Nayteikkuna

Suad: "Waves" – vuoden kotimainen levy?

Poikkeuksellisesti julkaisemme samasta tallenteesta kaksi erillistä arviota.
Levy kyllä ansaitsee sen, vaikka syy moiseen onkin arkinen: kommunikaatiokatkoksen vuoksi sama levy päätyi samaan aikaan kahdelle eri henkilölle kuunteluun ja molemmat päättivät tarttua toimeen.
Mikäs siinä, saadaanhan tässähän samalla vähän tavomaiseta laajempi näkemys asiaan. Ari Vanha-Majamaa aloittaa, Matti Rinne jatkaa.

 

Sain kuultavakseni uuden albumin, jonka tekovaiheessa oli kuulemma kipuiltu, että musiikki on hienoa, mutta sitä on vaikeaa lokeroida. Tämän aiheuttamista paineista huolimatta artisti työryhmänsä kanssa sai pitää päänsä, ja musiikki tallennettiin äänitteelle sellaisena kuin lahjakas artisti sen itse halusi. Hyvä niin. Jälki on loistavaa. 

No onko musiikin lokerointi tässä tapauksessa sitten vaikeaa? Ehkei. Yritän.

Joskus musiikin kuuleminen tuo mielikuvia, joista on vaikea päästää irti. Ehkä yrittäminen onkin turhaa. Käännän sen vahvuudeksi. 

Mieleeni tulvii kuvia. Hitaat, toisiinsa sulautuvat kuvat pohjoisen tummanpuhuvista rantakallioista, merenrannasta ikuisuuksiin jatkuva havumetsäinen horisontti. 

Levyn kansikuvat tukevat tulkintaani. Äkilliset terävät leikkaukset lähikuviin jäätyneistä luista. Intensiivinen katse. Kuvasto on tuttua sarjoista Silta, Ivalo, Sorjonen, Osasto Q – Nordic Noir – tiedättehän, mitä näitä nyt onkaan?

Jos nyt jossain on rikossarja ilman täydellistä tunnussävelmää tai iskevää nimeä sarjalleen, niin en etsisi kauempaa: Waves, Faces, Winter, Streets, The Burn, The Door, White Lies – olettaisin käsikirjoittajien inspiroituvan näistä helposti.

Levyn aloittavan Faces-kappaleen sanoituksessa on juonikin valmiina. Pikainen käännökseni: "Sama tarina jatkuu yhä uudestaan, en tiedä mitä minun tulisi siitä olla mieltä. Ehkä näin tietoisuuden. Mutta minne se meni? Ehkä se on haudattuna takapihalle?" 

Tämä on aivan valmista tavaraa. 

No, ehkei tätä ajatusleikkiäni kannata ottaa liian tosissaan, ellei lokeroinnin vaikeus ole oikeasti ongelma. Musiikin voi myös helposti kuvata sielukkaaksi tummasävyiseksi popiksi, jos kuvailemani Nordic Noir -lokero on liian ahdas.

Suad Khalifan seurana levyn teossa ovat olleet Vilunki 3000, Tuomo Puranen, Tommi Toijonen, Tapio Viitasaari, Henri Lindström ja Lauri Eloranta. Bändisoitto on tasapainoista, yhtenäistä, osaavaa ja onnistuvaa. Suadin ääni on täyteläinen ja varma. 

Levyä on tehty kiirehtimättä useamman vuoden kuluessa, huolellisuus kuuluu ja silti äänimaisema on yhtenäinen.

Käsissäni on levyn CD-versio, mutta vinyyliversiolla A-puolen päättävä Streets on levyn kappaleista oma suosikkini. 

Toivottavasti seuraava levy on jo tekeillä.

Arvio: Ari Vanha-Majamaa

 ••• ••••• •••

Tammikuun lopussa ilmestynyt, vokalisti ja biisintekijä Suad Khalifan debyyttilevy lyö pöytään kertaheitolla sellaisen ässän, että eräskin vanha selostajaukko voisi sen omalla tavaramerkkitokaisullaan ilmaista: "Taivas varjele!"

Waves luo vahvasti uskoa kuluvaan vuoteen, joka kurottaa jo kohti kevättä. Voin helposti kyllä jo sanoa: tässä on yksi vuoden 2021 parhaita kotimaisia levyjä.

Jälleen kerran nuo peijakkaan kyvykkäät kotimaan tekijät todistavat, mikä positiivinen vaikutus on paitsi – tietysti ja aina – pelkällä musiikilla sinänsä, mutta nimenomaan tarttuvalla, hyvällä popilla. 

Popiksi nyt ensimmäisenä tätä kuvailisin, ja te, arvon lukijat, tätä kenties kuunnellessanne, saatte määritellä sen tyylin ja genren sitten tarvittaessa kyllä ihan itse (mikä on käytännössä turhaa). 

Niin tai näin, vanhan ja paatuneen rokkijätkän parta rypistyy suureen virneeseen. Onpa hyvää musaa!

Nyt ei tarvitse yhtään kiehnätä tuskassa tai potea myötähäpeää, vaikka laulukieleksi onkin valittu englanti. Suad hoitaa tuon pedantisti ja selkeästi lausuen, ja on lisäksi löytänyt lukuisia pieniä, mutta näppäriä kikkoja oivaltaviin sovituksiinsa. Soljuu ja sujuu.

Menemättä sen tarkemmin varsinaisiin teksteihin, tässä on saavutettu lähes mahdoton. 

Suadin musiikki on sekin kyllä melankolista, mutta toivon kipinä elää silti, ja eteenpäin ollaan päättäväisesti menossa. Mollin kaveriksi tunkee tarvittaessa vaikka sitten ihan väkisin myös duuri. Orgaaninen ja herkän tyylitajuinen tuotanto on niminaisen ja Lauri Elorannan yhteistyön juhlaa. 

Persoonallisen, kosketinvetoisen sekä pirteän ja virkistävän, mutta samalla ällistyttävän helposti lähestyttävän levyn kappaleita ei ole nyt ahdettu täyteen musiikkiteollisuuden viimeisten vimpainten plugeja, vaan ne saavat hengittää ihan rauhassa. 

Rumpali Henri Lindström laskee jopa perinteisen luomusti bändille The Burnin kapuloineen sisään, ja tarvittaessa nappaa käsiinsä myös sudit. Näin!

Khalifa on itse tehnyt kaikki sanoitukset ja sävellykset. Tehomimmi myös soittaa pianoa sekä bassoa, ja on ottanut osaa vielä ohjelmointiinkin Elorannan kera. Viimemainittu tarjoaa siellä täällä kappaleesta riippuen erilaisia lisäsävyjä mm.clapeilla ja perkussioilla. Mikko ”Vilunki 3000” Viljakainen ja Tuomo Puranen jakavat Suadin ohella bassovastuuta, kun Tommi Toijonen kitaroi ja Tapio Viitasaari huolehtii eri koskettimista. Kappalekohtaiset sovitukset jaetaan eri muusikoiden kesken kirjavasti.

Napakan kestoisesta, ehyen vakuuttavasta kokonaisuudesta (kesto n. 40 minuuttia) omiksi suosikeikseni ovat kuin varkain muodostuneet kappaleet Winter ja The Door. 

Kun tekijät kansien viimeistelyssään olisivat vielä huomanneet, että taustakuvitukselta eivät ihan kaikki lyriikat tai tekijätiedot erotu, olisi arvosana perinteisellä asteikolla ollut nyt täysi kymppi. Siitä jää puuttumaan nyt vain siis ärsyttävästi miinuksen verran.

Turha kai erikseen mainita, mikä keikka on tähtäimessä, kun niitä joskus ehkä vielä nähdään.

Arvio: Matti Rnne

 

Suad: "Waves", Svart Records (2021)

19.04.2021
|
Arviot: Ari Vanha-Majamaa & Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy