Tarttuminen on tärkeää – tartu hetkeen, carpe diem. Silloin antaa mahdollisuuden jollekin hyvälle, jonka merkitystä tai tarkoitusta ei välttämättä juuri sillä hetkellä ymmärrä. Aivosi, tilannetta silputessaan, antoivat sinulle positiivisen, hyväksyvän impulssin edetä ennalta-arvaamattomaan suuntaan, ja kas, jotakin hienoa tapahtui näennäisesti vahingossa, suunnittelematta.
Tosiasia kuitenkin on, että jossakin tajuntamme rajamailla piileksi pieni idiootti, joka tulkitsi merkkejä ympäristössään, ja sopivan, tilannetta hyödyttävän ärsykkeen kohdalla se idiootti hakkasi vihreää ”GO”-nappia niin perkeleesti, ja sinä tottelit.
Muka fiiliksellä, vaikka olitkin lähikauko-ohjauksessa.
Jänniä kivoja juttuja syntyy juuri näin, ja tähän perustuvat onnistuneet studiosessiot, pelikonseptibrainstormaukset ynnä muut luovuutta pursuavat tuokiot.
•••
Juuttuminen, takertuminen, ei puolestaan ole niin tärkeää. Se voi olla jopa vaarallistakin, vähän kuin skidinä, kun huvittelin kiipeämällä korkealle ohueeseen nuoreen leppään, ja sen alkaessa kaatua irroitin otteeni toisen puun kohdalla, siihen tarttuen, singoten näppärästi apinan lailla siihen toiseen puuhun.
Ei ollut kaverini Marko (nimi muutettu) yhtä näppärä. Tyyppi ei päästänyt irti, vaan takertui lepänrimpulaan, syöksyi kylki edellä kiville niin, että rutina kuului. Ja saamari, poikaraasu piti raahata lääkäriin. Neljä kylkiluuta sohjona.
Sama toistui oikeastaan jokaisen fyysisen haasteen kohdalla: uimalassa kympistä Marko hyppäsi pää edellä alas – BANG, pohjaan. Otsa auki.
Kaikki muut kääntyivät nätisti pintaan, mutta tämä kaveri oli jotakin muuta: aina pohjaan, vaikka se oli fysikaalisesti uskomattoman vaikeaa, porukalla yritettiin.
Laiturilta järveen hypätessä Marko sukelsi kiveen, koska päätti sukeltaa 90 astetta toisaalle muiden suunnasta.
Tai fillaria ajaessa, kun muut irroittivat kädet tangosta ja ottivat uudestaan kiinni juuri sen pahimman heilahduksen kohdalla, Marko meni maaliin asti. Paitsi ettei mennyt maaliin – ojaan meni, koska Marko ei ollut kuten me muut.
•••
Marko nimittäin oli meitä muita paljon uteliaampi ja fiksumpi, se huomattiin kyllä – tosin vasta lukiossa, mutta kuitenkin.
Jossakin kohtaa ennen kirjoituksia juteltiin porukalla asioista, ja keskustelu päätyi nuoruuteen: mikä siinäkin oli, että tyyppi aina lähes tuhoutui jokaisessa poikaporukan päähänpistossa?
”Minä halusin nähä, mihi se johtaa. Että mitä siinä tapahtuu, jos minä en totteliskaa mitä aivot sanoo.”
Marko oli erilainen. Tajusin vasta lukuisia vuosia myöhemmin, että Marko takertui hetkeen tarttumiseen. Etsiessään omaa rajaansa heppu altistui kerta toisensa jälkeen uskomattomille asioille, mutta oppi joka kerrasta.
Nykyisin herra on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, jonka esitelmistä pidän kovin. Nerokas sälli. Ammentaa paljon nuoruudestaan, jos puheitaan ymmärtää tulkita oikein.
•••
Markon kokemuksien sivustaseuraajana väitän, että takertuminen ei auta hitin löytymistä, on kyse urasta, ihmissuhteesta, biisin tuottamisesta tai pelikonseptista.
Hetkeen tarttuminen avaa oven, mutta tismalleen samasta ovesta itsensä pakottaminen toistamiseen takerruttaa ensitunnelmiin takiaisen lailla. Mikään ei enää toimi kuten ensimmäisellä kerralla, koska oman kääpiöaivoidioottisi siivuttama ja analysoima tilanne on jo luonut tallatun polun sen ensimmäisen, neitseellisen reaktiivisen ja refleksinomaisen kokemuksen jälkeen.
Kun kaikki natsasi ekalla kerralla, etenit vaistonvaraisesti, varautumatta. Kaikki parametrit kuitenkin muuttuvat alati kontrollin tuolle puolen, joten: vapauta. Päästä irti, anna mennä.
Voidaksesi luottaa intuitioon tarvitset pari mehevää osumaa kipukohtaasi. Marko mallinsi hetkeen tarttumisen nuoruudessaan viimeiseen räpäykseen asti, jotta tietäisi jatkossa, miten toimia. Ehkä meissä kaikissa pitäisi asua pieni Marko, koska rajojensa löytäminen on osa luovuuden vapauttamista, ja ohjaimia pitelee intuitio. Tätä olen itsekin treenannut niin metsissä kuin tatameillakin.
•••
Hiekkalaatikko oli siitä mahtava juttu penskana, että sillä oli tarkat rajat. Se oli avaruusalus tai rallirata. Linna, vuoristo, jyrkänne tai syvä meri – mitä tahansa, mutta parasta siinä oli sen reunat.
Kerron salaisuuden: edelleen hahmotan kaikki ääni- ja musahommani kuvitteellisena hiekkalaatikkona ja miksaussessioni ovat pääpiirteissään carpe diem (tai carpe vectis, ”tartu hanikkaan”) -tyyppisiä.
Olennaiseen keskittyminen vaatii tarttumista hetkeen. Välillä osuu kipeästi, useimmiten makeasti. Pääasia on, että oppii eikä takerru.
•••••
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 2/2018.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
