Ihmisillä on taipumus ymmärtää kuultu tai luettu asia omalla tavallaan, itselleen edullisessa muodossa. Tämä saattaa tuottaa monenlaisia mielenkiintoisia tuokioita pitkin elonkaarta.
Olin teknisenä sämpleri- ja syntsapojuna vuonna 1989, kun itseäni vanhemmalla tuottajalla spandex-housuineen oli kovasti mystinen näkemys senaikaisten laitteiden suorituskyvystä ja ominaisuuksista. Toisinaan sessiot sitten keskeytyivät melkoisen värikkäistä syistä (“Nosta rumpalin tempoa nytte.”). Osansa oli myös ns. laittomilla substansseilla, joiden liikakäytöstä muistettiin aina spekuloida kyseisen henkilön kohdalla.
Erään kerran pitkätukkainen kitaristi soitteli fankki-wakuwaku-kuviota pahalla taimitarhameiningillä, ja tuottajahenkilö huikkasi talkback-mikkiin oton aikana (ei siis sen jälkeen) “jeee!”, tuuletti kuin satasen maailmanmestari, ja katosi kitaristin kera baariin silmänräpäyksessä.
Seuraavana aamuna tuottaja kuunteli raitoja naama monestakin syystä kalpeana. Kaiuttimista kuului täysin päin persettä soitettua rutkutusta, joka keskeytyi talkbackmikin rusahdukseen ja “jeee!”-huudahdukseen. Kävi ilmi, että käytössä ollut tiski vuoti talkbackin kyseiseen äänitysryhmään, vaikkei pitänyt. Proto mikä proto.
No, piti pelastaa mikä pelastettavissa oli, vaikka kitaristi oli jo Kuopiossa (putkassa). Onneksi kriittisissä A-osissa pärjättiin kahden tahdin loopilla, ja nauhalla olikin melkein kaksi tahtia kohtuullista soitantaa, ilman psykoosissa poljettua wahwahia. Siitä tahdit talteen sämpleriin ja käsin palastelemaan, sitten palaset kiipparin koskettimille ja sekvensseriin midinuotteja paukuttamaan. Lopputulos: täysin taimissa oleva skitta. Vielä inserttiin wahwah-spedu, ja periaatteessa kaikki tarpeellinen ilman kiljuntaa ja taimitarhaa oli kasassa. Koko jööti äänitettiin kitararaidalle ja avot. Hyvä tuli. Kitaristi vieläkin hehkuttaa itseään '80-luvun lopun kovimpana rytmikitaristina.
Tuottajan silmät loistivat, tokko edes tajusi mitä tapahtui. Ja sitten alkoikin sadella vaatimuksia olan takaa, jokaisen kuluttaessa kallista aikaa: oio tämä ja tuo, nämä ja nuo. Piti leikellä neljän tytön taustakööriä raita kerrallaan ja vähän viritelläkin sen mitä kykenin. Olivat nuo onneksi omilla raidoillaan, joten mikäs siinä. Seuraavana päivänä sain kumminkin potkut sessiosta, kun en pystynyt asettelemaan moniraitakakulle äänitetyn sähköpianoraidan muutamaa nuottia kohdalleen. Yritin päkistä vastaan, että perkele sinne mitään pääse tökkimään kun kaveri soittaa sointuja, mutta tuottajan mielestä olin vain ynseä ja näsäviisas teiniurpo, joka kieltäytyy työstä. Kaveri todellakin taisi luulla, että sämplerillä voidaan tehdä ihan mitä vaan, ihan tuosta vaan. Yritin saada sanotuksi asiani, mutta kaveri puhkui päälle pupillit neulanpään kokoisina. Lopulta luovutin, otin räkkini matkaan ja poistuin rauhallisemmille vesille. En kuullut kyseisestä projektista enää mitään ja koko heppukin tuntui kadonneen kuin maan nielemänä, kunnes…
…kunnes kävin vastikään vaatekaupassa etsiskelemässä vuodenaikaan sopivaa, ruskeaa v-aukkoista villapaitaa. Kerroin toiveistani elähtäneelle puotipuksulle, joka muitta mutkitta alkoi kaupata SINISTÄ, ulkokäyttöön tarkoitettua PÄÄLLYSTAKKIA. Verensokerini ollessa pohjalukemissa saatan muotoilla lauseitani hivenen ekstrovertimpään sävyyn. Niinpä tulin murahtaneeksi “aika saatanan ruma v-aukkoiseksi ruskeaksi villapaidaksi”. “Ootas. Meil on jotain tuol takana. Hetki.” Henkilö katosi varastoon. “No ni, just tuli viime viikolla tämmöiset.” Puotipuksu palasi mukanaan henkari, jossa oli harmaa pikkutakki ja käsivarrellaan räikeästi liian pienet pillifarkut. Mitäs tuossa enää voi tehdä kun hornan otus ei joko ole alun alkaenkaan kuunnellut tai ei suostu/pysty ymmärtämään selkokieltä? No, hittolainen: “Yks tuplaespresso mukaan, kiitos.” Ei löytynyt villapaitaa silläkään pyynnöllä.
Sitten tajusin yhteyden muistojeni ja kaupan hepun välillä: kyseessä täytyi loppujen lopuksi olla vain pelkkä kommunikaatiohäiriö: sanon mitä sanon, ja se voidaan kuulla jonakin täysin toisena. Niin nyt kuin silloinkin.
Toisinaan laitemaailmassakin voi käydä juuri näin: eräs tuote oli ollut jo reilun vuoden markkinoilla, ja koko ajan käyttäjäporukka oli jupissut foorumeilla erinäisistä ongelmista, siitä ja tästä ja tuosta. Lopulta pitkään luvattu päivitys julkistettiin ja kuinkas kävikään? Bugien korjaamisen sijasta olikin panostettu muihin ominaisuuksiin ja jätetty käytön kannalta kriittisimmät virheet huomiotta. Lähetin viestiä tekniseen tukeen ja huomautin edelleen jatkuvista, kyseisen laitteen käyttöön liittyvistä ongelmista. Vastaus kuului käännettynä näin: “Mahtavaa! Hienoa, Petri. Oletko muuten tutustunut jo uuteen esitteeseemme? Siinä on tuotteistamme kaikki mitä tarvitsee tietää.” Ja linkki pdf-dokumenttiin, jota ei ole olemassakaan – ei ainakaan linkin alta löytyvässä osoitteessa. Yritin vielä selvittää alkuperäistä ongelmaa kirjoittamalla toisen ylläpitopyynnön, lisäsin oikein copypastetetut linkit foorumille ja esimerkit yms. Meilini kuitenkin torpattiin tylysti yhdellä rivillä: “Hyvä, Petri! PDF löytyy ilmoittamastamme osoitteesta.”
Seuraavalla viikolla myin kyseisen vekottimen pois kuljeksimasta, vakuuttuneena, että vika ei ole minussa.
Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina painetusta lehdestä…
Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio on vuosikerrrasta 2011 alkaen ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta
