Richard Starkey (84) laittaa yhä edelleen kampoihin nuoremmilleen, ja tekee sen tällä kertaa hyvin onnistuneen tyylikkäästi. Jaa niin kuka? No toki se neljäs ja varsinainen rumpali yhtyeestä The Beatles. Niinpä, totta kai!
Uuden levyn kun nappaa hyppysiinsä, ei millään voi olla altistumatta sen kansitaiteelle. Häilyvällä veteen piirretyllä viivalla – en osaa päättää – tässä nyt kellutaan. Korni vai tyylikäs?
Tiedä päähineistä, mutta miehemme stetson on sen verran kookas, että pieni hymynkare pistäytyy väkisinkin huulen mutrussa. Myös kuvakulmalla on toki osansa, mutta onhan harkitulle teollekin olemassa perustelu. Nyt ollaan näet juuritasolla, kantria.
Jenkit (yleistys) ovat olleet tuota kantriaan ja (villiä) länttäkin niin kauan kuin tiedetään. Lehmipojat nuotiolla ja sitä rataa. Kantrin nimissä myydään kaikenlaista, ja kauppa käy aina vain kuin häkä. Eri asia kuitenkin on, onko siksi nimetyllä musiikilla varsinaisesti mitään tekemistä aidon asian kanssa.
Ja onko silläkään lopulta kuitenkaan mitään väliä? Kuka peijakas se määrittelee kantrin? Makuja ja näkökulmia on monia, eikä tyhmä edelleenkään ole se, joka myy.
Silloin, ja nykyään aivan liian usein, kun asiat tehdään selvästi dollarinkuvat mielessä, se kyllä häiritsee ja etoo. Hiljattain kuulun musiikkialan pystinsä ”vuosien odotuksen jälkeen” saanut artisti on kyllä jotakin muuta kuin kantria. Mutta kun nuo jenkit… Pah. Antaa olla ja takaisin asiaan. Ringo on sentään syntyjään aito britti, nyt korva tarkkana.
Starr hymyilee aurinkolasiensa takaa reilusti, tapansa mukaan ja laittaa Breathless-laulun tulemaan. Aidon mukavaa meininkiä. Oikeaoppisesti (ja ilahduttavan lyhyen, n.37 min.) levyn avaus näpsä etukeno!
Ringo käynnistää kappaleen ja fillailee rumpusetillään kuinka hän vain sen tekee. Riemastuttavaa! Tunnelma on eteenpäin menevä, kepeä ja iloinen, mutta ei missään nimessä liian imelä tai makeileva.
Akustiset instrumentit hellivät kuulijan korvaa. Billy Stringsin (nimestä puheen ollen) akustisen kitaran soitto on ilmavaa ja spontaanin tuntuista. Ei mitään uutta tai ihmeellistä sinänsä, mutta onpa meno ja meininki!
Nyt ei pelleillä. Artistimme historia on sen verran järkälemäistä, että, nyt jos vaikka, mene ja tiedä, onkin kysymys vaikka vihoviimeisestä virallisesta julkaisustaan, ja kun on itsekin vielä tomerasti tekemässä, se tehdään sitten takuulla varmasti, pieteetillä sekä hyvien tyyppien kera.
Tällä kertaa se ”tyyppi” on muiden muassa T Bone Burnett. Miekkonen on yksin tai yhdessä muiden kanssa kirjoittanut levyn yhdestätoista kappaleesta yhdeksän. Hän on myös levyn tuottaja.
Ringo soittaa siis – totta kai – itse rummut ja laulaa päävokaalit. On kertakaikkiaan äimistyttävää, miten irtonaista ja helpon kuuloista miehen työnjälki tässä on.
Legendan ääni on erittäin hyvässä kuosissa, enkä millään usko, että insinöörit ovat sen enempää hikoilleet studion pimeydessä, kaikkien nykytekniikan suomien mahdollisuuksien avittamana, virittämässä mustaa valkoiseksi, vaikka ne levyn kansitaiteen päävärit ovatkin. Rumpu ja laulu ovat todella tässä läsnä.
Ringo saa olla, ja on se oma tuttu ja turvallinen itsensä, mitä nyt ollaan liikkeellä ehkä, myönnettävä kai sekin, hiukan muodikkaamman ja kaupallisemman trendin myötä.
On todella antoisaa kuunnella Starrin rumpuja, miten hän roimii fillinsä paikkaan, joka ei heti tulisi edes mieleen, ja kun kappale sitten loppuu, se myös loppuu. Kuin luomusti, soittokämpällä. Silloin, kun kapula vahingossa putoaa hyppysistä. Näin esimerkiksi on Can You Hear Me Call -kappaleen kohdalla. Nyt ei olla ihan nanosekunnin tarkkuudella tekemässä ja kvantisoimassa. Voi hyvin kuvitella soittajat samaan tilaan ja ne keskinäiset katsekontaktit. Mutta, kun sitten silmäilee tarkemmin kansilipukkeen tietoja, ei asia välttämättä olekaan näin. Mitä väliä?
Levyn nimikappale hoidetaan vähän yllättäen astetta raskaammalla otteella, Molly Tuttlen laulaessa myös tässä stemmoja.
Perusbändi studiossa on ollut seuraava: T Bone Burnett (kitarat), Dennis Crouch (basso), Daniel Tashian (kitarat), Paul Franklin (pedal steel) ja Mike Rojas (piano).
Lisäksi mukaan on yhytetty varsin kunnioitettava määrä vierailijoita, miltei jokaiseen kappaleeseen. Näiden joukossa ovat esimerkiksi Joe Walsh, em. Molly Tuttle ja Billy Strings sekä Larkin Poesta tutut Rebecca ja Megan Lovell.
Rehellisyys, vilpittömyys sekä aitous ovat sanoja, jotka levyä kuunnellessa tulevat kuitenkin vääjäämättä mieleen.
Asiaankuuluvaa melankoliaa ja kaihoa tarjoaa Time On My Hands. Pedal steel ja jouset herkistävät kuulijan. Aivan kuten joskus (jos sallitte vertauksen) vaikkapa Reijo Kallion Viikonloppuisä aikanaan tunnelmallaan selvää jälkeä teki. Ringon laulu on tässä yksinkertaisesti mykistävän hienoa.
Rakkauden tunnustuksesta, jos mistä, käy kaunis I Live For Your Love. Mitään ei puserreta väkisin, vaan ne kuuluisat pienet asiat tehdään, kuten tarkoituksenmukaista on. Ja lopputulos on aseista riisuvaa. Meillä on vielä suurta inhimillisyyttä jäljellä, tuolla ”A-sarjan ylimmällä hyllyllä”.
Kantrin tunnelmaan on helpohko yhdistää ihan tietynlaista orkestraatiota, mutta jos Ringo vielä tässä viheltää, on se merkki paitsi miehen luontaisesta rentoudesta myös asiaankuuluvasta huumorista, vaikka nyt ei millään tavalla ”jäätä särjetäkään”.
Tosin jääsydämet taatusti nyt sulavat laulussa Come Back, kun maalaiskeittoon lisätään sopivasti mandoliinia ja resonaattorikitaraa, jättäen rummut vaikuttavuutta lisäten kokonaan pois. Kokonaisuuden kruunaa taustalla laulavat Lucius-yhtyeen vokalistit Jess Wolfe sekä Holly Laessig.
Ja se vihellys? Se on paikoitellen juuri niin epätarkkaa, kuten tilanteeseen kuuluu. Kertaotto, veikkaisin. Ja jos mieheltä pääsisi tuohon syytä kysymään, vastaus olisi varmaan täysin sama, mitä Hank B. Marvin aikanaan vastasi, kysyttyään itse Helsingin Jäähallin yleisöltä, jos tämä ihmetteli hänen jatkuvaa kitaran vaihtoaan The Shadowsin setin edetessä: ”Because I can.”
Letkeä You Want Some ehdottelee pilke silmäkulmassa, kun Billy Swanin kirjoittamassa laulussa ei yritetä sen enempää yhtään mitään, eikä toisaalta peitelläkään selviä biologisia asioita minkään moniselitteisyyksien taakse. Suorahko kosiohomma, jos mikä. Makoisat pienet pedal steel- ja pianohetket tarjoillaan kuin ohimennen.
Ringo Starr on varmasti saanut lähes kaiken tahtomansa musiikkimaailmassa. On ollut tekemättä ja tehnyt. Seitsemisen vuotta sitten oli ilo todistaa miehen tekemistä elävänä lavalla. Ei jättänyt kylmäksi, eikä mitään epäselvää. Mikä ryhti ja time.
Tämä rakkauden ja rauhan epävirallinen lähettiläs, Richard Starkey Liverpoolista, on harvinainen poikkeus musiikkimaailman huipulta. Ei ole varmaankaan mitenkään sattumaa, että Look Up -levyn päättää Starrin puoliksi yhdessä Bruce Sugarin kanssa kynäilemä ja yhdessä Alison Kraussin kanssa laulama Thankful. Vanha parta haluaa vielä kerran kertoa sen, mitä on jo monta kertaa aiemmin, ainakin yrittänyt, kertoa.
Huippulevy hienolta artistilta. Hattua päästä ja kumarrus. Rauhaa ja rakkautta. Koska olisimme tarvinneet noita enempää?
Ringo Starr: Look Up (Lost Highway Records. 2025)
