Rakas päiväkirjani, en voi väittää olevani erityisen taikauskoinen tai taipuvainen uskomaan kummallisiin salaliittoihin, numerologiaan, vampyyreihin tms. enemmän vähemmän metafyysisiin muka-kokemuksiin. Pikemminkin olen aina pitänyt itseäni jalat-tiukasti-maassa-tyypiksi, jopa satunnaisen popkohtauksen valtaan joutuessani. Siltikin elämäni varrelle mahtuu outoja yhteensattumia, joista herkkähermoisempi vetelisi johtopäätelmän tai parikin. Yhden tapausten sarjan saa virkattua kasaan äänitehosteiden keruusta, tuosta erityisen riskialttiista tallennuksen lajista.
•••
Ensikosketus ääniefekteihin sattui opiskeluvuosina, ennen 1990-lukua. Olin juuri hankkinut pienen kannettavan DAT-nauhurin hemmetin suureelliseen hintaan sekä kylkiäiseksi AKG C1000 -mikrofonin joka oli siihen aikaan mielestäni – hmm, kohtuullinen. Olin sitten erään kerran keskisuomalaisen puutavarayrityksen “prosessiosastolla” äänittämässä kaikenlaista mielenkiintoista – ihan vain varmuuden vuoksi. Tehtävään olin varustautunut asianmukaisesti kuulosuojain-kuulokeyhdistelmällä ja tungin nuoruuden innolla mikrofonia kaikkialle. Valtava tasohöylä (kyljessään sininen tarra, jossa luki PeNoPe) kiinnitti huomioni ja lähestyin iho kylmillä väreillä kummallisen soivaa ääntä pitävää laitetta. Mukanani oli pikku työkalupakki, jossa pidin muunnosplugeja, lääkäriteippiä, saksia yms. pikkutavaroita.
Kiinnitin teipillä mikrofonipiuhan tasohöylän läpisyöttöaukkoon ja riensin Aiwa-dattini kimppuun käynnistämään äänityksen. Valtava tasohöylä oli tyhjäkäynnillä ja kuulokkeeni täytti demoninen hurina jolla oli hurjuudestaan huolimatta kuitenkin selkeä soiva nuotti. Sitten kuulin hiljaisen töpsähdyksen kuulokkeistani ja hurina kävi yltymään päin. Ääni kasvoi ja kasvoi: ja minä tajusin tilanteen aivan liian myöhään. Hirviöhöylän terän aiheuttama ilmavirta imi pikku hiljaa mikrofoniani vääjäämättä sisuksiinsa. Itsesuojeluvaisto esti ryntäämästä mikrofonia pelastamaan paljaine sormineni, joten katselin kyynelsilmin miten mikrofoni imeytyi vähä vähältä syvemmälle höylään. Kun meteli kuulokkeissa kävi turhan jylhäksi, suljin silmäni ja vain odotin. Kuului vain “fffFFFFWWRRWRWRWRWkriiiiitzzzz” ja sitten tuli hiljaista. Mikrofoni singahti höylän ulostuloaukosta noin puoli senttia ohuempana, johdonriekaleet takalistossaan. Tajusin, että dat-nauhalle oli tarttunut jotakin riipaisevaa, kirjaimellisesti. Otin nauhan ulos datista ja juuri samaan aikaan elämäänsäkyllästynyt käyttäytymisrajoitteinen logistiikka-asiantuntija (lue: lautapoika) tunki raahaamansa raakalaudan höylän kitusiin. Ilman täytti sakea puupuru ja -pöly; eihän se imuri tietenkään ollut päällä… Tottakai nauhurin luukku oli auki, menossa juuri kiinni, kun lusikallinen roipetta lennähti luukusta sisään. Nauhan lukupää pyörähti kerran, pari ja sen jälkeen näytössä lukikin vain “error”. Se ainoa kerta, kun olen elämässäni ollut järkyttävän murhanhimoinen, oli tuolloin.
Myöhemmin samana maanantaina kertomustani ei taidettu ottaa kovinkaan tosissaan vakuutusyhtiö Pohjolan konttorissa. Tapahtuma-aika: “13.6.1988”… hmm. Sain kuitenkin uuden mikrofonin ja nauhurin, hieman paremmat, hieman suuremmalla välirahalla.
