Nayteikkuna

Gibson ES-175 – haalistuuko johtotähden loiste?

 

 

Gibson ES-175 on pisimpään valmistettu sähkökitara. Se esiteltiin yhdellä P-90-mikrofonilla varustettuna jo vuonna 1949 ja osoittautui oitis menestysmalliksi. Ajan saatossa siitä on tullut eräs jazz-kitaroiden kestohitti, jonka nykykunto pistettiin Riffi-puntariin silkasta uteliaisuudesta klassikkoa kohtaan – uutuutenahan tätä kitaraa ei voi pitää, muutoin vain mielenkiintoisena.

 

ES-175 oli aikanaan ensimmäinen kitaramalli, jossa kokeiltiin vaneria koko kopan rakennusmateriaalina kaarevaksi veistytyn umpipuisen kannen sijasta. Ratkaisun puolesta puhui moni seikka; muotoon prässätty kolmikerroksinen vaneri oli edullisempi ratkaisu niin materiaalin kuin työkustannustenkin osalta, kitaraa oli helpompi valmistaa suuria määriä, ja vanerikansi oli vähemmän altis akustiselle kierrolle suuremmilla vahvistinvoimakkuuksilla. Sopivia ominaisuuksia vaneriin saadaan liimaamalla kahden vaahterakerroksen väliin yksi siivu poppelia.

Testisoitin noudattaa perinteistä reseptiä varsin tarkasti. Kaula on veistetty yhdestä mahonkipalasta ja sen materiaali vaikuttaa erinomaiselta. Kannen komeasti loimuava vaahterapinta on sekin ilo silmälle.
Nikkelipintaiset metalliosat ovat kautta linjan ensiluokkaista tavaraa. Schallerin valmistamat viritinkoneistot juontuvat Klusonin klassikkomalliin ja tallassa on yhdistetty ruusupuiseen pohjakappaleeseen Tune-O-Matic-tyyppinen säädettävä kielisilta.
Mikrofoneiksi on asennettu Gibsonin Classic ’57-humbuckerit, alnico-magneetein. Kummallakin mikrofonilla on omat voimakkuuden- ja sävynsäätimensä ja valintakytkin on tuttu kolmiasentoinen malli. Kelojen puolituksia tai muita nykyajan kotkotuksia ei ole tarjolla.

Soittimen säädöt eivät testin alkaessa olleet enää tehtaan jäljiltä, joten sitä seikkaa ei voi tässä arvioida. Koesoittoon annettu yksilö oli selvästikin kiertänyt jo jonkin aikaa maailmaa ja alkuperäisten Gibson Brite Wire .010 -kielten sijalla oli melkoisen loppuun soitetut .011-kielet. Ennen varsinaista testiä kielitin soittimen uudella hiotulla .011-setillä ja säädin samalla sekä kaularaudan että intonaation niin hyväksi kuin onnistuin. Parempaan lopputulokseen pääseminen olisi edellyttänyt satulaurien viilaamista kielisetille sopivaksi, mutta siihen puuhan en sentään ryhtynyt. Tällaisenaan trimmi sekä vire olivat kohtuullisen mukavasti hollillaan ylempänä kaulalla, mutta aivan alimmilla nauhoilla liian korkeiden satulaurien vuoksi otelaudasta etäälle jäävät kielet eivät luonnollisestikaan soineet kovinkaan puhtaasti.
 

 

Teksti ja ääninäyte: Martin Berka, kuvat: Tommi Posa

 

Oheinen teksti on näyte artikkelista, joka on julkaistu kokonaisuudessaan paperille painetussa Riffi-lehdessä (numero 4/2006).

 

Riffiä myyvät Lehtipisteet, kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan tilaustoiminnon avulla.

Aiemmin julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan toimitukselta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

 

 

 

 

 

21.07.2009
|
Martin Berka
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy