Se on onnistunut ratkaisu. Monet Beatles-dokumentit ovat kompastuneet yrittäessään kertoa kaiken, mutta onnistuen näyttämään vain sekavan koosteen jo nähtyjä tv-välähdyksiä.
Puhki pureksittuun tarinaan onkin vaikea tuoda mitään uutta ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että paljon oli tuttuakin filminpätkää, aina kuuluisasta Ed Sullivan Show -esiintymisestä lähtien. Howard on kuitenkin saanut käsiinsä ennen näkemätöntä materiaalia, jolla syntyy tuore vaikutelma.
Näkökulman painotus kiertueisiin pitää fokuksen Yhdysvalloissa. Reportteri Larry Kane, joka matkasi Beatlesin mukana sekä 1964 että 1965 kiertueet, maalailee tarkasti aikakauden henkisen ilmapiirin. Sen myötä on helpompi ymmärtää ilmiön taustoja. Howard tuo myös esille The Beatles -brändin takana olevan nerokkaan manageri Brian Epsteinin.

Dokumentti osoittaa myös miten yhtyeen jättisuosio yllätti kaikki, bändin lisäksi myös kaiken nähneet organisaattoritkin. Hysterian vallatessa ei yhtyeen keikoilla täydellinen kaaos ollut kaukana. Vaikka oltiin Amerikassa, showbisneksen kotimaassa, oli kaikki kovin valmistautumatonta tällaiseen ilmiöön: konserttitekniikka oli nykymittapuun mukaan täysin lastenkengissä eikä massahysteriaa pystytty hallitsemaan.
Tuntuu absurdilta kuulla, että Vox valmisti vuoden -65 stadionkeikkoja varten erikoistilauksena peräti 100 wattiset vahvistimet – PA:ta tai monitoreja ei tietenkään ollut. Lehterit saivatkin nauttia musiikista vain kuulutusta varten rakennetuista pilleistä, melkoista pihinää kirkunan seassa siis. Eikä bändi itsekään tietenkään kuullut mitään. Yhtyeen Hampurin-vuosina hankittu timanttisen kova keikkakunto kuitenkin pelasti. Ringo Starr kertoo seuranneensa Maccan ja Lennonin perseitä tietääkseen missä mennään. Keikkakunto näkyy ja kuuluu myös huikean hienoina esiintymisinä – vireet pitää ja musa potkii. Näitä keikkapätkiä dokumentti kiitettävästi näyttääkin. Saamme nähdä esimerkiksi otteen Ringo Starrin laulamasta The Shirelles -lainasta: Boys. Huikea meno. Starrin osuus yhtyeen saagassa nousee muutenkin arvoonsa, muiden todistellessa että vasta sen jälkeen yhtye kehitys toden teolla käynnistyi. Liveotteissa juuri Ringon esiintymistä kelpaakin ihailla.

Ensimmäinen Yhdysvaltain kiertue kesti vain kymmenen päivää, mutta kaikki halusivat heistä jo osansa. On hämmästyttävää kuinka viileästi omaa brittiläistä huumoriaan viljelemälllä vasta reilu parikymppiset työläisjätkät suhtautuvat toimittajasetien innokkaan uteliaisiin kysymyksiin. Käy hyvin selväksi kuinka taitavasti bändi hallitsi mediaa jo tuolloin.

Dokumentin lopuksi näytetään legendaarinen Shea stadionin keikka vuodelta -65 uudelleen fiksattuna versiona. Se dokumenttiarvo on suuri kun tietää, ettei päällekkäisäänityksiä todellakaan ole tehty. Hysterian pystyy tuntemaan iholla, ja ymmärtämään että The Beatles oli vuosisadan ilmiö joka oli monella tapaa ainutlaatuinen.

 

01.11.2016
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy