Olen niin tuhottoman monta kertaa kertonut joko itseeni tai lähipiiriini kohdistuneista katastrofeista, että olen jo alkanut epäillä tuhoalttiuden olevan jotakin ylimaallisempaa. Pikkuisen kyselykierroksen jälkeen ynnäsin kumminkin ns. normiporukan toheltavan tismalleen samalla tavalla. Mittakaava vain on “hieman” toisenlainen – kuin vertaisi pipettiä ämpäriin.
Erään tunnetun jenkkitiedejulkaisun mukaan paniikkitilan adrenaliini muuten auttaa ajatustyötä, ilmiön ollessa kotoisin menneisyydestä; vuosituhansia sitten piti pystyä karkaamaan inhan luolakarhun tai vihamielisen klaanin kynsistä mahdollisimman näppärästi. Fiksut selviytyivät, idiootit tuupertuivat jo silloin…
Mutta niistä katastrofeista siis.
Olin hellämielisenä henkilönä suostunut erään yhtyeen keikalle – laivakeikalle. Periaatteessa yritän pysytellä loitolla siitä porauslauttalaivastosta, mitä niitä nyt onkaan? M/s Diaarrea, sisaralukset Katatoonia ja Kataarria sekä hieman vanhempi Gonoorrea...
Noh, tämäpä olikin yllättäen sieltä uudemmasta päästä, henkilökunta elossa (osa jopa yritti hymyillä) ja esiintymislavakin oli kuin Humppilan A24. Kaikki ok, safkaa sai ja hytissä oli ikkuna.
Tuli keikan aika ja kulmamonitori ei pihahtanutkaan. Irroitin sen piuhoistaan ja siirsin sivummalle (koska vuotta aiemmin vastaavassa tilanteessa äänimies lopulta kytki kulmaani virran ja se lähes töräytti luuni murskaksi).
Eestiläinen äänimies kipusi salamana viereeni ja kytki monitorin uudestaan, vähän lähemmäs jalkojani. Ei pihaustakaan, tungin varmuuden vuoksi korvatulppaa syvemmälle. Ja irroitin monitorin taas, potkaisten sitä hieman sivummalle. Ja taas se asentajaraketti iski paikalle, kytki palikan ja oloni kävi entistä tukalammaksi. Nyt se kyyhötti ihan nilkassa kiinni. Perkele.
Päätin poistaa monitorin jaloistani ja paiskasin sen hämärään orkesterisyvennykseen ns. manson-tekniikalla. Ääniraketti tajusi vinkin, roudasi monitorin taas lavalle, joskin hieman etäämmälle. Lopultakin siitä toosasta kuului ääntä – hemmetin lujaa, kuten arvelinkin. Luojan kiitos, tulpat toimivat.
Keikan jälkeen risteilyisäntä tuli kertomaan, että kulmamonitori oli hieman kärsinyt – osuessaan mustassa syvennyksessä piilotelleeseen mustalla kankaalla verhottuun kontrabassoon. Ja sehän oli ihan vehkeen näreinä. Hirvittävä morkkis, saman tien. No, korjaus maksoi 383 euroa ja häpeän punat päälle. Rahallahan sitä, selviää nimittäin.
Poistuessani laivasta avustin sitten keyboard-rullakeisini liikkumista vasemmalla jalallani. Ilmeisesti keisin paino oli hieman liikaa (olin jo hyvän aikaa kärsinyt hermo-ongelmista reidessäni) ja yhtäkkiä nilkasta puoleen selkään tuntui kuin kolmivaihevirta olisi kytketty koipeeni.
Aivan käsittämätön kipu. Jalka putosi alta samoin tein, juuri kun vastaani asteli vihreisiin pukeutunut tullimiekkonen. Kaveri katseli säälien ja arveli sekakäytön estävän normaaliliikunnan. Noin sadan metrin matka tullialueen siviilipuolelle kesti vartin. Kun pääsin autoon, tuli itku kivusta.
Loppujen lopuksi jouduin kahden kuukauden sairaslomalle. En pystynyt istumaan ja repivä kipu esti näppiksen ja hiiren ääressä lötköttämisen. Eipä silti, että asiat sen kummemmin olisivatkaan edistyneet: oikea kyynärpääni oli kipeytynyt jo aikaa sitten (diagnoosi: tenniskyynärpää), joten hiireenkään en saanut kajota, en ennen kortisonipiikin tehoamista.
Luojan kiitos ulkona oli hienot kesäkelit ja puolimakuulla lusmuilu ei sattunut ihan tolkuttomasti – tai ainakaan koko aikaa. Aloinkin käydä läppäriini kertynyttä to-do-listaa läpi ja sinnehän olikin kasautunut hemmetinmoinen lista plugareista, joita piti tehdä, koska niitä ei ollut olemassa tai jos oli, jotakin oli liikaa tai jotakin puuttui.
Viikko ulkona puistoissa NI Reaktorin, läppärin, muistivihon ja viltin kanssa päättyi onnellisesti: neljän plugarin rungot olivat perjantaina valmiita, seuraavan sairaslomaviikon käytin käytettävyyden parantamiseen ja optimointiin, kolmannella viikolla puin plugareille hieman kauniimmat grafiikkavaatteet ja neljännellä otin ne väkipakolla käyttöön, sattui tai ei, häpeilemätön innostus peitti kivun alleen.
Erittäin trendikkäästi (?) nimetyt Turilaattori, Revautin, Transsuformuuttori, Naseva Kurttu (kiitos Ulla Tapanisen yhtyeelle inspiraatiosta) sekä Paahtimo Jr. & Sr. ovat olleet ahkerassa käytössä nyt jo puolitoista kuukautta. Jos jotakuta kiinnostavat yksityiskohdat tai itse plugarit, tiputtakoon meiliä lehden toimitukseen, saatan palata rakenteluaiheeseen tuonnempana.
Ikävää, että sattuu. “Ikävää” siinäkin mielessä, että kaikki normiduunit jäivät täysin toissijaisiksi löytäessäni Reaktorin uudestaan. Mutta oikeastaan taisin löytää samalla osan nuoruuttani: aiemmin olin mahdottoman innoissani modulaarisynista ja nuorempana Legot olivat todella, todella kova sana. Omin käsin rakentaminen, vaikka valmiista palikoistakin, on suunnattoman palkitsevaa ja aivan toiselle astraalitasolle noustaan kun väkerretty räkkylä toimiikin juuri niin kuin pitää!
Myönnän, etten erityisemmin odota seuraavaa sairaslomaa, mutta ainakin tiedän mihin tuhlaan ylijäävän katastrofiadrenaliinin. Ja jos katastrofi iskeekin läppäriini, ostan Legoja. Jollei muuta, niin ainakin voin rakentaa niistä kainalosauvat.
•••
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 5/2007.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