•••
Sitten piti saada mainokseen ohiajavan rekan ääni. Linnoittauduin kaatosateella kävelytien lähistöön Jyväskylä-Vaajakoski-moottoritien (tie nro 13, heh heh) varteen. Upouusi mikrofoni oli matalalla jalustalla, muovilla suojattuna ja kyykistelin itse sateenvarjon alla suojassa Esterin kostolta. Samoin tein äänityspaikkaa lähestyi Sisu-tukkirekka täydessä lastissa. Moottori jylisi suoralla ja olin Hangon keksin kadonnut veli aina siihen asti kunnes tajusin, että minua lähestyykin useampi rekka – yksi olisi riittänyt, voi minua onnenmyyrää! Ensimmäinen hurahti läheltä, niin läheltä, että dat-nauhurin tasomittarit menivät punaiselle ja peak-valo syttyi. Hiljensin äänitystasoa ja seuraava rekka lähestyikin saman tien. Lähestyipä hyvinkin: tukkirekka rouhahti niin läheltä mikrofonia, että tasot vilahtivat taas punaiselle ja ajoviima tempaisi mikrofonin tielle. Seuraava rekka ei varmaankaan edes huomannut tiellä lojuvaa hassua esinettä vaan hurautti muitta mutkitta mikrofonini ylitse. Taltioin nauhalle todennäköisesti juuri sellaisen ääniefektin, jonka Hilma-mummu kuuli potkukelkkoineen juuri ennen lähempää tutustumista karjarautaan: “nnnniiiiiiiIIIAAAAUUUUUGHHKRRRRRpffft” ja harpunsoitto outroon kiitos. Titityy ja aamen, kahvia kanttiinista.
Ote muistikirjasta: “Hanki tukeva, matala mikkiständi.”
•••
About samoihin aikoihin oli vuorossa lintujen äänitys Isokoski-Päntäne-tien varressa, sadekelillä sekin. Mainittakoon tähän väliin, että kyseinen tie on tätä nykyä numeroltaan 661 – mutta arvatkaapa mikä se oli äänitystä tehdessä? Jjjep…
Ukkospilveä muistuttavan hyttysparven saattelemana ryömin, raahustin ja matelin pitkin soistuvaa maata, loitommas liikenteen melusta. Kuljettuani ankarassa maastossa noin kilometrin itikoiden haaskana saavuin pienen lähteen luo ja painoin mikkijalustani mättääseen. Olin silloin muuten perhanan ylpeä uudesta säänkestävästä stereomikrofonistani, myönnettäköön. Sade äityi pahaksi ja piilotin dat-nauhurin sadetakin suojiin, menin kyykkyyn mättään viereen ja painoin äänityksen päälle. Odottelin jokusen minuutin kyyristellen lähteen äärellä, äänittäen sadetta ja hiljaisuutta. Ilma tuoksui suloiselle, sammaleen ja havun tuoreelle vihreälle, hamusinpa siinä suuhuni vielä muutaman mustikankin – ja kuinka ollakaan nautin liharuokanikin siinä ohessa: pikkuruinen etana, perskules. Ehdin ajatella puraistessani vain “jaaha” ja nousin ylös syljeskellen ja kukoen hirvittävän makuista, limaista kääpiöraatoa suustani. Heittelehtivä verenpaine tai höttöinen maaperä teki tenät ja kellahdin komeasti persaus edellä lähteeseen. Lähteen vieressä ollut kanto teki selvää dat-nauhurista poikamaisen painoni alla (silloin 70 kg) ja lähteen vesi viimeisteli tuhon.
Korvauspäällikkö sinutteli minua jo ennen tätä tapahtumaa, nyt varmaan saisin jo ilmaisen lounaankin ja tyttären puhelinnumeron. Hieman lohtua suruun sentään toi se, että piuha ja mikrofonini säilyivät uudenveroisina ja tyystin vahingoitta sillä kertaa. Sen sijaan takalistossani oli verta vuotava ruhje, housuissa ammottava palkeenkieli ja mieli nöyryytyksen runtelema.
•••
Ja mitäpä tarttuikaan nauhalle? En kuulkaas, rehellisesti, ole uskaltanut ikinä· kuunnella itse; hyvä ystäväni nimittäin lainasi nauhan, kuunteli osan, taltioi jotakin kovalevylleen ja sen jälkeen lähetti sähköpostissa linkin EVP-ilmiöstä kertoville kotisivuille sekä laittoi lähettipalvelun kautta nauhani takaisin. :-D Ihme porukkaa.
Sen sijaan ei ole ihme eikä mikään, että CD- tai DVD-levyillä myytävät ääniefektikokoelmat ovat niin hinnakkaita. Onhan kalustohävikki melkoinen – edellyttäen, että taltiointitapa muistuttaa omaani edes etäisesti.
Josta tulikin mieleeni: Jos projektiin liittyy numero 13 (tai muita numerologian klassikoita) ja huomaan sen ajoissa, istun hetkeksi lattialle, hengähdän ja kaivan esiin suojavarusteet: tuplaespresson, suklaalevyn ja pehmonalleni. Ja sitten jemmaan datit ja mikit.
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina uusimmaasta painetusta lehdestä… Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 6/2005.
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio on vuosikerrasta 2011 alkaen ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
