Onko tuttu tilanne se, kun sitä on yhtäkkiä, jossakin hississä tai muualla, tekemisissä itselleen täysin vieraan henkilön kanssa, eikä ole oikein mitään muuta millä rikkoa painostavaa hiljaisuutta kuin se, että alkaa puhua vallitsevasta säätilasta? Sitähän minäkin. Se on ilmoja pidellyt…
Takatalven runnoessa Suomi-neitoa nyt oikein kunnolla, palautuu jollakin tapaa mieleen nimittäin se, kun puolisentoista vuotta sitten syksyllä ruodimme viimeksi Nuorisopalatsin tekosia.
Talvi teki tuolloin tuloaan tosissaan, mutta nythän ollaan kohta jo Vapussa! Takaisin tähän päivään. Nyt järjestyksessään neljäs levy jatkaa maltillisen mallikkaasti yhtyeen omaa, persoonallista ja tunnistettavaa tarinaa.
”Mustan aukon takaa”, pikantti keskitempo säväytys, aloittaa levyn, kuten levy pitääkin aloittaa. Reippaasti, yhtään rykimättä ja vieläpä mukaansa väkisin nappaavalla kitarakoukulla.
Tuotanto ihastuttaa välittömästi, ja tekee operaation (lue: kuuntelun) miellyttäväksi.
Yleissointi on selkeä ja napakka. Asiat on otettu talteen tälläkin kerralla Imatran Kärppä-studioilla.
Singlenä jo alkuvuodesta julkaistu ”Haikeus” rullaa mukavasti bassokuvio pintaan miksattuna. Ja olisihan se kyllä perin omituista, jos triossa bassolinja häivytettäisiin johonkin taustahuminaan.
Kappaleen tomi-komppi on puolestaan sitä aina ja melkein kaikkialla (myös avaruudessa) toimivaa mallia.
Kitaristi-laulaja Kari Smolanderin tekstit (ja kaikki sävellykset, paitsi Haikeus ja Viimeinen biisi, jotka on tehnyt Mika Remes) saavat vääjäämättä hymyilemään.
Vaikka kurotetaan, ei siis edes ainoastaan pilviin, vaan niiden yli, ovat jalat silti henkisesti ja tukevasti koko ajan maan pinnalla. ”Vieraat oliot mua häiritsee, on pakko lähtee täältä käveleen…” Vanha viisauskin putkahtaa jostakin nyt mieleen. Jos ei ole missään käynyt, niin…
Materiaali levyllä on tasaisen varmaa rockia, ja liikaa mättöä fiksusti vältetään. Popin puolellakin aitaa hiukan kyllä välillä piipahdetaan, kuten ”Ääretön piste” -kappaleessa.
Taustan maistuvaa rytmiikkaa luovat tässä shakerit ja taitaapa rumpali JP Rainio rojauttaa fillin myös sähkötomeista. Ellei ole sitten kannuja trigattu, mene ja tiedä.
Hauskaa on, ja pelittää. Suuri vaihtelu ihan pienellä vaivalla, sano.
Lisäilmettä kokonaisuuteen tuo myös ”Väärän paikan” punk-rutistus. Nyt paahdetaan suoraan ja sivuille kuikuilematta. Kesto just ja just yli kaksi minuuttia. Täsmähomma.
Tuotannossa on nähty vaivaa, ja se palkitsee. Pelkästään kitara-soundien kanssa on mietitty tarkasti, kuinka ja miten.
Lopputulos kuulostaa juuri siltä, miltä pitääkin, eli ei mennä koko rupeamaa samoilla pohjilla. Koska usein, kun noin tehdään, alkaa väkisinkin kuunnella pikkuseikkoja turhankin tarkasti.
Niin no, kaipa se on tapauksesta ja ”tyypistäkin” kiinni. Puhumattakaan siitä, millä kuuntelee.
Masterointi on Jarno Alhon käsialaa.
No niin, nyt takaisin tänne, mutta ei vielä ihan Tellukselle asti. Se, kuinka koko bändi on läsnä (esimerkiksi kappale ”Kuun pimeä puoli”) ja kuin samassa huoneessa kuulijan kanssa, kuulostaa vain yksinkertaisesti mainiolta.
Aloitusvedon kanssa levyn parhaimmistoon ilman muuta kuuluu loistavasti svengaava ”Uusi järjestys”. Haiskahtaa hitusen muuten hitiltä. Pieni kosketinmatto introssa ja kitarariffin tukena. Simppeliä, mutta niin maukasta toimintaa.
”…joka päivä on mun maanantai sininen…”
Menohan on tässä suorastaan röyhkämäistä ja kun sitten päästään asioissa ihan viisun loppuun asti, niin saadaan silkkaa avaruusromua niskaan tappiin asti efektoidun kitararutistuksen myötä. Viihdyttävää!
”Lauluja avaruudesta” on varsin pätevää ja tasapainoista jatkoa ”Peuralle”. Harvinaiset ovat varsinaiset soolohetket, joita vain kitarasta nyt saadaan.
Pieni häivähdys kappaleessa ”Viimeinen biisi” sekä levyn päättävässä, avaruudelta ainakin mielikuvissa kuulostavassa (äänet eivät siellä tiemmä kuulu) ”Kotiinpaluussa”.
Nuorisopalatsin yhteissoitto, jonka täydentää basisti Mika Remes, käy toimivuudessaan oppitunnista (ne entiset), ja sepä sattuikin ihan sopivasti, kun kokonaismittaa läpyskällämme on juuri miltei tasan se vaaditut 45 minuuttia.
”Aikamatkustajan serenadia” olisin soitattanut bändillä ja hionut vielä vähän lisää. Tuo on jollain tavalla jäänyt sessioissa kuun varjoon.
Pieni kauneuspilkku vain, kuten se, että yhtye ei suin surminkaan valokuvissaan hymyile, vaikka syytä mielestäni hyvinkin olisi. Kansitaide sinänsä hiukan itseäni kyllä puistattaa.
”Kaipaus on vain kotiinpaluu”.
Nuorisopalatsi: Lauluja avaruudesta (Hiljaiset Levyt, 2024)
