Kukaan 1980-luvulla elänyt ei voinut välttyä Dingo-hysterialta. Mutta mitä sinä muistat siitä? Mari Rantasilan ohjaus onnistuu monessa ja kertoo olennaisen koko Suomea järisyttäneestä ilmiöstä. Elokuva jättää silti ilmaan kysymyksiä.
Näyttelijänä ja muusikkonakin tunnettu Mari Rantasila – itsekin porilainen – uskalsi tarttua Dingon tuhkimotarinaan, joka täyttää kaikki tragedian merkit. Kiihkeän räjähtävä suosio ja Autiotalo soi joka paikassa (outoa, että leffassa biisi ei silti juuri soi). Pian bändi löi kaikki mahdolliset ennätykset.
Dingo oli täydellisesti ajan hermolla, nojaten silti Suomi-rockin perinteeseen. Androgyynisyyteen ja nahkaan puettu porilaisviisikko oli vastustamaton cocktail. Pave Maijasen tuottajanvainulla Neumannin nerokkaat poprallit räjäyttivät pankin.
Juuri kun Dingolta odotettiin kansainvälistä läpimurtoa, yhtye hajosi. Uutispommista jäi ruudinkatkuna ilmaan vain isot velat ja katkerat riidat.
Rantasila ei silottele, vaan kertoo kaiken tämän, tosin hieman oikoen. Vajaan 90 minuuttiin ei tietenkään mahdottomia mahdukaan.
Rantasila onkin tehnyt kaksi merkittävää rajausta. Hän on halunnut keskittyä Pertti ”Nipa” Neumanniin (ent. Nieminen) ja käytännössä jättää bändin muut jäsenet statistin rooliin. Valtataistelu basisti Jarkko Even kanssa kestää sekin vain hetken, vaikka herkullisesta asetelmasta olisi saanut revittyä enemmänkin.
Myös seuraaja Pepe Laaksosen roolia olisi voinut nostaa, olihan hän Dingossa jonkinlainen koossapitävä liima. Myös tärkeässä roolissa ollut Maijanen jää katveeseen.
Outo ratkaisu oli myös jättää kokonaan pois bändin yritys kansainvälisille markkinoille, ja vierailu Music Box -tv-show:ssa. Sehän oli tapaus.
Näkyvimmän roolin kavalkadissa saa sen sijaan manageri Lasse Norres, jonka stadilaisen ärsyttävän persoonan esittää hersyvän hienosti näyttelijä Elias Salonen. Kuvaus ei varsinaisesti mairittele Norresta. Lypsylehmä Neumannin hyväksikäyttö ja bändin loppuun ajaminen näyttää silkalta ahneudelta – tämä lienee ohjaajan selkein statement. Norres saa elokuvassa hieman todellisuutta suuremman roolin, vaikka dramaturgisesti ratkaisu toimiikin.
Toinen rajaus on fokusoida epäonnistuneeseen isä–poika -suhteeseen, joka on elokuvan läpikulkeva teema. Sen varaan elokuva on rakennettu ja tällä isän hylkäämisen traumalla selitetään koko Neumannin myöhempi käytös.
Totta tai ei, se on tervetullut käsikirjoituksellinen sukellus Niemisen yksityiselämään. Päihdehuuruisimpaan Dingo-kaaokseen Neumannille ilmestynyt isän ivaileva hallusinaatio on surrealistisuudessaan kuin suoraan Miloš Formanin Amadeuksesta.
Isään keskittyminen nostaakin elokuvan hetkeksi pois kasariepookista ja osaa koskettaakin. Isä ilmestyy jälleen näyttämölle antamaan tuomionsa Dingon hajoamisen hetkillä. Isä ei pysty antamaan pienintäkään arvostusta poikansa jättimenestyksestä, koska rokkikukkona pelleily ei ole ”oikeaa työtä” hänen duunarimaailmassaan.
Suhde tyttöystävä Marikaan jää kuitenkin laimeaksi ja ennalta-arvattavaksi. Suhteesta ei oikein saada revittyä tehoja mihinkään, eivätkä kohtaukset toimi. Lopullinen erokin asettuu aikajanalla väärään kohtaan…
Mutta moni asia leffassa toimii mainiosti! Katselukokemus on nautittava ja juoni kulkee. Erityisesti castingille täytyy antaa täydet pointsit! Koko Dingo on oikean rockbändin näköinen ryhmä ja näyttelijätyö vaivatonta. Myös soittokohtaukset ovat uskottavia ja illuusio rakentuu taiten.
Leikkauksellisesti täytyy erityisesti ihastella vanhan arkistomateriaalin ja fiktiivisen leffan sekoittamista. Välillä ei tiennyt katsooko aitoa Neumannia vai näyttelijä Saku Taittosta. Koko elokuva oli myös rohkeasti kuvasuhteessa 4:3 (vanha kuvaputkiformaatti) illuusiota vahvistamassa.
Erityismainintana täytyy nostaa Timo Kämäräisen säveltämä ja toteuttama score-musiikki, joka on harvinaisen onnistunut. Sitä itseään olisikin tällaisessa musiikkielokuvassa suonut kuultavan enemmänkin. Hittejä pihtailtiin ja se Autiotalokin taisi soida ensimmäisen kerran vasta loppumetreillä (eikä sitä englanninkielistä versiota kuultu lainkaan).
Olisiko leffasta sittenkin pitänyt tehdä napakkuuden sijaan kaksituntinen spektaakkeli, joka olisi suonut mahdollisuuden sivujuonille ja musiikin laajemmalle käytölle? Sen olisin kernaasti jaksanut katsoa.
Levoton Tuhkimo (ensi-ilta 25.12.2024, Yellow Film & TV / Nordisk Film)
Ohjaus: Mari Rantasila
Kesto: 1 h 28 min
