Laulaja-lauluntekijä Mikko Nuorala onnistuu esikoislevyllään luomaan vivahteikasta tunnelmaa vähillä elementeillä. Jokainen laulu on oma intiimi teatteriesityksensä. Jos etsit ”jotain muuta” kuin listapoppia, voi Nuorala olla sinun heiniäsi.
Jo levyn alku kertoo jo sen, että nyt ei kiirehditä. Herkkä laulu ja akustinen kitara piirtävät kuvan. Laulajalla on tarina. Intensiivinen rauhallisuus pakottaa hiljentymään. Avausnäytös, nimeltään Johdanto, tuo vieraan saliin. Valot sammuvat. ”Anteeksi herra, kiireinen rouva. Saisinko hetken kallista aikaanne.” Kaihoisa piano soi simppeliä melodiaa estradin nurkassa.
Vanha kettu (Der alte) viekin jo keskelle rikospaikkaa, jossa etsitään savuavaa asetta. Tunnelma on uhkaava, kun solisti kertoo tarinaansa. Elementit ovat samat, kuin monella Tom Waits -levyllä, jossa kokonaisuus on jo lähellä kuunnelmaa. Yhden soinnun blues pitää jännitteen hienosti loppuun asti.
Pakko painaa on perinteinen bluesrock, joka voisi olla nuoren J. Karjalaisen tekemä.
Pieleen menee päähenkilöllä, niin kuin bluesbiisissä monesti. Hammasta purren mennään kohti vastatuulta. Positiivinen pohjavire kiertää kuitenkin masennuksen suonsilmäkkeet.
Nuorala on rovaniemeläisen kitaristi-laulaja Mikko Nuoralan (s. 1985) sooloprojekti. Monessa mukana ollut ammattimuusikko tunnetaan nimenomaan taitavana kitaristina. Mutta tällä ensimmäisellä soololevyllään Nuorala ei – luojan kiitos – päästä kitaristia laitumelle.
Ollaan siis kaukana kitarasankarin päiväunesta, jossa kahleista päästetty nyplääjä tykittää kaikki soittamatta jääneet soolonsa kun kukaan ei ole rajoittamassa. Ilahduttavasti kitara on tällä levyllä lauluille alisteinen, kokonaisuutta palvellen. Äänessä on laulaja-lauluntekijä.
Sotilaan haave, vihellysmelodialla käynnistyvä jazzslovari, on napakymppi, jossa nämä elementit tukevat toisiaan parhaiten.
Sutikomppi ja unelias kitarointi luovat mystistä tunnelmaa, jossa kuulija koettaa tulkita tarinaa. Jazzahtava kitarasoolo täydentää tarinaa ja on se hyvin ajoitettu hetki, jossa Nuorala näyttää kitaristin taitonsa. Tuollaista sooloilua olisi kiva kuulla enemmänkin. Lopussa pianisti Joonas Karjalainen pääsee mukaan tarinaa kommentoimaan, tarinaa, joka jäi mystiseksi kuin kiinnostava lyhytelokuva.
Pidättelevästä tunnelmasta tulee mieleen edesmennyt minimalismin mestari JJ Cale. Nuoralan musiikissa on paljon samaa odotuksen tuntua.
Kuka se on? jatkaa hienosti suomalaista folk-perinnettä Joose Keskitalon tai vaikkapa Matti Johannes Koivun hengessä. Tyylikkäästi kännissä heittää kabaree-vaihteen päälle ja Pekka on taas silkkaa Fabulous Thunderbirdsia. Näissä revityksissä vierailee mainio blueskitaristi Tuomas Laajoki. Niin ikään mainittava on energinen roots-rumpali Jeremia Kangas, joka tuo levylle merkittävän panoksensa.
Nuorala onnistuu ammentamaan tutuista perinteistä persoonallista jälkeä, jota on vaikea vertailla tai niputtaa vallitseviin suuntauksiin. Liian outoa ollakseen poppia, aivan liian teatraalista ollakseen bluesia – mutta toimii! On hienoa huomata, että listojen ulkopuolella tehdään näin kiinnostavaa musiikkia.
Nuorala: Pakko painaa, (Nuoralan Mikon Levyt,2020)
