Levyarviot

Voi että! Teidän kriitikkoanne on nyt pahasti johdettu harhaan tai muuten huijattu! Kun päätoimittajan listalta valitsin arvosteltavia levyjä, niin odotin ilman muuta että Eripura: Riitasointuja on tietenkin jotain jatsia! Ei ollut, on oululaista uudempaa punkkia hyvin soitettuna ja sovitettuna.

Tuhansien taitojen miehet niin levynä kuin elokuvana on täyttä musiikin juhlaa. Suomen studiomuusikkojen kerma irrottelemassa livenä Finnvoxin B-studiolla. Jo ensihetkestä on päivänselvää, että soittajilla on ammattiylpeys ja rima korkealla.

Jyväskyläläinen, vuonna 2011 perustettu ja vuodesta 2013 tällä kokoonpanolla toiminut Usva sekoittaa mielestäni musiikissaan hiukan folktyyliä 1980/90-luvun teknojytkeeseen, kuitenkin 2000-luvun soundein.

Banjo, mandoliini ja akustinen kitara ovat päärooleissa Janne Vikstenin soololevyllä, joka monen muun viime vuoden loppupuolen julkaisun tavoin juuttui sitten vähän perusteellisemmin postilakon aiheuttamaan sumaan. Perille tuli lopulta ja kun levyn sisältö on luonteeltaan ajatonta, ei pieni viive haitanne.

Helsinki/Järvenpää-seuduilta kotoisin oleva Creek Road Eleven julkaisi toisen albuminsa, joka on tanakasti kulkevaa southern rockia.

Laskutavasta riippuen syksyllä julkaistu Elvis Costellon levy on järjestyksessään jo numero 30! Yhä aina vain uutta luova persoonallinen ja nopeasti tunnistettava eklektikko tarjoilee meille monipuolisen levyn, voitettuaan ainakin toistaiseksi syövän, joka hänellä todettiin 2018.

Pekka Laine tunnetaan sanavalmiina musiikkijournalistina. Monille voikin tulla yllätyksenä kuinka tyylitajuinen kitaristi ja säveltäjä hän on. Instrumentaalialbumin soundimaailma on paljon velkaa amerikkalaiselle viihdemusiikille.

Laulaja ja kanteleensoittaja Marjo Smolander ammentaa musiikkinsa kansanmusiikista ja etnosta. Malilaisten ja senegalilaisten perinnesoitinten äänet soljuvat ja punoutuvat kanteleen heleisiin säveliin hämmästyttävän luontevasti. Soittajat edustavat eri kulttuureja, mutta musiikki yhdistää. Levyn materiaali on äänitetty useassa maassa ja vaihtelevissa olosuhteissa. Tämä ei lopputuloksessa häiritse.

Levyn aloittava Victorious on positiivinen instrumentaalitykitys, joka toimii hyvänä lähtölaukauksena True Colours -levylle. Avausraidasta mieleeni tulee Hellecastersin tuotanto, ja kyllä: Ben Granfelt on taitava kitaristi!

Svängijengi on täällä taas kromaatisine huuliharppuineen. Uusi upea albumillinen suomalaista kansanmusiikkia, ehkä ei niitä kaikkein tunnetuimpia kappaleita kuitenkaan. Mikäs sen hienompaa. Suomihan on täynnä perinnemusiikkia, josta on levyttämättä varmaankin kymmeniä, ellei jopa satoja kappaleita.

Gájanas vie saamelaisen musiikkiperinteen maailmanympärysmatkalle luoden täysin uudenlaisen keitoksen. Kun Hildá Länsmanin joiku yhdistyy progressiivisen trion sähköiseen sinfoniaan, on lopputulos vaikuttava.

Albumin kannen ensi kertaa nähdessäni luulen, että kyseessä on Dion Holy Diverin uusintajulkaisu. Yhtyeen logon ja kannen ulkoasun yhtäläisyydet Dion klassikkoon ovat ilmeiset, mutta lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että kotimainen STUD se tässä onkin lähestynyt meitä neljännen täyspitkänsä voimin.

Yrjö-palkittu jazzmuusikko Kari Ikonen maalailee 30-vuotisen uransa ensimmäisellä soolopianolevyllään maukkaita tunnelmia fyygelillä ja sen preparoinneilla. Ikosen levy on nimetty hänen suosikkimaalarinsa, Vasili Kandinskin, omista teoksistaan tekemän kategorioinnin mukaisesti. Kandinski jakoi työnsä impressioihin, improvisaatioihin ja kompositioihin.

Olisi liian helppoa kutsua Ikirankaa vain kansanmusiikiksi. Saksofonin ja harmonin liitto soi laajempaa kuvaa, jossa on paljon sävyjä. Mieleen piirtyy mielikuvituksellinen satumaailma, joka on ajaton.

Vepe Hänninen on ehtinyt moneen mukaan, mies on toiminut pappina, käsikirjoittajana, kirjailijana ja laulujentekijänä.



Maire Mairenki & Itävalta lähestyy toimitusta Miksi join talon -nimisellä pitkäsoitolla. Levy alkaa mielenkiintoisella, jopa elokuvamaisella introlla, jonka äänimaailma ja minimalistisuus käyvät iholle. Aloitus muistuttaa enemmän äänikirjaa tai kuunnelmaa kuin musiikkialbumia.


Melodisen death metallin pioneereihin kuuluvan göteborgilaispoppoon luomisvoiman huippu ajoittui vuosituhannen vaihteeseen. Erityisesti vuonna 2002 päivänvalonsa nähnyt Damage Done on genren ehdottomia merkkipaaluja, jonka klassikkoasema on kiistaton. Yhtyeen julkaisujen laatu alkoi kuitenkin heikentyä dramaattisesti Fictionin jälkeen, eikä uusi albumi valitettavasti onnistu tässä suhteessa kääntämään sotalaivan suuntaa.

Parinkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Ville Leppänen on tehnyt toisen suomenkielisen albuminsa, ja vuosituhannen vaihteessa julkaistu Hullu Rakkaus saa viimein ansaitsemaansa jatkoa.

Näyttelijä–muusikko Irina Björklundin yhteistyö maamme eturivin kansanmusiikkibändin kanssa on elokuvallinen keitos poppia, jossa suomalainen kaiho kohtaa maailmanmusiikin. Mutta onko äänessä Björklund vai Ann-Mari?

Monessa mukana olleiden Konosen ja Pajukallion kantriduo esittelee varmalla otteella kattauksen suomenkieliseen juuri- ja kantrimusiikkiin.