Kolme varttia popin riemua päättä seitsemän vuoden julkaisutauon komealla tavalla.
Ensi vuonna tämän varsin veikeän ja massasta loistavasti erottuvan yhtyeen ensimmäisestä levystä tulee kuluneeksi 40 vuotta. Aikanaan punkin jälkimainingeissa käyntiin polkaistu bändi sai alulle aivan uudenlaisen genrensä.
Kerran on hajottu ja pidetty pitkää taukoakin tekemisestä, mutta Skotlannin avantgarde-veljekset William ja Jim Reid ovat riitojensa sopimisten jälkeen täällä, taas kerran! Oi jo aikakakin, edellisestä julkaistusta levystä on jo sentään seitsemän vuotta…
Glasgow Eyes alkaa Venal Joy -kappaleella ja äänillä, jotka voisivat olla peräisin hajoavasta tietokoneesta. Tekoälyä? Ei, vaan älykästä ja omakohtaista tekemistä. Tascamin Portastudio on raahattu paikalle.
Asiaan päästään pikkuhiljaa, kun toinen toistaan kutkuttavampia, enemmän syntetisaattori- ja konevetoisia kappaleita soljuu mukavasti tulemaan. Ja mikä parasta, laulustakin (lue: teksteistä) saa selkoa riittävän hyvin.
TJAMC:n live-bändistä veljeksiä soittopuuhissa levyllä auttavat kitaristi Scott Von Rypen, basisti Mark Crozer ja rumpali Justin Welsh.
Pop se edelleen on rajaton riemu, ja jos musiikki tässä sinänsä onkin pääsääntöisesti tasaisesti säksättävää ja paikoitellen viileän teknistäkin, on juureva – eh – analoginen tekeminenkin vahvasti läsnä levyllä kyllä.
Lauluja ei kuulla nyt Rantalasta, mutta nimenä Mogwain studio Castle of Doom kalskahtaa synkältä. Reidit ovat kuvailleet sitä Star Trekistä tutun Enterprisen kaltaiseksi kokemukseksi, ja tuolla lopulta viisujen aihiot parsittiin mukavissa, kotiseutunsa Glasgow´n tunnelmissa, kokonaisiksi, valmiiksi kappaleiksi.
Äänittäjänä on Tony Doogan.
Teksteissä on tyrnän vahva maku bändin vanhoista ajoista ja edesottamuksista. Ei heti tule mieleen samantapaista, artistin omakohtaista ”tilitystä” levyllään.
Mutta kukapa noita riimejä sen tarkemmin enää nykyään malttaa kuunnellakaan, kun musiikki vie mukanaan, sen mitä keskittymiskyvystämme enää jäljellä on. Toinen toki enemmän, toinen vähemmän.
Taiteilijat visioivat ja tekevät, ja heillä on se tekemisen vapautensa, joka heille näinä aina vain persoonattomimpina ja kasvottomimpina aikoina hyvillä mielin suotakoon.
American Bornissa puidaan sitä omaa asumista, olemista ja vihdoin asioiden tekemistäkin Amerikassa, kun syntyjään ollaan siis noilta nyttemmin Brexit-saarilta.
Sopu säilyy, kun veljekset asuvat ison rapakon eri rannoilla.
Mediterranean X Film etenee rumpukompilla, jota todella harvoin enää nykylevyillä kuulee. Ei todellakaan yhtään mitään monitutkaista teknistä suorittamista, kunhan vain pari ”ylimääräistä” iskua bassarilla. Simppeliä ja toimivaa, kuten rallin kitarariffikin. Veikeätä, kuten todettua.
Jamcod (mitäs nimi pitääkään sisällään) jatkaa metallista melskausta kuin konepajan alasin olisi justiinsa kuulijan korvien välissä. Tässä kappale, joka voisi marakasseineen olla aivan yhtä hyvin vaikka 22 Pistepirkon julkaisulla.
Reideiltä voisikin tilaisuuden tullen kysyä mahdollisista pohjoismaisista vaikutteista!
Kun laiskanletkeä (vaiko dagen efter -tunnelmainen) Pure Poor on soudettu läpi, saadaan kieli poskessa väsätty pastissinen kehitelmä The Arrows -hitin, I Love Rock ´n´ Roll -kappaleen riffin tahtiin otsikon ollessa The Eagles and The Beatles.
Teksti on metka, ja nimiä pudotellaan matkan varrella kosolti. ”I´ve been rolling with the stones, Mick and Keith and Brian Jones…” Veikkaanpa, että jo ensi kuulemalta kappale helpostikin pelastaa monenkin kuulijansa päivän.
Silver Strings on jo melkein täydellistä hipova pop-ralli. Laulu kähisee ja hönkäilee korvaan, koskettimet myötäilevät harvakseltaan tasatahtisena tamppaavia kitara- ja rumpukomppeja. Sanoiko joku Alesis?
Pienet kehittelyt kasvattavat kappaletta vaivihkaa matkan varrella. 80-luvun syntikkapopin tehokeinot eivät ole mihinkään hiipuneet. Yksinkertaisesti vallan mainiota.
Samaa täysin aseistariisuvaa pop-herkkua levyllä jatkaa Second of June, kun (sanomaltaan) synkempi Chemical Animal on tahkottu loppuunsa. Tekstin bändin ammoisista sisäisistä kahinoista esille tuova maailma ja tilannekuva menevät alas kyllä kakistelematta mainion simppelin sävellyksen kanssa ilman lisämausteita.
The Who ja Baba O´Riley? Intro antaa vahvan, vaikkakin vain hetkellisen muistuman. Ei, The Jesus and Mary Chain ja Girl 71.
Toinen pastissinkaltainen veto, Judas Priestin klassikon, Livin´ After Midnight, suunnalta, ja Jimin siippa Rachel Conti laulaa taustalla. Ovat nämä kyllä sentään hauskan kurittomia ja pistämättömän hurmaavia hahmoja!
Musiikki antaa, ainakin vielä tässä ja tämän kerran, kuin tilauksesta vaihteeksi sen harvinaisen, mustan huumorin sävyttämän tunteen, että ei ole sittenkään kerrassaan mitään hätää, kaikki järjestyy. ”Girl you got nothin, You Got me, You got nothin, You got me, and that´s nothin...”
Ulkona yhtäkkiä kohiseva, mojova sadekuuro palauttaa taas maanpinnalle.
CD:n kansitaide on sopivasti häröilevää, eivätkä kaikki oivallukset välttämättä aukene ihan heti kuin kovimmille TJAMC-diggareille, tai niiden tekijälle, William Reidille, itselleen, jos hänellekään. Taidetta!
Glasgow Eyes on reilun kolmen vartin äänikokemuksena itsessään erittäin suositeltava. Loppukaneettina nostetaan omalle esikuvalle hattua, ja tahallaan kirjoitetaan Loun, sen Reedin, sukunimi väärin.
Mjaa, voisihan kysymys tietysti olla Amerikan vaikutteista vähän muutenkin. Siellähän kun on aina järjestetty niitä tavauskilpailujakin!
The Jesus and Mary Chain: "Glasgow Eyes" (Fuzz Club, 2024)
