Pieni poikani on oppinut käynnistämään kannettavan DVD-soittimen, avaamaan sen kannen, ja laittamaan erään hiirilogostaan tutun suurehkon jenkkifirman animaatiolevyn sisään. Ja seuraavaa askelta odotellaankin aika kauan: isikään ei nimittäin oikein aina tiedä pitäisikö painaa MENU-painiketta vaiko SKIP FWD -namiskuukkelia – vaiko vain heittää masiina seinään ja postittaa levynsirpaleet alkulähteilleen pökäleeseen pisteltynä? Jotakin pitäisi kuitenkin tehdä, sillä soittimessa on joku mainio levy, ja me molemmat nautimme samoista leffoista. Ongelma vain on se, että joku saamarin jenkkifiliaalin juoksupoika Pertti Peräpirtti on täyttänyt levyn joillakin hemmetin perutuilla teinix-herutusnukke-trailereilla ja sekavilla ylimääräisillä valikoilla. Ja aina ihan ensimmäiseksi ruutuun pamahtaa joku FBI:llä varoitteleva ankea ruutu. Kylläpäs on kiva katsoa taas leffaa. Kiitos, kun paskat nakkaatte loppukäyttäjän kokemuksesta. Kiitos, kun sysäätte lapsemme kohti luomaanne Pelon Valtakuntaa.
Jotta kokemus olisi jokaiselle yhtäläinen, haluan jokaiseen CD-levyyn ei-skipattavan intron, jolla joku random jarikarjalainen lausuu syvällä ja mehukkaalla bassobaritonilla lyttyyn kompressoituna hi-taas-ti kotinauhoittamisen, kasettimankkujen ja tiedostonjakamisen tappavan ääniteteollisuuden ja vaikeuttavan artistin toimeentuloa – sekä pakottavan tämän keikkailemaan pitkin arojen ja nevojen pizzerioita killinkien toivossa. Tai pitävän jotain käsittämättömiä in memoriam se-ja-se -iltamia, jotta pääsee edes toviksi tienaamaan. Mikäli siis kopioit, ketale! Lisäksi sama pampunheiluttajien litania pitää lukea tasatunnein radiossa vain siksi, ettei yksikään vielä toistaiseksi kuuliainen kuuntelija erheytyisi kaidalta polulta ja jakelisi anttituiskuja ja muita laulelma-artisteja pitkin intterwebbejä ja sen sellaisia.
Nyt oikeesti jätkät hei jotain rotia siihen hommaan.
Luuletteko te ihan oikeasti, että joku viitsii tsekata ne ”upcoming attractions”- ja Iso Kauhia ÄfBeeIi -läpät? No ei takuulla. Yksikään ”ethän söisi soijanakkiakaan – kopiointi on rikos”-traileri leffan alussa ei estä ketään hommaan jo ryhtynyttä, ja meille muille kyseessä on taas yksi turha viivyke ennen odotettua viihdepläjäystä. Toisin sanoen legit-kuluttajaa rankaistaan teosta, jota ei ihan ole vielä tehty (mutta harkitaan kyllä todella vakavasti enenevässä määrin, ellei kohta homma muutu).
Naapurini on kovin ovela ja kykeneväinen, ja hyvästä viinipullosta varmasti neuvoisi minutkin vaikeudet ohittavien jekkujen teille, luulen niin. Hän on nimittäin ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja ripannut pikkuväelle tarkoitetut DVD:nsä avi-tiedostoiksi, joita porukka katselee mediaPC:llään ilman FBI-pampunheilutusta ja/tai enstex-mahtavia-Puhuva-Muovinen-Kökkökikkare-Osa-22 -trailereita. Olen kateellinen, naapurin DVD:t ovat naarmuttomia ja kantensa uutta vastaavassa kuosissa. Meillä on vähän toisin. Meillä ollaankin old school. Periaatteista joutuu aina maksamaan, kukin tavallaan.
Toistan itseäni seuraavaksi. ”Rakkaat päättävissä asemissa olevat alan ammattilaiset, niin IT- kuin mediateollisuudessakin: laajakaistoille mediamaksu hetimiten, kiitos. Lataa mistä lataat, maksat kuitenkin.” Loppuu se piratismin hirvittely, kun pääsette tappelemaan kaistaverokillingeistä (ja se olisi jo saatu aikaan JOS vain olisi ollut halua).
Arvoisat piraatit: älkää pliis hehkuttako artistien isoja tienestejä, sillä niitä ei ole – tsekatkaa vaikka, ovathan verotiedot julkisia (harmi vaan kun niistä ei pysty erittelemään levymyynnistä saatavaa royaltyä, siinä moni kalpenisi). No, lauritähkät ja muut kaltaisensa ovat vuosittain toistuva poikkeus, mutta jostain syystä niiden sakissa ei se Kauhia Lataaminen hirveästi näy vaikuttavan. Liekö syy siinä, että yleisönsä on ns. latailuasioista tietämätöntä, vähän semmoista ujoa ja pullavaa maalaisromantiikkaa hamuavaa viatonta typykäntylleröä – sekä heidän mustasukkaisia siilitukkamiehiään, jotka pakahtumaisillaankaan eivät suostu levyjä lataamaan: ”ostakoon akka itte sen ilvehtijän levyt ku nii tykkää, ***tana”.
Naureskelin taannoin hyvän ystäväni kanssa eräässä kotimaisessa talousalan julkaisussa ilmestyneelle artikkelille, jossa perusjeesusteltiin ja -siunailtiin musabisneksen tilaa. Se sama kulahtanut vitsi. Dramaattisiksi tarkoitettuja käppyröitä ja käyriä kyllä oli, ja valokuvassa vakava setä pidätteli hymyä. Vain yksi käyrä puuttui, se tärkein: uuden musiikin myynti ajalta 1990–2010. Kyllähän se cd-bisnes oli kukassaan ’90-luvulla, kun jengi osteli vinyyleistään cd-versioita – ja tottuikin siksi ostamaan, moneksi vuodeksi plus remasterit kaupan päälle. Yritin jopa löytää kyseistä käppyrää mahtavalla iPhonen Wolfram Alphalla, joka on tilastodatan hakuun ja helppotajuiseen kuvantamiseen tarkoitettu applikaatio, vaan enpä tietoa löytänyt. Liekö huippusalaista äfbeeiipampunheilutteluhommaa?
Nyttemmin sama jengi ei enää viitsi ostella netistä suosikkilevyjään, kun on ripannut niiltä ne parhaat kovalevyilleen ilman DRM:iä tai muita idioottimaisuuksia. Ja vanhemmiten ostohalu kohdistuu vähän muihin myyntiartikkeleihin. Katse kohdistuukin siksi nuoriin ja osto/kulutustottumuksiinsa. Ja niitähän on paha muuttaa.
Aniharvalla alaikäisellä on luottokorttia tai pankkikorttiakaan. Eipä ihme, että latailevat muualta, varsinkin, kun eräiden nettikauppojen soitto- ja DRM-applikaatiot ovat vähintäänkin syvyyksien kauhuihin verrattavissa. Voiskohan se kaistavero auttaa tuohonkin? Ei se varmaan auta, mutta jos pantais niinku nettiin semmoisia varoituksia tiäksä…
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina painetusta lehdestä…
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio on ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta
