Nayteikkuna

Tee Se Itse – huoliteltu demo on puoli ruokaa

Onkos kukaan muu koskaan törmännyt ns. heikoin lenkki-ilmiöön? En tarkoita nyt sitä tv-ohjelmaa, jota juontaa se joku nainen, jonka naama on kuin depressioon vajonneen kilpapyörän lyttyyn istuttu satula, vaan ilmiötä, jossa jokin tuotteen tai palvelun kehittelyyn osallistunut henkilö tai yksikkö tuhoaa muuten täydellisen ketjun vajaalla (lue: ponnettomalla) panoksellaan.

Musiikkibisnes on heikkoja lenkkejä täpöten täynnä. Väitetään, että alalla toimii vain piinkovia ammattilaisia joilla on virheetön silmä ja korva “tuotteen” laadunvalvonnan suhteen – ja että jokaisen levy-yhtiöiden henkilökuntaan kuuluvan henkilön tekemä tuotetta koskeva päätös on tarkoin harkittu ja punnittu, mietitty, pohdittu, kuoliaaksi komiteoitu ja niin edelleen. Aivan varmasti. :-)

Koska päätöksiä tekevät kuitenkin ihan oikeat elävät ihmiset, pitää päätettävien asioiden olla houkuttelevasti stailattuja ja viimeistellyiksi hoonattuja. Galvanoituja ja haponkestäviä. Suomeksi sanottuna: älä laske kädestäsi mitään jos se on “vähän sinnepäin” ja toivo, että “kyllä ne siellä tietää mitä tästä puuttuu”. Eivät nimittäin aivan varmasti tiedä ellet itse selitä tai höystä esimerkein. Tai, mikä parasta: tee kattausta valmiiksi.

Saarnani varsinainen osa alkaakin vasta tästä. Kuuntelin tässä taannoin noin kahdeksankymmentä erääseen levy-yhtiöön lähetettyä demoa (jos vaikka jotain löytyisi) ja huomasin valitettavasti saman ilmiön kuin Idols- tai Popstars-ohjelmissa: matkaan lähdetään aivan liian usein vajain eväin, vailla itsekritiikkiä ja perspektiiviä, ilman asiallista suhtautumista ja tekemisenmakuista otetta. Hmm, mahdollisuus tähteyteen sokaisee?
Monista demoista puuttui edelleen saatekirje – joissakin sellainen oli, mutta puhelinnumero tai muut yhteystiedot puuttuivat. Yhdessä oli puhelinnumeron kohdalla 0400-, siis pelkästään suuntanumero!

Halusin olla perusteellinen: roudasin työhuoneelleni ihan varta vasten kasettinauhurin vinttikomerosta, jotta voisin käydä läpi myös ne kasan ainoat neljä kasettia – eihän sitä koskaan tiedä jne. Ei olisi kannattanut, voi jumalan pyssyt millaista jälkeä vastaani tuli…Eräskin kasetti oli tarrastaan huolimatta ilmeisesti Juha Watt Vainion kokoelma (tod. näk. vinyyliltä kasetille äänitettynä). Tai sitten Death Metal -musa on sitten viime kuuleman saanut hieman lyyrisempää pohjaa. Eikö kenenkään mieleen tullut tsekata ja kuunnella nauhaa? Heikoimman lenkin kosto?
CD-pinossa oli joitakin hieman mukavampia yllätyksiä, mutta valitettavasti mikään ei aiheuttanut suurta tunnetulvaa – ja niistäkin vain yhden takia tein tunnustelusoiton, yksi 80:sta. En tarkoita sitä, että kaiken pitäisi olla äänitetty ja miksattu tiptop ja masteroitu high end -masterointipajassa kalliilla rahalla, kaikkea muuta.
Jo biisimateriaalin suhteen kannattanee noudattaa ihan yksinkertaista kikkaa: jos saat biisi- tai muun idean, älä kirjoita tai äänitä sitä heti alas tai hinkkaa ideaa treenikämpällä kuoliaaksi, oikeastaan: unohda koko homma. Odota kaksi viikkoa. Jos idea muistuu mieleen karenssiajan jälkeen, ollaan reilusti voiton puolella.

Kun ryhdytään kasaamaan ideaa ääneksi, musiikiksi ja sanoiksi, on oltava kuolettavan kriittinen, sillä joku on sitä kuitenkin jossakin vaiheessa. Idols- ja Popstars-tuomaristokommentit ovat nimittäin mannapuuroa verrattuna siihen verbaalitaiteeseen mitä demokuuntelusessioissa tapaa. Vertaa tuotostasi idoleidesi tuotoksiin, mutta älä kopioi. Vaikutteiden ottaminen sen sijaan on sallittua, ehkä osin jopa suotavaakin, vrt. hiphop ja rap.
Jos tähtäimessä on radiosoitto ja suunnaton kaupallinen menestys, pitää kiinnittää huomiota biisin rakenteeseen ja kestoon. Vanha jekku vuosien takaa oli mitoittaa biisi niin, että kertosäe alkaa noin 1’00-1’20 kohdalla. Niin, onhan biisissä kunnon kertosäe jonka muistaa vielä kahdenkin viikon päästä? Ei väliä jos se naurattaa, laulattaa, potuttaa, itkettää tai juilii, kunhan sen muistaa. Mikä tahansa pysyvä pala kulttuuria on näinä fast-food-aikoina arvokasta.

Punnitse vokaalisuoritusta. Pitääkö vire? Pitääkö taimi vai onko se tarhassa, tukeeko fraseeraus biisiä? Rullaako flow vai tulevatko lopputuloksesta mieleen Kalliala-Petelius-duon lapinmies-sketsit? Ei kannata luottaa siihen, että “vedä mitä vedät ja Auto-Tunella loput”-metodi toimii.
Saatekirjeistä päätellen aika monella oli se käsitys, että lauluäänen ja monen muunkin yksityiskohdan suhteen on studiossa mahdollista tehdä koiranp**kasta kolmen ruokalajin juhla-ateria. Ei taida onnistua, ei näillä palkoilla eikä aikatauluilla. :-D

Entäs instrumenttiraidat? Niiden balanssi? Kannattaa kuunnella välillä jotakin ihan muuta, samoista kamoista, samojen asetusten läpi. Kuuntele ennenkaikkea rumpujen ja basson suhdetta muihin instrumentteihin. Saatko laulusta selvää? Saako mummo sanoisHta selvää vaikka asuu naapuritalossa? Kuuntelet aivan liian lujaa – hiljennä volyymia hetimiten ja kunnolla!
Nimittäin: monet demobiisien balanssiin liittyvistä ongelmista ovat juuri liian suuren kuunteluvolyymin syytä, väittäisin. Kuuleminen sekä havainnointiin liittyvä psykoakustiikka ovat äänenpaineesta riippuvaisia ja korva herkistyy – mukautuu – eri taajuuksille volyymin mukaan. Demon äänityksestä ja miksauksesta voisi lätistä maailman tappiin asti ja jakaa tietoa (puolin ja toisin), mutta nämä kaksi aanelostani (paperiarkit, en tarkoita olutta) eivät taida riittää.
Yksi asia kumminkin vielä: jos koneessasi riittää vääntöä tai studiosta löytyy tuhat konetta, älä ylituota demoasi! Älä ainakaan factory-preseteillä. Tuottaja-show-offit on nimittäin paras tehdä omin eväin ja tyylillä.

Kun biisidemot ovat valmiit, alkaa itse työ: myyminen ja myytäväksi asettuminen. Kuvitellaan, että biisi on käyntikortti. Saatekirje ja valokuvat ovat käsi, joka ojentaa korttia. Se, mitä rivien välistä löytyy muodostaa kuvan ihmisestä jossa se käsi on kiinni joka ojentaa korttia. Bluffi paljastuu ennen pitkää, joten kannattaa säästää kaikkien aikaa ja kertoa julmasti totuus.

Kun totuus on kerrottu, on syytä patistaa itsensä punnitsemaan asioita vielä kerran. Onko kaikki muistettu? Saatekirje? Voimassa olevat yhteystiedot? Valokuvat? (Aurinkolasit pois, heh) Onko kirjekuoressa oikea CD-levy?
Jos ollaan varmoja siitä, että Heikoimman Lenkin Pojan Koston Paluun Varjo Osa XII on superviilee ziljardeja myyvä enstexmahtihomma niin olisi syytä myös muistaa riittävä postimerkkitaksa. Aika harva levy-yhtiö nimittäin lunastaa demoja postista…

Alangon päiväkirja on Riffissä julkaistava kolumnisarja, jonka tuoreimman episodin löydät aina painetusta lehdestä…
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin numerossa 2/2005 yhteydessä.

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.
Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio on ostettavissa Lehtiluukkupalvelusta

 

01.03.2014
|
Petri Alanko
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy